Nyt ottaa aivoon, kun en saa kuvaa tähän alkuun tallennettua ollenkaan.
Mitenkäs nyt saan jutunjuuresta kiinni?
Kokeilin ainakin kuusi kertaa, ennenkö oli pakko uskoa: en saa Lahkirriltä markkinoilta ostamani liinaa näkösälle millään ilveellä.
"Pöh", sanon minä ja vieläkerran: "Pöh".
Ehkäpä joku ei nyt hoksaa, että olen kirjoittanut uuden vireän kannanoton menneeseen viikkoon, KUN EI OLE UUTTA KUVAA ALUSSA!
Kirjoitan kuiteski kaikesta huolimatta ja yritän painaa harmistukseni lattianrakoon.

Maanantaina Magnus sai tärkeän puhelinsoiton puoleltapäivin. Saisimme yllätysvieraita viidentoistaminutin kuluttua.
Jos olivat vieraat yllätyksellisiä (tietenkin kuitenkin mieluisia), niin yllättyi isäntäväen emäntäkin, tai paremmingin sanottuna hänen huokunsa salpaantui.
Emäntä (so. minä) lamaannuin siinä paikassa epämääräiseksi hetkeksi täydellisesti.
Kuumeisin aivoin yritin muistella Martta-yhdistyksen pikasiivousohjeet "yllätysvieraiden kotiin saapuvessa".
Muistin, että kehoittivat pikaisesti pesemään kaikki lasiesineet, sammuttamaan valot, laittamaan kynttilöitä sinne sun tänne ja järjestämään eteisessä kengät sotilaalliseen riviin.
En ehtinyt ruveta kuuraamaan sameita lasifatejani ja valojen sammuttaminen ei tullut kuuloonkaan, koska oli keskipäivä ja aurinkokin tuli pilvien takaa lähettäen säteitään kirmailemaan kilpaa pölytollojen kanssa.
Survoin kaikki kamppeet tuoleilta yhtenä möykkynä kaappiin. Konsti, jota ei Martta-liitto suosittele kenellekkään :(
Onneksi leipomistani seitsemästäkymmenestäkolmesta pulleroisesta oli muutama jäljellä. Magnus keitti äykeät kahvit ja pikkuhiljaa sydänalaani lakkasi kurttaamasta ja pystyin ottamaan osaa keskusteluun.

Seuraavana päivänä pyöräilin kirkolle Laalaan luokse nuttuja lähettelemään Etiopiaan.
Matkantekoni puolenvälin tienoilla pysähdyin jyystämään eväsomenia ja jäin tuijottamaan vasikoita, jotka makasivat somassa kasassa tienvieressä olevalla niitulla.Ne näyttivät MUREHTIVAN.
Sanoin aina pienenä, että lehmät murehtivat, kun ne märehtivät. Vasikkakasa oli metkan näköinen. Ne lepäilivät tiiviissä rykelmässä ripirinnan. Kaikkien niiden samettiset, kosteat silmät tuijottivat minua intenssiivisesti ja niiden keltaisilla läpyköillä varustetut korvat höröttivät meikäläistä kohti kiinnostuneena.
Olisi ollut maikea kuvakulma, jos olisis ollut kamera.
Harmitus oli vallata mielen, mutta sitten ajattelin, että ei siitä kuvauksesta mitään olisi tullut kuitenkaan.
Olisi pitänyt tietenkin hyökkiä kartanolle kyselemään kuvanräpsäyslupaa l (etteivät olisi luulleet kettumuummuksi) ja sillävälin olisivat kantturat ehtineet kongota pystyyn muodostelmastaan.
"Kyllä ootte komeita!" sanoin niille ääneen. Näytti ihan siltä, kun olisivat olleet samaa mieltä minusta :)
Matkanteko jatkui hyvillä mielin.
Postissa tumuloimme Laalaan kanssa viisi pussia täyteen toinen toistaan kivempia nuttusia, sukkia ja lakkeja.

Viikolla saimme kahteenkin eri otteeseen hakea Maikun ja Eerikin plantaasilta omenoita. Hyviä, ihania puhtaita omenoita.
Keitin niistä hilloa ja söinpä niitä monen vuoden edestä pankkoonkin. Mistäs sitä tulevien vuosien satoja tietää mennä ennustelemaan, joten paras varautua etukäteen.
Jo alkutäkstissäni mainostamani Martta-yhdistys kurtistaisi varmaan kulmiaan, jos tietäisi kuinka meikäläinen pouhottaa hilloa ja sosetta.
En kuori omenia laisinkaan.
KOTONANI EI KOSKAAN KUORITTU OMENIA HILLOKKEESEEN.
Olin jo aikuisten kirjoissa, kun huomasin, että toisten syltyistä ei jää kuoret kieriskelemään kitalakeen.
Siitä huolimatta jatkan itse samaan kuorimattomaan tyyliin. En voi poiketa sanonnasta, että minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa.
" EIHÄN MAGNUS SUN MIELESTÄ OLE VÄLIÄ, VAIKKA KUORET PAAKKUUNTUU PURUKALUSTON VÄLIIN? EIHÄN?" kysyin näennäisen puolihuolimattomasti.
" Ei oo väliä, vaikkei meillä ikänä laitettu kuaria hilloohin!" vastasi Magnus näennäisen hällävälimäisesti.

Tänään olin ihanalla vierailulla Aune-tädin luona. Söimme bebeitä ja praatasimme pitkät tovit. Olimme maailman menosta ja muodeista tismalleen samaa mieltä.
SUKU ON KAIKISTA PARAS!
Matkalla asemalle ostin Nikolainkaupungissa, kun kerran oltiin, sukkiksia.
Muutama yö on jo nukuttukin oikein pässinpökkimät kintuissa.
Niin se vaan ilmasto muuttuu. Yhtenä päivänä hiki tirrasi ja toisena vilu raistelee.
Pönttöuunissa on pidetty jo tulta, hellanpesästä puhumattakaan.
Syksy...hm...noh...ehkä siihen tottuu.

Tänä viikonloppuna tulee 23 vuotta siitä, kun tulin uskoon :)
Siis uskoon Jeesukseen. (Voihan sitä uskoa kaikensuttaantumiseen, itteensä, hevosiin, tai vaunuihin jne.), mutta minä tulin Jeesukseen uskovaiseksi ).
Helsingin Olympia Staadionilla.
Minulla oli mustat nirunarukengät jalassa ja uusi popliinitakki.
Sydän ylpeänä ja nokka pystyssä sinne menin ja posket hehkuen, silmät sädehtien onnesta ympyrkäisinä sieltä tulin.
Jeesus on Herra!

Virsi 342 ensimmäinen ja kolmas säkeistö.

Niin ihanaa on ylistää sinua, Jumalamme
ja hyvyyttäsi, voimaasi nyt kiittää laulullamme.
Kuljithan aina kanssamme,
veit taisteluissa voitolle
ja olit auttajamme

On virsi täällä heikko vain
ja köyhä kiitoksemme
kaikesta, minkä meille soit
jo täällä iloksemme.
Me emme kyllin johtoas
voi ylistää ja armoas.
kun siunaat askelemme.

T: Kaisa von Poplinbärsjö