Keittiön ikkunasta katsottaessa esiin tulevia maisemia.

Kuvan omenapuu (Erittäin Valkea Kuulake) on suojattu kanaverkolla, ettei jänikset järsi runkoa.

Magnus kaivoi vallihaudan verkon ympärille toissa viikolla.

Hanget ovat kovettuneet ja pupuliinit olisivat istualtaankin ylettyneet jyystämään oksia.

Odotan suu vesissä, että pääsen joskus itse jyystämään oman omenapuumme satoa.

Sylki suussa kurnuttaen olen puolivuosisataa (pitkästi ylikin) katsellut ihmisten omenapuissa riippuvia omenoita.

Minun on ollut hyvin vaikea hillitä itseäni, etten ole mennyt kysymään taloista: "SAAKO OTTAA YHDEN PUDONNEEN, JA VAIKKA JO VÄHÄN TUMMUNEENKIN OMENAN TEIDÄN KREKOOLISTA?"

Olen omin verestävin silmin nähnyt Nikolaisstadissa asuessani, miten VALKEAN KUULAANKIN runsasta satoa on kyörätty kompostiin!

Lapsena kotitalossamme oli omenapuu, jossa oli niin hyviä omenoita, että niitä piti haistella ja silitellä ja pikkasen lipoa kielellä ja painaa reikiä hampailla, ennenkö niitä malttoi ollenkaan alkaa syömään.

Niitä ei OLISI saanut syödä ollenkaan. Ei puusta, eikä maasta.

Ryömin marjapuskien alta litteänä hämärän turvin varastamaan niitä.

Jo päivällä olin pannut tarkasti merkille, minkä herkkupallukan haen itselleni.

Kovin montaa en uskaltanut syksyisin niitä omenoita varastaa (onneksi) koska ne oli laskettu lukumäärältään jo puussa riippuessaan.

Näin ainakin tätini Aija-Kanita sanoi ymmärtäneensä.

Hänen kanssaan usein muistelemme niiden omenoiden makua.

Hän oli niitä sen verran myös joskus "lainannut".

Omenavarkaus on ihmisten puheissa sellainen viaton HUMÖÖRI juttu, mutta todellisuudessa se on tietenkin varkaus.

Sitä mieltä olemme Aija- Kanitankin kanssa nykyään.

Meidän puut ovat olleet puutarhassamme nyt neljä vuotta.

Magnus sanoi, että meidänkin puihimme kaiken järijen mukahan olis pitäny tulla jo satua.

Sanoin, että hyvänen aika, kun rungotkaan eivät ole tulitikkua paksummat, niin kanna siinä sitten vielä omenoitakin.

Tänään ovat omenapuut saaneet taas kunnon lumimyräkkää osakseen.

En ole nokkaani tosin ulos pistänyt, ei sen puolen.

Catherine, Joonathan ja Lyllan olivat meitä täälä ilahduttamassa.

Tarkoitus oli, että Lyllan jää ilahduttamaan viikonlopuksikin, mutta toisin kävi.

Lähdön hetki, kun koitti Catherine huusi" EI! MÄ EN VOI JÄTTÄÄ SITÄ!" SE KATTOO MUA SEN NÄKÖSENÄ, ETTÄ ÄLÄ JÄTÄ!!!"

"Niin, kyllähän sillä täälä meidän pehmosessa sängyssä ja matolla siankorvia narskutellessa voisi muistua mieleen se kivikova luunpala omassa eteisessä ja...", sanoin osanottavaisesti.

" Joo, kyllähän Lyllanin paras on kotia tulla. Ikävööttöö se ja muutoonkin oma koto on aina eläämelle parahin!" sanoi Mauno harvinaisen myötämielisesti.

Niinpä koko konkkaronkka poistui Vähältänevalta juuri samansuuruisena, kun oli tullutkin.

Minä sain Catherineltä ja perhekunnaltaan syntymäpäivälahjaksi kännykän.

Catherine sanoi, että nyt voisin heittää sen vanhan naskuvan louskuni jorpakkoon.

Sanoin, että telehvoonini on LAKANNUT naskumasta.

Se tosin on muuten löystynyt, niin että sen leuat (minulla on SIMPUKKA puhelin) joskus ammottavat pikkasen rakosella ja se soi liian harvoin, mutta MUUTEN se pelaa kuin unelma.

Tehtiin sitten sellainen kompromissi, että annettiin puhelin MAGNUKSELLE.

Hänellä kun on äiti-vainajalle ostamamme Adamssonnin aikuinen kapula käytössään.

Magnus näytti onnelliselta.

"MUTTA (sanoin tuhtuneena, kun huomasin jääväni ilman s-lahjaa) SÄ OSTAT MULLE SITTE KANS JOTAIN TILALLE!"

Auliisti näin luvattiin tehdä.

Joonathan (9v) neuvoi Magnusta laittamaan soittoäänet ja muitakin kommervenkkejä paikoilleen uuteen yllätyskännykkäänsä.

Catherine sanoi, että soittariksi voi tilata virsiäkin.

Alan tänään plärätä virsikirjaa ja miettiä, minkä valitsen.

Tosin sitten ei kannata heti hyökätä vastaamaan, että kuulevat muutkin virren värssyjä.

On vain HYVÄ siis, ettei kännykkää "löydy" laukun taskustoista.

Tiistaina en mennyt Östermyyran Ylistaroon kirjoituskurssille.

Kirjoitin kotosalla runon sarjaan "Palvelutalossa esitettäväksi".

Aamulla ennen kuntsarille menoa kirjoitin toisen.

Minulle vahvistui se ajatus, että kuulun Kertakäyttörunoilijat ry:hyn aika tukevasti.

Tykkään kirjoittaa runon kuhunkin tilanteeseen, vaikka edellispäivänä ja kulloiseenkin teemaan sopivaksi.

Palvelutalossa saimme aluksi kahvit juuaksemme ja samalla kuuntelimme meneillään olevaa pientä hartaushetkeä.

Sitten alkoi tilaisuus.

Minun osuuteni tuli ohjelman puolessa välissä.

Kaikki meni hyvin. En unohdellut värssyjä, mikä johtui siitä, että luin suoraa paperista.

Kertaakaan en katsetta laipioon nostanut. En edes muodon vuoksi.

Tavanomaiset riviltä sekoamiset kyllä seurasivat minua, niikuin TÄIT RUVESSA, tekisi mieleni sanoa.

Luin samat uudenuutukaiset runoni illalla myös Laihialla.

Siinä Laihian seurakuntatalolla runoillessani, tuli koko ajan mieleen: typ. typ. typ. (lyh. sanasta typerä). Siitä päättelinkin tyytyväisenä, että hyvin meni!

Tänään en mennyt myöskään runopiiriin syystä, josta jo vuolaasti tässä jutussani kerroin.

Meistä oli Magnuksen kaa tänään oikein valokuva paikallissa aviisissa.

Siitä kuvasta ei nyt niinkään mitään, mutta jutussa sanottiin, että me uskomme Jeesukseen. Se on se tärkein pointti siinä jutussa meidän kohdalla.

T: Kaisa Opuppi (näin sukunimeni oli joskus jossain präntätty)