Tähän saakka tapahtunutta

Ihana päivä ulkona. Raikas pikkarainen tuulenhenkäys sillöin tällöin oksistossa värähtääpi ja aurinko loistaa koko komeudessaan taivaan suloisessa sinessä.
Näin runollisesti alkaa tämänkertainen mhvv:n päivittely.
Mikäs täällä peräkammarissa on istuskella ja kerroskella teille viikonvarrella koettua ja nähtyä.
Enkä minä varmaankaan ulos olisi mennyt, vaikka en kirjottelisikaan. Sisällä istuisin ja tietenkin kärsisin pistäviä, mutta syyttäviä omantunnon tuskia, kun pitäisi, pitäisi, pitäisi ulos mennä. Terveellistä, raitista ilmaa hengittämään ja ruumiinliikuntaa suorittamaan.
Minä itseni kuitenkin tunnen. Olen tullut tutuksi minun kanssani tämän jo melkein sadanvuoden matkan aikana ja varrelta.
Sisällä minä istuisin ja kynsinauhoja nyppisin.
On taas muuten menossa kynsinauhojen nypintäkausi. Ne ajat tulevat aina. Senkin olen lyhyenlännän elämänläntäni vieriessä oppinut huomaamaan.
Postissa, kun olin töissä, niin kehittelin tavan, jota käyttämällä sain vereslihaiset sormeni piilotettua asiakkaiden katseilta.
Näpyttelin tietokonetta kaikki muut sormet koukussa sisäkämmenen sisälle, paitsi etusormet, joita vain osasinkin kirjuuttaessa käyttää. Etusormissa oli ihonväriset laastariläpykät.
Kurja tapa on nypiskely. Kieltämättä.
Jos pystyisi pitämään rakennekynsiä, en koskaan nyppäisi yhtäkään kynsivallin pipenöäkään irti, mutta kuten muistatte, rakkaat lukijat, rakennekynsien pito ei meikäläiseltä onnistu.
Perhekuntani jäsenet (eivätkä varmasti muutkaan) eivät tuntuneet ilahtuvan, jos piti olla varuillaan, että suuhun jäisi pyörimään rakennekynsi mutusteltaessa minun leipomiani korvapuusteja.
No, tälläistä ei onneksi päässyt koskaan lyhyen rakennekynsikäyttöni aikan tapahtumaan, kuten monet teistä muistavatkin.
Todistettavasti löysin jok´ikisen pudonneen kynnen ja ihan muualta kuin taikinoista.

Sitten selostan tämänkertaiset valokuvat.
Alakuvan rautalankataideteos löytyy Vilpolan oikeanpuoleiselta seinämältä.
Siinä on yhdistettynä Sirkkelin vääntämä rautalankaenkeli, omavääntämäni rautalankasydän, rautakoukku ja ihan tavallinen rautalankavyyhti.
Yläkuvassa seisomme Paola (nimi muut.) ja minä maailman toiseksiupeimmassa kirkkorakennuksessa. Nikolainkaupungin pääkirkossa.
Minä olen kuvassa tuo oikeanpuoleinen ja Paola niin ollen vasemmanpuoleinen rouvashenkilö.
Mauno näpsäisi kuvan, kun olimme arkipäivän rukoushetkessä Vaasassa taannoin. Magnuksella oli puhe ja minä olin hiljaa. Paola toimi juontajana.

Kalenterissa on kuulakärkikynää käytetty viimeviikon aikana melkein jokaisen  päivän kohdalla.
Torstain päällä on kokeiltu, pelaako kuulakärkikynä.
Kynä näyttää pelittäneen hyvin, mutta kyllä muutakin sinäpäivänä tapahtui.
Runopiiri ja kuntosali ovat vakio häppeninkejä torstaiden kohdalla.
Tänään oli sanomalehdessä Tekstaten-palstalla (palstalle saa lähettää kehumisia, urputuksia ja valituksia), kuinka joku runopiiri oli jättänyt jonkun piiriläisen sivuun jostakin. Kovasti käskettiin moisesta tempusta häpeämään.
Meidän runopiirissämme on sääntö numero ykkönen, että emme koskaan jätä ketään sivuun.
Olemme aina kaikki kolme yhdessä rintamassa ja muutenkin tuemme toinen toistamme tyvenessä ja allikossa. Kyllikki, Ewe ja minä.

Erään viimeviikon päivän kohdalle on pieneen tilaan tukittu kaksikin tilaisuutta.
Tärkeitä, hyvin tärkeitä, molemmat.
Taaskaan en voinut valita kuin vain toisen, vaikka sitä paljonpuhuttua värkkiä kyllä löytyisi kumpaiseenkin, jos voisi kahtiarevetä.
Olin ihan kokonaisena, koko komeudessani läsnä meillä kotona pidettävässä lähetys-ja Raamattupiirissä.
Posket punaisena laitoin pöytään leipomiani öörfiilareita, lettuhillopiirakkaa ja kaurakeksejä.
Jälkimmäisille olisi paremminkin sopinut nimi kaurapuuropalaset.
Minä ja minun reseptinlukutaitoni. Tai, kyllä minä lukea osaan, mutta en koskaan oikein usko ja luota, mitä niissä sanotaan.
Lisäsin ronskilla kädellä kaurahiutaleita kulhoon, koska  taikina vaikutti liian vetelältä.
Noh...tuloksena oli  kaikkea muuta kuin vetelät kaurakeksit. Tuloksena olivat oikeammin sanottuna kaurapuuropallukat.
Hiukan sydänalassa helpotti, kun Catherine sunnuntaina sanoi kahvia juodessaan ottavansa toisenkin kaurapuuropallukan syödäksensä.
Lullan ainakin tykkäsi niistä kp-pallukoista Jopa enemmän kuin vihreän kuulan puolikkaasta, jonka syömistä se teetteli pitkään.

Keskipaikkeilla viikkoa istuimme Magnuksen kanssa karvarissa nykyisen tapamme ja käytäntömme mukaan.
Kampaajalla yhdessä näpöttäminen on tullut tavaksi täällä maaseudulla asumisen myötä. Matkat ovat näes pitkiä ja monia hiilijalanjälkiä ei saisi tulla. ;)
Kun oli Magnuksen vuoro istua saksittavaksi, minä itkin hiljaa sivustalla.
Jos minulta tosissaan kysyttäisiin, niin en antaisi leikellä Magnukselta yhtäkään fiunua. Noh, ehkä päänkupuralta hiukan.
(Pienenä tarkennuksena mainittakoon, että päänkupuralla ei ole vuositolkulla kasvanut juuri ensimmäistäkään hiussuortuvaa).

Lopuilta viikon ampaisin aamusta heti seurakuntatalolle isänpäivälunchi-talkoisiin.
Kuorimme muutaman säkillisen porkkanoita, sekä punajuuria.
Meitä oli isohkon muovisen tynnyrin äärellä neljä tomeraa naista, Syvän hiljaisuuden vallitessa kuorimme porkkanat ja punajuuret.
Yritin kuumeisesti keksiä jotain puheenaihetta, mutta jos jotain mielestäni keksin, niin en voinutkaan sitä esille julkituoda, koska en olisi kuullut, mitä minulle vastattaisiin.
Kuulokoje oli unohtunut pianon päälle ylioppilaslakin alle.
No, ei sentään, vaan se oli unehtunut vakiopaikalleen mikron päälle.
Kamalaa, kun ei aina muista ottaa tarpeellisia varaosia mukaan. Onneksi hampaat sentään vielä pysyvät mukana.
Silmälasitkin tulevat mukaan jo vanhasta tottumuksesta, kun ovat nenänpäällä yli puolivuosisataa keikkuneet.
Seuraavana talkoopäivänä sain ihan ypösen yksin kuoraista säkillisen palsternakkoja.
Palsternakkaa ei meikäläisen tule ikinä ostettua, vaikka Huivi sanoi, että sopat mitkään eivät ole mitään ilman palsterinakkoja.
Seuraavan kerran, kun soppaa keitän, niin lisään muistilappuun: osta palsternakkaa, että tulis hyvää soppaa!
Sain talkoissa myös latoa juomakupposet sopivaan kekoon.

Talkoopäivän lopuksi sain vielä olla keittiön salamannopean tiskikoneen ääressä peseskelemässä kaikensorttista kippoa ja kappoa.
Jos jostakin, niin talkootyöstä olen onnellinen. Eläköön talkootyöt ja talkootyöntekijät mahdollisimman kauan.
Tosin meikäläisen talkootyöt ovat aika rajoitetut. Käsityötalkoisiin en pysty osallistumaan ollenkaan.
Syy: peukalo keskellä kämmentä ja vielä päällypuolella kämmentä (eikä aina siinäkään).

Kökkäpaikasta lähtiessäni käänsin ooppelin, molemmilta puolilta hieman rytyssä olevan, nokan Ylistaroa kohti. Siellä kokoontui meitä innokkaita kirjoittajaharrastajia taas yhteen.
Teimme erillaisia kirjoitustehtäviä ja minä sain omalla vuorollani lukea ääneen omitekoisen runon.
Kirjoituskurssin aikana saisi antaa kirjoituksiaan porukan ruodittavaksikin, mutta minä en ole siihen vielä lähtenyt mukaan. En usko, että lähdenkään.
Kuten tarkkasilmäiset ja korvaiset lukijani ehkä muistavatkin, en kestä ruodintaa. Heikot hermot ja kiihkeä tunneasteikko plussasta miinuksen puolelle katsokaas.
En ollenkaan epäile, ettenkö saisi rakentavaa, hyvää, varteenotettavaa, uuttaannuttavaa ja inspiroivaa palautetta, mutta...
Tiedän, että olen suorastaan tyhmäkin kieltäytyessäni tämän asian kanssa, mutta ei. ei, ei, ei!
Viime kerralla ruodimme erään kirjoittajan kirjoitusnäytteen.
Kirjoitus oli osa suuremmasta kokonaisuudesta. Mielestäni siinä pienessäkin näytteessä oli oikeaa otetta ja  lukemaansa tempautui heti mukaan.
En aina tiedä tempaavatko minun runoni mukaansa. Osaan ne kuitenkin niin lukea, että ne ehkä sitäkin hiukan tekevät.
Nyt tänään kuulin sellaistakin puhetta määrätyltä taholta, että Runolliseen kirjaani tilattaisiin  hiukan lisäpainosta.
Se olisi ihan mukavaa, varsinkin kertoa sille yhdelle, joka kirjaa on jo kysellynnä.

Sunnuntaina oli isänpäivä, kuten kaikki muistavat.
Tänä vuonna emme nyt sitten menneet seurakuntatalolle lounaalle, koska Catherine sanoi, että Lyllan haluaisi tulla mukaan juhlintaan.  Hyvä olisi kuulemma saada senkin yksioikoiseen elämään hiukan virikettä joskus.
Olin samaa mieltä, vaikka seurakunnan diakoni sanoi, että kyllä koiran saa ottaa mukaan.
-Mitä rotua se on? diakoni kysyi.
-Seropi. Se osaa puhua melkein pari lausettakin kovan paikan tullen, revittelin minä.
En kumminkaan uskaltanut mennä ihan valalle asti lupaamaan, että Lyllan pysyisi pöydän alla koko atrian aikaa, joten sanoin, että emme nyt tällä kertaa valitettavasti pääse tulemaan.
Yritin tehdä meille hivenen samansuuntaista sapuskaa  Letkutien köökissä kuin srk:n talollakin tarjottiin. Ei kuitenkaan ihan mennyt kuin Strömsössä ja varmasti seurakuntatalolla.
Magnuskin pouhotti perunoita niin julmetun kauan, että vain muutama pottu säilytti luonnollisen pyöreytensä. Muut menivät muussiksi.
Kaikki söivät kuitenkin kupunsa täyteen ja päälle nautittiin täytekakkukahvit.
Magnus sai lahjaksi villatakin ja vihreitä kuulia.
Kuulat paukuteltiin loppuun samantien. Pois kuleksimasta ja pyörimästä.

Isänpäivän iltana ajelimme vielä Nikolainkaupunkiin seuroihin.
Seuroilla oli taas se vihellettävä nimi, mutta se ei tahtia haitannut. Seurat, mitkä seurat. Ei nimi miestä pahenna.

Lopetan asiain raporteeringin tähän ja jatkan, jos Luoja suo, viikon päästä.
Olen tämän raporteeringin välissä ollut Sanasessa (eräänlainen Raamattupiiri tässä lähistöllä sijaitsevassa Ystävyydenkulmassa) ja toisessa eräänlaisessa Raamattupiirissä Ewen ja Matthewin kotona kirkolla. Siksi venähti taas niin myöhäseksi.(Äänekäs haukotus).

T: Kaisa Vässynen
-------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 84-89

Kuinka kauan annat palvelijasi odottaa? Milloin langetat tuomion vaioojilleni?
Röyhkeät kaivavattielleni kuoppia, nuo, jotka eivät piittaa sinun laistasi.
Sinun käskysi ovat oikeat. Auta minua! He vainoavat minua syyttä.
He ovat miltei tuhonneet minut, mtta minä en hylkää sinun säädöksiäsi.
Anna minun elää, sinä uskollinen, niin olen kuuliainen sinun liitollesi.
Herra, sinun sanasi on ikuinen.
Sen luja perusta on taivaassa.