Ei kahvikuppia tuoksuavaa nenän edessä.
Ei kynttilän liekkiä leiskottavaa silmäin edessä.
Ei merkinnän merkintää kalenterin lehdillä. Ei torvien, eikä sofarisarvien töräyttelyä...
Ihmettelenpä, kuinka kukaan jaksaa viikko-, viikon perään lukea samaa suollusta:
Täällä minä istun peräkammarissa.Kodinhoitohuoneessa ja silmäilen typötyhjää kalendeeria...
Mukavaa kuitenkin, että jaksat ja käyt tuikkaamassa kommentinkin. Enkä minä ole ollenkaan niin masennuksissani kuin teksti antaa aihetta luuleskella. Ei sinne päinkään!
Tuossa kuvassa olen minä.
Tumput suorina.
Kuva on otettu Nikolainkaupungissa männyt kesänä. Blogissani alkukuva onkin melkein rippikouluajalta. Se on otettu seitsemisen vuotta sitten. On aika hiukan päivittää vuosilustoja ja antaa todellinen kuva hänestä, ken teille kirjoittelee.
Ilokseni ja helpotuksekseni saan kertoa, että posket ovat tuosta uudestakin kuvanäpsäyksestä vielä muutaman sata grammaa keventyneet.
Ehkäpä seuraavassa kuvassa (joka otetaan taas seitsemän vuoden kuluttua) on myös leukojen lukumäärä pienentynyt. Mene ja tiedä.
Kuvassa olen totisen torvensoittajan näköinen. Se johtuu siitä, että minä OLEN totinen torvensoittaja, vaikka en ole torvea muistaakseni edes käsissäni pidellyt, saatikka soittanut.
Huomaan itsekkin, että näytän myös himpunverran väsyneeltä.
Olin Ryttylässä vastuunkantajaretriitissä viikonlopun. Huonetoverini (en ollut ennestään tuttu heittien kanssa) huudahtivat minun tullessani kimppahuoneeseen:
-Sinä olet väsyneen näköinen. Oletko väsynyt?
Vedin tovin ilmaa hampaitteni välistä ja sanoin, että kyllä siinä väsyy, kun kantaa koko maailman murheet hennoilla (!) olkapäillään ja muut murheet maailman murheiden lisäksi.
Uskon, että vastatessani naamatauluni synkkeni entisestäänkin ja lisäksi haistoin tukanjuuresta nousevan palaneenkärynkin (noin kuvaannollisesti ilmaistuna).
En tahdo kuulla olevani väsyneen näköinen. EN, vaikka kello oli 22. 00 ja olin taatusti yhtä väsyneen näköinen kuin vanha vihikoira.
Huonetoverit näyttivät päällisinpuolin rauhoittuvan, kun laimensin ja vähennin murheiden määrän muutamaan isoon ja pariin pieneen.
Sanoin heitä lopullisesti rauhoittaakseni olevani syntymäväsyneen näköinen. Nukkuessanikin.
Vastuunkantajaretriitissä eivät aviopuolisot pääse samaan pöksään nukkumaan. Eivät, vaikka Magnus kuului sanovan KORTTEERIA tilatessaan, jotta mei tuu sitte ollenkaa.
Ei auttanut.
-Mielellään voinettekin sitten jäädä kotiinnekin, oletin toisessa päässä sanottavan, koska Magnus sanoi, jotta laita ny meirät sitte mihinkä mahtuu ja sopii. Me tuumma sittekki.
Retriitti oli hyvä ja innostava. Saimme kaikensorttista uutta ideaa viedä Jumalan Sanaa etiäppäin. Saimme myös uusia ideoita kerätä varoja lähetystyöhön.
Matkasimme paikanpäälle EP :n Kansanlähetyksen pikkubussilla. Kotikonnuille palaillessamme, takaa vasemmalta (minä istuin takana vasemmalla) alkoi kuulua klonksutusta, joka koveni kovenemistaan. Ollen sitten Ewen kotioven edustalla aikamoista mekkalointia.
Pääsimme kuitenkin perille ja tänään toinen Magnus soitti, että vasen takarengas oli ollut kiinni enää yhdellä pultilla.
Onneksi olen saanut painokäyrääni nöyrtymään alasuuntaan, ettei se vihoviimeinenkin pultti irronnut. Siinä olisi ollut meikäläisellä vakavahenkiselläkin ihmislapsella naurussa pitelemistä, kun penkki olisi vinistänyt maata moottoritiellä.
MENOmatkalla tapahtui puolestaan jotain ihastuttavaa:
Joku, minulle tuntematon nainen otti ja soitti, että mistä sitä minun toista runokirjaani saa? Hän oli kuulemma joka paikasta kysellyt, eikä missään tiedetty mitään.
Jaa-a! Vai ei runoilijatar K. Jouppi ole kaikissa Suomen kolkissa tuttu, eikä Runollinen kirja herätä minkäänlaista muistikuvaa ihan joka paikassa?
Sanoin tälle ihanalle naiselle, että hänen soittonsa sai aikaan niin positiivista runosuonikiskontaa, että pian on kirjaa saatavilla.
Pyysin häntä soittamaan jonkusten aikojen kuluttua.
Eikös vaan mieleeni seuraavana yönä Ryttylän sängyssä heittelehtiessäni pällähtänytkin runo vanhuudesta ja siitä tykkäämisestä.
Naamioin kaiken vanhan variksen sanomisiksi. ettei se kolahtaisi liikaa. Jotenkin vanhojen varisten sanomiset kuulostavat lievemmiltä kuin vanhojen mummuleiden.
Ilmoitan, että minä en tykkää vanhenemisesta, kuten se vanha harakkakaan ei tykkää.
Kalenterisani ei ole ensimmäistäkään päivämerkintää, ellei oteta sunnuntaita lukuun.
Siinäkin on virheellinen merkintä kahvivuorosta Nikolainkaupungissa.
Emme päässeet Nikolainkaupunkiin seuroihin ollenkaan, koska oli se retriitti. Minun kahvivuoroni se ei muutenkaan olisi ollut.
Charles kertoi, että niin pääsi käymään, että minkäänsortin kahviporukkaa ei ilmaantunut kirkolle.seurakaffeja keittämään.
Se ei kyllä johtunut minun vääristä merkinnöistäni. Ei liioin ole kovin vaarallista, vaikka kahvia ei aina seurojen jälkeen saakkaan. Kurjaahan se on ja kauhean kamalaa, mutta ei vaarallista.
Tähän nimenomaiseen kohtaan lopetan reporteroinnin tältä haavaa.
Eikä varmaan senttiäkään liian aikaisin.
T: Kaisa Pulttinen-Klonkskog
--------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 45-49
Sinun säädöstesi mukaan minä tahdon elää ja siksi voin kulkea kevein mielin.
Kuninkaittenkin edessä kerron arkailematta sinun liitostasi.
Sinun käskyistäsi minä saan ilon, ne ovat minulle rakkaat.
Minä kohotan käteni sinun puoleesi, minä tutkistelen sinun käskyjäsi. Ne ovat minulle rakkaat.
Muista lupausta, jonka palvelijallesi annoit!
Sinun sanasi antoi minulle toivon.
14 kommenttia:
Kamalaa, jos pyörä olisi irronnut kokonaan ja auto ajautunut pöpelikköön. Olisi voinut käydä huonosti. Ainakin kuhmu otsassa.
Kalenterissa olisi hyvä olla merkintöjä, ainakin jokunen joka viikolle, ei sentään monta joka päivälle niin, että tulee kiireen tuntu. Vaan toki joutilas olokin voi olla hyväksi. Saa ajatuksia järjestykseen.
Vanhuudesta olisikin toivottavaa kirjoittaa runokirja, vaikka sinulla ei siitä vielä kokemusta olekaan. Voishan se olla joku "ajatuksia tulevasta" ja sitten joskus voisit tehdä seuraavan "kokemuksia vanhuudesta" -runokirjan. Niitä kirjoja voisi sitten verrata keskenään ja katsoa miten on ajatukset muuttuneet.
No voihan kun tulaastakaan ei tuu huomiootua että kaiken muun tankkauksen,pissapojan täytön,ja öljytikun tarkistuksen lisäksi pitäis vielä renkaan pultikkin kiertää avaimen kans tarkistaen.voi voi ne mun suuret menot jos ei olisi kalenteri merkittynä en muistaasi ollenkaan .Joo vanhuus runojahan olis mukava ja tulla mut mistä kun ei ole vielä oma kohtaista kokemusta sulla siltä saralta mutta kaikki aikanaan,(:
Minä kuule Kaisa olen ainakin viikko viikon perään jaksanut lukea, joten jatka samaan malliin :) Kiitos taas <3
Takerruin heti tuohon "tuhdolla"-sanaan. Kaisa, mikä on peräkammarin tuhto?
Totisesta torvensoittajasta olet kyllä kaukana, sanon minä! Huumoria löytyy ihan joka kirjoituksestasi.:))
Vai onko niin, että siellä kotona oletkin totisempi kuin kylillä?
Teillä oli matkallanne suojelusenkelit valveilla, kaikenlaistahan olisi voinut tapahtua tuon melkein-irronneen pyörän ansiosta.
Älä ota paineita uudesta kirjasta, ei runot synny pakottamalla.
Vielä on sen uudenkin kirjan aika!
voi sua ihanuutta, mä ainakin haluan käydä täälä ja vaikka olisit poiskin, niin tuun joka tapaukses. Paree sun on tänne kiriootella, muutoon tuun kotias, höh. Olet muuten onnistunut hyvin painonhallinnassa! Sei sitte tarkottanu, notta nousus vaan laskus. harakka huttua keittää...
Pitkästä aikaa Kaisu käyn täällä sinun blogillasi. Ihan hauska kirjoitus vaikka valittelitkin muka.
Olen kaivanut vanhoja loruja ihan kirjaksi asti. Juuri julkaistu. Kuvitus on Pirkko Sorvarin käsialaa.
Toivotaan ettei jää myymättä. Katsotaan miten käy.
Hyvää syksyä sinne. terv. Eila
Anitta
Joo, kyllä sitä tosiaan jossittelee, mutta pelkäämään ei kannata alkaa.Ei varmaan kohta uskaltais lähteä mihinkään, eikä mllään.
Junilla kun meikäläinen matkustaa, niin silloin tulee jossiteltua ja peljättyä!;)
Olen aina tykännyt, kun kalenterissa on viliskellyt paikkoja ja aikoja. Syksyn kohdalla taas näyttää viliskelevän. Kesällä pitääki hiukan rauhottua.Luulen ja uskon ma.
Kyllä meikäläisestä sanottais luultavasti, jos ei nyt vanhus, mutta ainakin iäkäs nainen,jos lehteen tulisi kirjoitus ajotörttöilystä. Toivottavasti ei koskaan kuitenkaan tule.
Oma äitini kuoli 81-vuotiaana. En koskaan kokenut, että hän olisi vanhus. Ellei sairaus olisi muuttanut hänen ulkonäköänsä, hän olisi ollut kuin "flikat kesällä". (Tämä tietysti aika puolueellisen henkilön sanomana).
Ailakki
Niin, jos oikeen pelekooseksi tulis ja tarkastais kaikki maharolliset ja maharottomat viat, nii ei pääsis matkahan ikänä.
Täytyy yrittää jotain KOKEMUKSIA saada paperille. Muitakin kuin vaan tympiöötä.
Jos terveenä sais ihmislapsonen olla, niin luulenpa, että ei ne kokemukset vielä yheksänkymppisenäkään paljoa erilaiset olisi kuin muunkaan ikäisten.
Ansku
Sinä se olet muutenkin niin sitkeä sissi! :D
Minähän jatkan.
Rosina
Peräkammarin tuhto on tuoli. Harvinaisen epämukava istuttava vielä kaikenlisäksi.
Vaikka, niinhän se soutuveneenkin tuhto on joskus ahdas ja kova pitkään hierrettäväksi..D
Kyllä olen tosi totinen torvensoittaja täällä kotikolossa. Muistaakseni nauroin viimeksi, oliko se nyt elokuuta, vai kesäkuuta, vuonna 2005.
No, paisuttelija, suurentelija ja rehentelijä minä olen, sekä kotimaassa, että ulkomailla.
Jeesus antaa ihanasti enkeleilleen käskyn suojata omiansa. Sen on monet kerrat oikein konkreettisesti saanut huomata.
Kiitos Rosina.
Niin minä tahdon uskoa. :D
Vilukissi
Mutta siinä on vaan se vaara, jos tulee tänne, että sanansäilä on liiveris ruastunusena. Mikään ei tietenkään estä keskustelua kirjoitettujen lappusten kanssa.
Puhuessani puolet sanoista on hakuuses, kirjoittaessani niitä tursuaa uusiakin ja ennenkäyttämättömiä (!)
aiva lauree.
Painoa pitää meikäläisen vartioida unissaankin. Outoa, että se on kokoajan noususuunnassa, vaikka maailmalla kaikki pakkaa olla laskusuuntahan päin syrjällänsä. :(
Kiitos vilukissi, että aina niin rohkaasevasti sieltä naukaaset!
Runomummo
Kyllähän se ikuisen (ja usein turhasta) valittajan naamataulu näin pitkän blogiuran aikana alkaa nurkantakaa vilahtelemaan.
Joskus tekee mieli urputtaa pikkusen ja joskus ulvoa kuin susi mäenpäällä kuutamoa vasten.
Se auttaa. Eniten auttaa tietenkin, kun vuodattaa murheet ja ilot Jeesukselle. :D
Minäkin tunnen yhden Sorvarin Pirkon. Onkohan se se Pirkko?
Kamalaa olis, jos et kirjottelis; ei hirviä ees aatella :O
Oli totisesti enkelit vartios, kun ei rengas irronnu. Ja varmaa on, että sun alipaino auttoi asiaa :)
Kovasti minäki rohkasen sua vaan kirjottamaan ja synkistelemään oikein olan takaa, se on niin piristävää :D
Rakkain terveisin kirjastotäti ;)
Pau
Kiitos taas kerran rohkaisun sanoista.
Mukavata ajatella, että siskosta on kamalata edes ajatella, ettei ei enää ilmestyisi. :D
Minä ole aina tykännyt kirjastoista ja kirjastotädeistä.
Lähetä kommentti