Kuvajaiseni pysyvät näköjään yhden teeman ympärillä päivätolkulla, nimittäin Letkutien omenasadossa.
Tässä kuvassa näette sen rutturusinaomenan, joka ei mahtunut siihen ensimmäiseen saaliskuvaan.
Vasemmanpuoleinen valkoinen kantikas vertailukohde on PULMUSOKERINPALA.
Oikeanpuoleinen taas kaikkeamuutakuin pulmu, eli omena, joka ei kelpaa edes niille paljastakamusfasaaneillekkaan.
Olemme viime viikkoina keskustelleet ankarasti omenasadostamme Magnuksen kanssa. Itseasiassa olemme jo syöneetkin siitä yhden kolmasosan.
Magnus sanoi, oliko se nyt toissa aamuna, että maistetahanko yks omena? Se näyttää kypsältä, ku sitä verkon takaa silimäälin. Ei yhtään muikialta.
"Maistetaan", sanoin, enkä viitsinyt lisätä, että olin kulkenut verkoilla jo monena päivänä snoolaamassa sitä suurinta, jonka siis nyt aioimme pistää parempiin suihin.
Magnus pyöritteli omenaa käsissään hartaan näköisenä, mutta yht´äkkiä katsanta kävi synkeäksi.
"Joku liaro on jo ehtiny jyystään tätä ennen meitä. Sun pualikkahaseen jäi ny sen tekemä äylämä. Itte liarua ei enää näy!"
Minulle kelpasi se reikäinenkin puolikas. Olen nimittäin sitä mieltä, että mualimassa ei voi olla mitään puhtaampaa, kuin omenamato ja sen kovertama reikä! Maski, joka viettää koko elämänkaarensa luomuomenassa sitä syöden ja jyystäen, ei VOI olla ällöttävä, eikä epähygieeninen!
Ja hyvältä maistuivat ompunpuolikkaat.
Siitä paikasta päätimme syksyllä istuttaa uuden, kolmannen omppupuun. Sellaisen PERHEPUUN. Tiedättehän: kaikkia omppulaatuja samassa puussa, juuri kuin perheissäkin: on kitkerää ja kituliasta ÄITIomenaa, vankkaa ja makiaa ISKÄomppua, väkeviä ja voimakkaan hajusia LAPSIomppuja, ryppysiä MUMMUomppuja ja keltasia ja jauhopäisiä FAARI omppuja jne.
Syyssadostamme kerrottakoon vielä, että porkkanoitamme ei saa maasta irti, kuin rautakangella.
Maa on, kuin betonilaastia ja kun yrittää kiskoa porkkanaa naatista, se jää käteen ja porkkana sinne petonin uumeniin :)
Sellainen meno ottaa kovasti nutturan juureen. Sanoinkin Magnukselle, että muurataan porkkanamaalla ne tiiliskivet siihen kirkkoprojektirakennukseen.

Nyt siirryn näistä viljelyasioista matkailuraporttiin:
Olin tänään taas junitse Nikolainkaupungissa. Astelin suoraa asemalta Raxiin ja söin pöydän antimia niinpaljon, kuin vatsalaukku veti ja aavistuksenverran enemmänkin.
Kävin sitten tervehtimässä entistä seinäntakanaapuriamme Vöyrinkaupungilla ja vielä päällepäätteeksi Terttulia samaisessa kaupunginosassa.
Nikolainkaupungin rautatieaseman elämänmeno tuohduttaa minua joka kerta. Niin tälläkin kertaa.
Mieleni kiehui kateuden katkerasta sopasta sitä elämätä seuraillessani.
Saapuvasta junasta tursusi italialaisia, kaikenikäisiä ja kokoisia ihmisiä noin kolmisenkymmentä ulos platformille.
Vastaanottamassa heitä oli, ainakin näöltään myös italialainen, eloisa, iloinen nainen.
Muistin, että kyseinen nainen oli junaa odotellessamme istahtanut viereeni asemalaiturilla ja olin miettinyt siinä synkkä savu sieraimista tupruten MITÄ MÄ SILLE SANOISIN?
Koko asemalaituri oli tyhjä ja minä konotin tikkusuorana käsveskua puristaen haudankaivajalookki naamalla miettien sanonko iloiselle ulkomaalaiselle: "aina on niin kuuma!" Tai ehkä: "Aina nuo VR:n koneet ja vaunut prakaa. Ikinä ei aikataulut pidä kutiansa ja kiskot on veteliä kuin lakritsipötköt ja kondyktöörit ne vasta ynseitä ovat ja heittävät ihmisparat junista keskelle tiettömiä korpia ilman rahaa, vettä ja leipää ja...

Puolustuksekseni voin sanoa näin jälkeenpäin, että puhumattomuuteni johtui siitä, kun en osaa italiaa muutakuin PARLEVUU ja sekin on luultavammin lähempänä ranskaa.
Mutta nyt asiaan: kateuteni katkera syy oli se, miten ILOISIA kaikki seurueen väki oli tavatessaan toisensa.
Voi sitä halauksien ja moiskujen yletöntä määrää. Ja nauru mikä raikaili, kaikuu vieläkin korvissa. Vanhat ja nuoret, nuoret ja vanhat, kaikki vilpittömän iloisia toinen toisistaan ja kaikki posnmottivat toinen toisilleen kotipuolensa asiat laidasta laitaan.
Että joku ilahtuisi meikäläisestäkin nähdessään, kun kaakerran ulos junanvaunusta.
Ajatus sai kyyneleen yrittämään ulos silmäluomen välistä väenvängällä.
Kyllähän ainakin Magnus on aina vilpittömän iloinen, kun tulee minua joskus Terviksen hylätyn asemalaiturin vierestä noutamaan. Suudelmankin hän antaisi, mutta SIITÄ ON EHDOTON KIELTO OLEMASSA. Jos asemanseudulla on yksikin hengellä heiluva, niin EI MITÄÄN PUSSAILUJA.
Kolakalla äänellä lausuttu " SÄ TULIT, VAIKKA SATO!"riittää, eikä sitäkään saa kovin äänekkäästi sanoa.
Mutta...täytyy vissiin muuttaa sääntöjä, niin oli sydämeenkäypää katseltavaa niiden italiaanojen touhu (niisk).
Miksi olenkaan syntynyt tänne pohjoisnavan navanalustaan? Kylmään ja pimeään?Miksi en Italiaan? Olisi tämä synkiä luontoparkani edes hivenen ilkamoitsevampi, jos Italiassa junista ulos työntyilisin.
Vai meneekö se niin?

Tälläviikolla olen tehnyt toisenkin reissun Nikolaajevitsinkaupunkiin. Magnuksella oli jotain asiaa jonnekin ja tylttysin itseni mukaan. Kotona ei ollut mitään tekemistä, ellei ota lukuun siivoomista, pyykinpesua, marjojenkeräämistä jne, jne.
Samalla retkellä menimme silmälasiliikkeeseen ja MINÄ SAAN VIIKONKULUTTUA uudet kakkulat.
Nämä entiset seitsemänvuotta vanhat alkoivatkin vetää jo silmänmunosia eri ilmansuuntiin, vaikka en edes kotioloissa niitä pidäkkään.
Kokeilin parit kolmet tusinat pokat. Joillakin näytin juuri kuoriutuneelta kärpäseltä, joillakin TV- sarjan Hyacintiltä.
Ne, jotka sitten nenänkyömylle valiintuivat miellyttivät sekä minua, Magnusta ja myyjätärtä, joiden jälkimmäisten mielipiteistä en olisi omaani vaihtanut, vaikka erimieltä olleet olisivat;)
Toivoin aina, että ei tarvitsisi niitä jälkiruokalautasen kokoisia kakkuloita naamallensa laittaa, kuten silloin nuoruudessa (noin puolvuosisataa sitten), mutta niin vaan näköjään täytyy.
Noh, ei siihen kokoon nyt vielä tälläkertaa ihan tarvinnut mennä, mutta ehkä seuraavat lasit 7-10 vuoden kuluttua ovat jo sellaset ämpärinpohjan kokoiset.
Mikäs siinä. Muatia on seurattava, vaikka kuinka luonto harais vastaan.
Vai meneekö se niin?

Nyt taitaa olla hyvä laittaa joku aina muodissa olevan virren säkeistö tähän loppuun ja lopettaa Letkutien raportti täältä tähän.
Olkoon se vaikka virsi 508 säkeistöt 2 ja 3

Ennen en, Herra, koskaan rukoillut:
Nyt johdata!
Polkuni itse olin valinnut.
Nyt johdata!
Ylpeät aikeet, väärät pelkoni,
oi Herrani, ne anna anteeksi.

Herra, et kesken heitä, tiedän sen,
viet taivaaseen.
Yön yli, vuorten, soiden, virtojen
viet taivaaseen.
aamulla kasvot kirkkaat nähdä saan,
ja valkeus ei sammu milloinkaan.

T: Kaisa von Stackelmoiskel