Purppurainen kuva on talomme nurkalta pariviikkoa sitten näpäisty.
Lähdin oikein jantusissani kuvaa ottamaan, koska se oli niin upea näky, enkä olisi sanoilla osannut sitä selostaa.
Miltä kuulostaisi:
" Pariviikkoa sitten huomasin, kun loin katsantani taivaanrantaa kohden, että olipas taas taivahalle räiskäisty färiä varsinkin paletin punasesta napista...
Ette olisi taatusti saaneet oikeata kuvaa mieleenne. Vai kuinka on?
Toinen kuva on Viviannin kädessä olevasta kipsistä.
Neitihän katkaisi kätensä pulkkamäessä toissa sunnuntaina.
Nythän on niin, että en muista kirjoitinko tapauksesta SEIKKAPERÄISESTI maanantairaportissani.
Olen selostanut (ja kirjoitellutkin) asiasta about viiskyt (50) kertaa jokapuolelle oikeinkin seikkaperäisesti, enkä jaksa muistaa kenelle ja mihin.
Vielä enemmän en jaksa lukea edellistä postaustani, kuinka asia makaa.
Täytyy todeta vaan, että vääjäämättä lähestytään aikaa (ja on jo saavutettukin), jolloin ystäväni, joiksi lasken kaikki lukijanikin, saavat kuulla ja lukea asiat moneen kertaan.
Aina tosin olen tykännyt kertoa asioita useampaan kertaan ja useammalta kantilta. Lisäten ja värittäen asiaa joka kerta.
En kuitenkaan haluaisi vielä viikonvanhaa asiaa kertoa UUTENA juttuna.
Äitini kertoi vuosien mittaan asioita nuoruudestaan ainakin parisataa kertaa jokaisen.
Minä en koskaan sanonut, että joo, on kuultu joskus ennemminkin.
En sanonut noin, koska kohta yksi: en uskaltanut,
kohta kaksi: mitä väliä, kuinka monta kertaa asian kuulee? Varsinkin, jos se on kutakuinkin hauska?
No, tämä kipsi-asia ei ole hauska. Päinvastoin!
Tapaus aiheutti tarpeettomasti kärsimystä ja kipua pienelle tytölle liian kauan.
Sunnuntaina, jolloin vahinko sattui, ei kipsaus toimi (en tiedä kuinka silloin, jos olisi käsi kokonaan eri palasena pulkassa pyöriskellyt).
Ei ollut liioin mukavaa, ainakaan Viviannista, että ensin köörätään toiseen, sitten toiseen paikkaan ja vielä kotiinkin aiotaan lähettää, ennen avunsaantia :(
Neiti ei kuitenkaan muista pahalla lasaretissa oloaan. Olisi vieläpä halunnut toisenkin yön sairaalassa viettää.
Hymyilytti hiukan, kun muistaa niitä ihmisten katkeria natkutuksia, KUN EIVÄT PÄÄSTÄ KOTIIN TOHTUURIT MENEMÄÄN!

Torstaina olimme neitiä helssaamassa ja samalla hoidimme muutamia asioita.
Haimme muunmuassa Nikolainkaupungin Prismasta nisupossut ja suklaatuutit tuliaisiksi.
Possut maistuivat pyörryttävän suloiselta. Siltikin, vaikka olen syönyt viimeaikoina melkein vain pakastepussivihanneksia, olin jälleen vankkumattomasti sitä mieltä, että hillopossuihin puserretaan liikaa hilloa.Yhden desilitran asemesta vähempikin piisais!
Vivianni on näissä hillosika-asioissa mummunsa kanssa samoilla linjoilla.
-Anna mä syän, jos nuan tihkaasoo, sanoi Magnus.
En antanut.
Magnus sensijaan antaa aina Lyllanille makupalan omastaan. Niin nytkin.
Lyllan ei muiden luokse menekään kuin Magnuksen, jos se makupalaa kärttää.
Lyllan ei liioin tirsmuile hillon kanssa.
Vierailun lopuksi kirjoitimme Viviannin kipsiin MUMMU ja PAAPPA kirjoitti MAGNUS (nimi muutettu, kuten tavallista), koska -Viviannilla on toinenkin paappa, selitti Magnus. Sitten lähdimme kotiin.
Paluumatkalla haimme laihdutuspussipaketin laihdutuspussikaupasta.

Laihduttaminen sujuu meiltä kaikilta kolmelta hyvin.
Itseasiassa oikeinkin hyvin tähän aamuun asti.
Vaihdoimme aamulla puntaria nimittäin ja kuusi (6) kiloa paukahti kaikille "lisää painoa".
Minä olen osannut suhtautua valehtelevaan puntariimme läpi sormien ja anteeksiantaumuksella ;)
Charles on pitänyt pahaa mekkalaa vanhoista puntarinpräiskistä ja niinpä Catherine antoi digivaakansa meille.
Otimme innoissamme kaukosäätimestä lisäpatterin ja jo muuttuivat painot ja lukemat.
Hohhoijjaa.
Kyllähän totuus on joskus kohdattava, vaikka se hiukan ahistaakin.
Ja kyllähän totuus on näkynyt päällepäinkin ihan kiitettävästi.
Viimeksi eilen.
Satuin syntymäpäiväkahvijonossa osumaan kokovartalopeilin eteen pitkähköksi aikaa.
Olin sonnustautunut asiaankuuluvasti lurexpuseroon ja anopin perintöpampulahuiviin. Näky peilissä oli niin tyrmäävä, että sain välittömästi jänis-syndroomakohtauksen.
Onneksi kohtaus hellitti kaffipöytään päästyäni.
Se iski ilkeästi taas, kun kahvi oli ryystetty.
Kaikki tutut istuivat toisissa pöydissä, enkä saanut äänneltyä sananpalaa vieressä istuvalle.
Olin siis "yksin" monensadan ihmisen seassa.
Paitsi jänis-syndroomaa, pukkas päälle myös norsutrauma, sekä hivenen oireili myös ISVVK. (ISVVK=itsesääliviluväristyskohtaus).
Magnus, joka hoitaa suvereenisti keskustelun tuntemattomienkin kanssa, ei päässyt tulemaan kahvitilaisuuteen.Hän oli sensijaan Huutoniemen kirkossa puhumassa.
Syntymäpäiväkonserttiin hänkin pääsi.
Herbert (syntymäpäiväsankari) piti nimittäin oikein konsertin Isonkyrön kirkossa.
Oli niin ihana konsertti.
Kirkko tupaten täynnä meitä, jotka tuon tuostakin lehahdimme penkeistä yläilmoihin (noin kuvaannollisesti sanottuna).

Viime viikolla aloitin taas salilla punnertamisenkin.
Tein kaikissa prässeissä ja muissa härveleissä varovaisesti vain yhden kierroksen, ettei luut ja lihat säikähdä.
Jalka on pysynyt omantuntuisena edelleenkin. Uskonpa vieläpä, että ihan pääsen zumpailemaankin ensi syksynä.

Kun silmäilen kalenteriani, niin viikko on näennäisesti ollut PLÄTTIPÄIVÄ-viikko.
Kuitenkin moni seikka on klonksahtanut paikoilleen ja muutama solmu auennut ja asioita on ottanut suttaantuakseen.
Kiitos tästä kaikesta kuuluu Jeesukselle. Hän näkee, kuulee ja auttaa.

Siunausta kaikille tuhansille ja taas tuhansille lukijoilleni! ;)
T: Kaisa Klonksten-Suttander
----------------------------------------------------------
Virsi 37, 5:s säkeistö
(Tämä virsi laulettiin yhteislauluna eilisessä syntymäpäiväkonsertissa).

Sydämeeni,Herra, paina
armon tunto elävä.
Rauhasi suo siinä aina
säilyä ja syvetä.
Omaiseni, perheeni,
kaikki lähimmäiseni
huolenpidossasi kanna,
armon suoja heille anna.