En muista missä niistä käymissämme paikoissa tuo kuvasarjassa näkyvä kieltokyltti oli, mutta me pidimme kaikesta huolimatta tiukasti housut ja paidan päällämme ;)
Sarjakuvaston muut maisemanäkymät ovat näpsäisty Jerusalemissa hotellihuoneen parvelta aamulla heti silmien auettua.

Kirjaan tähän alkuun hieman myös muita asioita ennenkö käyn reportteeraamaan Israelin matkan jatkoa.
Tänään olin Östermyyrassa ortopedian poliklinikalla kuulemassa, mitä olkapäälle ehkä tehtäisiin.
EI KUULEMMA MITÄÄN!
Lääkäri kysyi kyllä mielipidettäni, mitä leikkaukseen tulee, mutta oli itsekin sitä mieltä, että paras on olla menemättä krökkyämään enempää.
" Sinullahan on hurja pala irti sielä!" totesi lääkäri. Minä nyökkäsin innokkaana.
Sanoi tohtori papereista saaneensa sen käsityksen, että kaikki on tohjona muutenkin.
"Niin olikin!" sanoin ääneen. Mielessäni jupisin itsekseni, että kovasti olisin kaivannut pikku operatsuunia jo silloin heti, kun lattialta meikäläistä ylös kammettiin :( ja kun kerran huomattiin, että isokokoinen läimäre oli olkakannastaan irronnut.
Toista on nyt. En enää herää, vaikka kyljehdin (siis kääntelen kylkeä), ja saan kohotettua käteni jo kutakuinkin korkealle kattoa kohden jumpatessani.
Kyllä se näköjään vanhankin kropsun kroppa vielä tokenee, kun jaksaa vaan odottaa, jumpata ja pureksia buranoita.

Toinen asia, mistä ehdottomasti haluan kantaa korteni kekoon ennen matkareportaasia ovat nämä HÄÄT.
Käskin Magnuksen antaa tolloa sitikalle palaillessamme sairaalasta, eikä pitää puhetta joka Zetorille, joka pellolla mennä pölisteli.
"PAKKO EHTIÄ HÄIHIN!" kiljuin.
Oikein olikin kaunista katseltavaa. TV-selostaja tiesi selostaa, että Williammi oli saatu suostuteltua antamaan suudelma morsmaikulle palatsin verannalle saapuessaan vilkuttelemaan.
SIIS HÄH? Luulisi, että tuossa vaiheessa ei tarvitse maanitella. Päinvastoin toppuutella.
Ainakin eilen illalla seuratessani Satuhäät-ohjelmaa TV:stä nuoripari ei lakannut suudelmoimasta toisiansa edes syönnin ajaksi (jos hivenen liioitellaan).
Kysyin Magnukselta alahuuli väpättäen suuteliko hän minua, kun meidät aikoinaan oltiin vihitty?
" Totta kai. Kuinketsä tuallaasta muista?"
Totta puhuen en muista häistämme muuta kuin kaikki viisitoista häävierasta ja yhden(1)sinisen täkin, jonka saimme häälahjaksi.
Toki saimme muutakin, mutta tuo täkki on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.
Sain omissa häissäni jännityksestä johtuen niin karmean migreenikohtauksen, että se pyyhkäisi kaikki muistijäljet tuosta juhlasta ikuisiksi ajoiksi unholaan.
Tai hetkinen...paikka oli kirkkoherranviraston pikkarainen kappelintapainen huone,ylläni oli luunvärinen liian pieneksi kissahtanut vanha jakkupuku, äitini leipomat tarjottavat, joita ei uskottu hänen leiponeen, josta äitini tulistui verisesti, sulhasen (so. Magnus) punainen huivi (sotilaspukuun juhlan aikaan kuuluva) ja jännittynyt hymy...
Kyllähän niitä muistoja muistuu mieleen, kun oikein mietiskelee. On vaan kulunut noista ajoista 45 vuotta, että silläkin on oma vaikutuksensa.

Sitten Israeliin.
Oli siis nukuttu ensimmäinen yö Jerusalemissa hotellin muhkeassa vuoteessa.
Hapuilevat aamutoimet seurasivat kankeasti toinen toistaan. Kaikki oli hukassa pakattuna joihinkin satoihin lokeroihin ja nyssyköihin.Selvisimme kuitenkin aikalailla sävyisinä aamupala-osastolle.
Aamupala salpasi melkein hengen: Kymmeniä eri sorttia kaikkea ja runsaasti! Ainakin meikäläinen oli ällikällä lyöty, joka on tottunut aamuisin muutamaan paahtoleipään, ilman paahtoa, jotain ihme terveysgeeliä pinnalle sipaistuna.
Pisteenä iin päälle oli oikein livenä paikanpäällä paistetut munakkaatkin, mutta en voinut syödä niitä!
Ei, silloin ei kenraali Hägglund ollut vielä antanut lausuntojaan lihavista naisista.
Syynä syömättömyyteen oli se, että en voinut mennä odottamaan munakkaan valmistumista, koska mies vislaili samalla kun paistoi niitä.
Minä saan hepulin viheltämisestä. Varsinkin heti AAMUSTA viheltämisestä :(
Niinpä "tyydyin" vain kaikkeen muuhun murkinaan ja ihan vapaaehtoisesti.
Vatsa polvilumpioiden kohdalla roikkuen (terveisiä vaan kenr. Häggllyndille) kampesin odottavaan linja-autoon.
Menimme Länsi- Jerusalemiin juutalaisvainojen museoon (Jad Vashem).
Museo oli todella vaikuttava. Aikaa siellä oloon oli aivan liian vähän. Jos kaikkeen olisi pystynyt perehtymään, olisi pitänyt varata pari päivää pelkästään siellä olemiseen.
Matkamme jatkui Jeesuksen ajan- Jerusalemin pienoismallin katuja ja taloja ihmettelemään. Kaupunki oli rakennettu kahden miehen voimin suhteessa 1:20. Minulla on sieltä kuviakin, joita varmasti tulette sarjakuvissa näkemään kantilta-jos toiseltakin, jahka kaksi vuotta on kulunut ja uusia kuvia taas tilalle tullut.(Ennakoiva säästökampanja on jo aloitettu).
Pienoiskaupungista jatkoimme Jerusalemin temppelialueen kaivauksille. Seisoimme hetken myös kivetyksellä, jota Jeesus on kulkenut. Ihmettelimme hakattuja kivenlohkareita, joita oli temppelin hävityksen jäljiltä näkyvissä. Niistäkin seuraa sarjakuva myöhemmässä vaiheessa.
Kävelimme sitten Länsimuurille, eli Itkumuurille.
Vein omani ja Viviannin kirjoittamat pienet rukouslaput muurinkoloon.
Paikalla vietettiin useampiakin juutalaisperheiden 12-vuotiaiden poikien "miehen ikään tulo"-juhlia.
Kateudesta keltaisena seurasin isojen sukulaisporukoiden iloa ja yhdessäolon riemua. Vasut ja korit täynnä kaikenmaailman herkkuja he nauroivat, tanssivat ja lauloivat pienimmästä suurimpaan ja nuorimmasta vanhimpaan.Miehillä kipat tarkasti pinneillä päässä kiinni.Sankarit (miehen ikään päässyt) loistivat omiensa keskellä onnesta mykkyräisenä ja kaikkien huomion keskipisteinä.
Lähdimme seuraavaksi Getsemaneen.
Minäkin sain sukukateuteni nieleskeltyä ja keltainen väri alkoi haihtumaan hennon punerruksen tieltä poskipäilläni.
Ehtoollista vietimme Puutarhahaudalla.
Turisteja oli kaikissa paikoissa paljon enemmän kuin edellisellä matkallamme kolme vuotta sitten. Se ei haitannut pätkääkään. Päinvastoin. Oli mukava seurata, miten vierellä kulki ihmisiä kaikista roduista ja kaikista kansanheimoista.
Puhuttujen kielten melskakin oli melkomoinen. Laulua kuului jokapuolelta. Ihan tuttuja säveliäkin olin kuulevinani.
Mekin lauloimme kaikesta sydämestämme ehtoollisen nautittuamme : Herraa hyvää kiittäkää, iloiten ylistäkää, luodut kaikki laulakaa Luojan suurta kunniaa!
Pääskyset suhauttelivat taitolentäjien tarkkuudella otsaluittemme ylitse ja mustarastaat lauloivat kupu kaarella lehvistöissä.
Ajattelin, että siihen paikkaan kun olisi voinut rakentaa majan ja asettua olemaan.
Onnellisina pakkauduimme autoomme ja ajoimme hotellille.
Ehdimme olla vatupassiasennossa tovin, ennenkö menimme illalliselle. Selittäisin mielelläni teille syömiämme eri ruokalajeja ja nauttimiamme gourmeita, mutta en tiedä mitä ne mahtoivat olla. Eivät tienneet muutkaan. Sekä edessäni ja takanani ruokajonoissa kuului jatkuvana soittona: "Mitähän tää on?"
Kaikkea maistettiin kumminkin, vaikka emme tienneetkään "mitä tää oli".

Iltahartauksen jälkeen menimme nukkumaan.
Tai siis ainakin minä ja Magnus menimme.
Kyllähän moni lähti vielä käveleskelemään Jerusalemin iltaan ja sulattelemaan syömisiään.
Hälvän mummu ja paappa eivät olisi pystyneet ottamaan askeltakaan suuntaan, eikä toiseen. Vanhuus ei näköjään tule yksin. Se tuo eläkkeen ja rapakunnon muassaan :(
Seuraavan matkan aikana pidän huolen, että juoksen citymaratonin joka illallisen päälle (tai ainakin PUOLI-sellaisen).
En varmaan päässyt "levolle lasken Luojani"-rukousta puoleenväliinkään, kun kiihkeä kuorsaus kiiri hotellin parvekkeelle ja siitä Israelin tummalle tähtitaivaalle.
Selostus jatkuu jokusen päivän kuluttua.

T: Kaisa Ärjy-Vislukokkeli

--------------------------

Psalmi 25 jakeet 6-8

Herra, sinä olet laupias, muista minua,
osoita ikiaikaista hyvyyttäsi.
Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani!
Sinä, joka olet uskollinen ja hyvä,
älä unohda minua!
Hyvä ja oikeamielinen on Herra,
hän neuvoo syntiselle tien.