Etelässä käynti

Taaspa saan alkaa tämänkertaisen bloginkirjoittamisen iloisella torventöräyksellä.
Tattaraa, tattaraa, tattaraa!
Tervetuloa yhä sankempaan lukijakuntaani Ulleriina!
Tosi iloinen olen ja kuten muistatte saan aina lievän sähköiskun, kun sivusilmällä huomaan numerolukusarja muuttuneen. :)
Tarkempi tutkailu aiheuttaa tietenkin ison, mutta  iloisen sähköisen jytkyn.
Jytkyjä aiheutatte toki tietenkin myös te kaikki entisetkin lukijani. Ei ole ollenkaan samantekevää onko lukijoita tai ei.
Kiitos myös teittille, jotka sanovat aina lukevansa mhvv:n, vaikka eivät ole kirjoissa eivätkä kansissa, eivätkä edes näkyvästi kommenteeraa mitään. Tiedän teitä olevan ja siitä ilakoin myöskin.
Kiitos myös rakkaalle Elitzabethy-serkulleni, joka sanoo, että hän heti liittyisi lukijakantaani oikein numeraalisesti, jos suinkin ymmärtäisi ja osaisi. (Silmänisku).
Uskon, että eräänä päivänä saan töräytellä myös Elitzabethylle. On hän senverran hyvä oppimaan.

Seuraavaksi selitänkin sitten taas alkuvalokuvia.
Ensimmäisessä kuvassa siintyy silmienne eteen ikkuna, jonka kautta kansallisrunoilijamme Runeberg on katsellut kaihoisasti suloista suomalaista maisemaa ja ehkä samalla sikeröinyt uutta runosikermää  sulkakynää pureskellen.
Ikkuna on nimittäin Runebergin kesämökiltä, jossa sain käydä viime kesänä.
Vieläkin muistelen sitä ihanaa ja runollista havinaa. joka mökissä mielestäni oli ja tuoksui.

Alemmassa kuvassa on erään tuntemattoman maaseuturunoilijan, nimeltä Kaisa Jouppi, liiterin seinässä oleva ikkuna, jonka läpi ei oikein voi katsella, eikä runoja samalla rustailla.
Ikkunakarmit ovat Magnuksen lapsuuskotikanalan&possulan ikkunan karmit.Muita ikkunoita ei siinä ollutkaan. Ja ovat ne ainoa osa, mikä muutenkaan on koko rakennuksesta jäljellä.
Magnus oli saada hermoromahduksen ja kohtauksen, kun vaadin häntä ripustamaan pokat liiterin seinälle. EHJÄNÄ.
Karmit olivat niin haperot ja lahot, että niitä kootessa piti olla hengittämättä.
Pokien taakse muutamat rautaläpyskät lisäämällä hanke onnistui, kun onnistuikin.
Mielestäni ne ovat hienot ja tulevat Magnuksen madonlukuennusteluista huolimatta varmasti kestämään koko sen ajan, kun me täällä Letkutiellä asumme. Toisin sanoen kolmekymmentä vuotta.
Olemme silloin 97 vuotiaita. Se on tismalleen sopiva ikä asua jossain johonkin saakka.

Sitten selostus tämänhetkisestä mhvv:n  kirjoituspaikasta:
Istun tutusti ja turvallisesti peräpöksämme pyöreän pöydän ääressä. Pöydän yläpuolella tillittää yksi kahdenkymmenenviidenkynttilän lamppu (viisi mahdollisuutta olisi, jos lamput niissä toimisi) ja kyynärpäiden alla fliiraa perintöpitsiliina vaikeuttaen kirjoittamista.
Mutta olen sangen onnellinen työskentelyolosuhteista huolimatta.
OLEN KOTONA OMAN PYÖREÄN PÖYDÄN JA KONEEN ÄÄRESSÄ!
Toki oli  mukavaa olla olematta minkään härvelin äärellä sunnuntaista tähän torstai-iltaan saakka.
Puhelin tietenkin oli mukana, mutta minä en käytä sitä muuhun kuin puhumiseen ja sekin käyttö jäi kovasti vähille tuona aikana.
Olimme Magnuksen kanssa Ryttylässä. Lähetyskoulussa Teologia elämään-koulutuksessa.
Ryttylä kuuluu Hausjärven kuntaan ja on yhdentoista kilometrin päässä (suuntaan jos toiseen) Riihimäestä, joka kaupunki on varmasti, ainakin nimenä tuttu kaikille.
Opetus ja luennot olivat  mielenkiintoista. Koskaan en elämässäni ole ollut noin kauaa yhtäjaksoisesti Raamattuopetuksessa.
Unohdin kaiken ulkopuolisen elämän. Uutisia en katsonut kertaakaan, enkä  roikuskellut netissä, enkä lukenut sanomalehtiä. Luulenpaa, että suunikin oli apposen ammollaan suurimman osan aikaa luennoilla.
Jotenkin on nyt sitten kaiken ihanuuden tuloksena päässä ja vatsassa putsaantunut olo. En nimittäin syönytkään tavanomaisia hevossatseja, vaan pikkuisia näykiskelyjä, kuten viisaat ihmiset tekevät aina. Voipi siis olla, että vatsanseutuni litistyi muutaman millin näiden päivien aikana, mikä sekin on hyvä asia.
Tapahtui myös sellainenkin maankaato ihme, että en eräänä iltana mennyt iltapalallekkaan  ollenkaan. Se, jos jokin on ihmetyksen paikka, tietävät ainakin ne, jotka minut paremmin tuntevat. (Ensimmäisenä tulee mieleeni aviomieheni Magnus).
Nukkumaan kello 20 ja herätys klo 6.30.  Siitä tulee melkein kellon ympärys uneskoa palloon.
Eipä siis kumma, että tunnen oloni aika pirteäksi ja toimeliaiseksi.
Jos löytyisi maanpinnalta kahva, niin siitä vääntäisin ja maapallukan pari senttiä ylöspäin nostaisin.
Niin on olo ja elo hyvänlaatuista tällä hetkellä.

Meitä oli Ryttylän opistolle kokoontunut teologiaa kuuntelemaan ja opiskelemaan yli kuusikymmentä innokasta ihmistä ympäri Suomea.
Itse olin niin innoissani, että luulenpa olleeni luentojen aikana siinä etupenkissä istuissani suu apposen ammollaan.Ihminen on usein suu auki tullessaan määrättyyn ikään (vanhaksi) ja ollessaan innostunut. Minä täytän molemmat kriteerit.

Etupenkkiin minun piti mennä kyllä kuulonikin takia.
Kuulokojeen patterit jäivät tietysti kotiin ja uusia ei koskaan saa mistään ensihakemalla.
Minun kuulokojeeseen käyvät patterit ovat  nuppineulanpään kokoisia (tietenkin latuskaisia) eikä  sellaisia kuulokojeita tunnu olevan muilla kuin minulla.
Minulla kyllä on eriskummallinen kuulokin.
En kuule ässää ollenkaan. En omaani, enkä muiden.
Myös muiden konsonanttien kuulemisen kanssa on määrätynlaisia vaikeuksia. Ne eivät jotenkin kulkeudu kuuloluuhun asti ollenkaan ja haihtuvat olemattomiin jo huulilla.
Ota siitä sitten selvää, jos joku sanoo:
- yä iää o aui uoa uoa ia!
Eihän sitä tuosta tiedä uskaltaako myöntää, vai kieltää ja uskaltaako nauraa, tai edes hymyillä. Esimerkkilause oikein kuultuna, jos jotakin kuulisi:
-Kyllä pitää olla kaunis Luojan luoma ilma!

Pattereita ei siis tietenkään ollut Ryttylän apteekissakaan. Ystävällisesti lupasivat tilata, mutta minä sanoin urheasti yrittäväni sitkutella ilman.
Magnus onneksi suostui tulkkaamaan kuulumattomat kohdat.
Kerran sitten kuulijat ja puhuja nauroivat ihan mahdottomasti jollekkin ja kiihkeästi tivasin Magnukselta, että mitä se sanoi?
- Minen liioon kuullu, mitä se sanoo! kuiskasi Magnus.
-NO,  MIKSI SÄ SITTEN NAURAT, sihisin minä.
-Mua naurattaa niiren nauru!
-Hmpfff, sanoin minä, eikä minua edes hymyilyttänyt.

Viime viikolla meillä oli valtava ilo saada pitää Viviannia ja Lyllania vieraanamme.
Kouluissa oli syysloma.
Oli todlla hauskaa pelata hullunkurisia perheitä (siis sitä M-Pekkaa), kätkeä avainta ja paistaa kauralastuja.
Meillä oli ilo pitää vierainamme myös Tyttitylleröä ja Äkkua, paitsi minä en ollut kotona.
Se on, kun on "suosittu runoilijatar", niin pyydetään yhtenään sinne sun tänne ja silloin osuu päällekkäisyykiä, vaikkakin minussa tosiaan olisi varaa ja ainesta  revetä kahteenkiin paikkaan, niin se ei vaan onnistu.
Olin Härmässä lauantaista sunnuntaishin Naisten virkistysviikonlopussa.
Meille pidettiin luentoa kiltteydestä. Vääränlaisesta kiltteydestä. Minä en ole ollut vääränlaisesti kiltti. En ole ollut oikein kiltti ikinä.
Meitä "kilttejä" naisia oli koolla melkein viisikymmentä.
Minä sain illanvietossa lausua runoja. Mielestäni onnistuin tällä kertaa kohtalaisen hyvin. Kieli ei muuttunut korpuksi, ei tarttunut kitalakeen, eikä sydänkään pyrkinyt rinnasta ulos kumpaakaan varatietä. Ei suunkautta, eikä muunkautta.
Olin kuulevinani kehaisuihin viittaavia kommentteja sieltä sun täältä ja ajattelin, että ehkä vihdoinkin voin alkaa säi´itellä uusia ehoja runoja.

Viime viikolla kävimme Nikolainkaupungissakin. Magnuksella oli nimittäin puhe Arkipäivän rukoushetkessä Pohjoismaiden toiseksi suloisimmassa kirkossa.
Ensimmäiseksi suloisinhan on Huutonieen kirkko, kuten kaikki varmasti muistavat.
Minä kävin ennen tilaisuuden alkua viemässä lähiapteekin farmaseutille suklaalevyn.
Hänen antamansa vinkin ansiosta  hermoja raastava, vuositolkulla kestänyt korvien kutina on ottanut  loppuakseen.
Menin nimittäin joitakuita viikkoja aiemmin ko. apteekkiin lämmittelemään ja kun ei ollut mitään ostettavaa, kysyin asioikseni, että löytyisikö korvienkutitustippoja?
Selitin asian ja oireet tarkasti tarkkaan kuuntelevalle farmaseutille. Kerroin, että kutittaa siihen sähtiin, että tekisi mieli kääriä virkkuukoukku santapaperiin ja tökätä se korvakäytävään ja juur syvälle.
Farmaseutti sanoi, että tippoja ei ole, mutta olenko kokeillut antihistamiinia?
No, en ole ja ei se kutiseminen nyt sellaista ole. Ei mitään allergista,estelin tuohtuneena.
Meni sitten jokunen päivä ja ajattelinpa yht´äkkiä kokeilla, kun siitä ei kuulemma mitään vaaraakaan ole.
Meni taas muutama päivä, ehkä viikko, kun havahduin huomaamaan, etten ollut kaivannut virkkuukoukkua, enkä santapaperia kertaakaan.
Olo oli ihmeellisen kummallinen.
Sanoin Magnuksellekin, että voiko sitä ihmislapsen korvat olla näin kutittamattomat?
Sen tietää sanoa vain sellainen, jonka korvia kutittaa ja jonka korvat lakkaavat kutittamasta!
Ikinä ei suklaadilevy ole mielestäni mennyt oikeampaan paikkaan.
Toivottavasti levyn suloinen maku kertoi edes hivenen siitä kiitollisuudesta, jota sen syöjää kohti tunsin.
Kohta alkaan puolittamaan antihistamiini tabletin ja yritän olla aikoja ilman,
mutta, jos hivenenkin alkaa kutiseen, niin eikun uudestaan taas.

Tänään kotimatkalla Ryttylästä, pysähdyimme Juustoporttiin kahville.
Maiskuttelimme juustomaistiaisia (jotkut laadut kahteen kertaan) ja ostimme kokonaisen natinajuuston ja pikkaraisen lakkahillopurkin tuliaisiksi. Sellaisen lakkahillopurkin, jossa on siemenet mukana.
Vaikka lakkahillosiemenet menevät hampaankoloihin, eikä niitä tahdo saada sieltä pois, niin se siemenetön vaihtoehto ei ole sama asia. Ei! Lakkahillossa pitää olla siemeniä.
Puoli juustoa on jo tuulensuojassa ja toisen puoliskan  laitan kesäkeittoon, jota keitän ylihuomenna.

Nyt lopetan raportoinnin tähän. Jos jotain tapahtuu sellaista, että siitä saa revittyä juttua, niin maanantaina tavataan, Jos ei, niin torstaina tavataan.
T: Kaisa Kutinen- Hiemensilloke
----------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 73-76
Sinun kätesi ovat minut muovanneet.
Anna myös ymmärrystä, että opin käskysi!
Sinun palvelijasi iloitsevat, kun näkevät minut, sillä minä panen toivoni sinun sanaasi.
Minä tiedän, Herra, että sinun päätöksesi ovat oikeat-
oikein oli, että panit minut nöyrtymään.
Anna armosi lohdutukseni, niin kuin olet palvelijallesi luvannut.