Joulun odotteluviikko

Ylimmäinen kuva on meiltä ja pitää paikkansa tälläkin nimenomaisella hetkellä.
Alempi kuva on eräästä joulujuhlasta, eikä sapuskan osalta pidä enää paikkaansa. Muuten kyllä.

Yläkuvan ihana himmeli on nyt tasan vuoden riippunut keittiössämme ruokapöydän päällä ja toivottavasti tulee riippumaan vielä monet, monituiset vuodet. Vuosikymmenet!
Sen on Ansa (nimi muut.) meille tehnyt ja se on mielestämme kaunis. Oikeasta oljesta tehty.
Ei mistään limunaatipilleistä, vaikka nekin ovat kyllä kauniita.
Kirjastossa oli tehty himmeli vanhojen kirjojen lehdistä. Varmasti alla oli pahvitruuttuja. Näytti niin pönäkältä himmeliltä. Tosi metkalta. Jos omaisi vähääkään sorminäppäryyttä ja tietäisi missä myydään pahviholkkeja, niin tekisin kyllä sellaisen.
Tosin meille sellainen moderni himmeli ei mollaisi, mutta antaisin sen murheenkryy...öh...iloksi johonkuhun moderniin uuteen kotiin.
Mutta kenenkään modernin kodin omaavien ei tarvitse alkaa pelätä saavansa himmelin lahjaksi, koska en tosiaankaan omaa näppäriä sormia ja holkitkin ovat hakusessa.

Kirjastossa meillä oli runopiirin joulujuhla ja silloin näin nuo modernit himmelit.
Minulle ja Magnukselle oli kirjastoon tuotu lahjapakettikin. Siellä oli sisällä kirja. Sen tunsin heti.
Olin aika äimänkäkenä ja iloisesti pöllämystynyt. Ripukalla riittää tuota viittimismieltä tuoda kirjastoon ystävälleen ja sen miehelle kirjalahja.
Kirjoitin Ripukalle mielissäni kiitokset ja sanoin, että meillä ei pruukata lahjoja aukoa ennen joulua. Tuossa lahja nyt on pöydällä nokkani edessä ja odottaa pukinpussiin pääsyä. :D

Alimmainen kuva saa sylkyvesisuonet valtoimenaan tursuamaan suussa.
Toivonkin, että saan äkkiä suollettua jutuntynkää, että kuva jää piiloon.
Vasempaan etunurkkaan tekisi mieleni laittaa ihan teipillä paperi päälle. Niin on harmittavan herkullinen lohikasa siinä silmiä hivelemässä.
Magnus ei tykkää graavatusta lohesta.
- Kyllähän sitä syää, mutta minen tykkää raakasta kalasta, sanoo Magnus ja on myös sanomisensa takana.
Jospa hän tietäisi, mistä jää paitsi, niin hän söisi vaikka väkisin muutaman sipareen ja ihastuisi sen ihastuttavaan makuun.
Mutta, kun hän ei sitä tee, niin minun on "pakko" joka paikassa syödä aina hänenkin osuutensa.
Tuota kuvaa katsellessani, totisesti hiukan toivonkin, ettei hän ikinä graaviloheen menisi itseään liikaa totuttelemaankaan. (Kjiäh...kjiäh..kjiäh...)

Tässä tavanomaisella paikallani, takapöksäkammarissa, konetta taas naputtelen.
Keittiöstä kantautuu sieraimistoon juuripaistetun ruisleivän makea tuoksu.
Olen yhden lämpimäisen voikkuleivän niistä jo vääntänytkin.
Vääntänyt siitä huolimatta, että vatsalaukku alkaa vuorenvarmasti kumean kurinan, ynnä muunlaisenkin murinan.
Ruis on liian änkyrää sapuskaa hennoille suolenmutkilleni, mutta rakastan ruisleipää ja kestän urheasti kaikki pikku vastoinkäymiset, mitä  sen syömisestä juohtuupi.
Muilla voi olla hiukan vaikeampaa, mutta pakkoko on prängätä tänne kodinhoitohuoneeseen, silloin, kun minä olen täälä.
Tällä leipomakerralla leivistä tuli erikoisen makoisia, mutta myös erikoisen littanoita.
Ehkä laitoin hiivan liian kuumaan veteen. Mene&tiedä.

Joulua en ole ehtinyt valmistella vielä oikein paljoa mitenkään, muuta kuin tietenkin sitä odottamalla.
Iltaisin laitan  kynttilöitä  loimuskelemaan ja tunnelma muuttuu niin rauhaisaksi ja tunnelmalliseksi, etten jaksa räpyttää evääkään.
Sitäpaitsi onhan tässä aikaa.
Ikinä en muistaakseni ole näin joulutuulella ollut, tekemättä mitään.

Tai olenhan minä tehnyt. Olemme olleet joka paikassa ja monena päivänä.
Niitä hiukkasen valottelen ja raottelen teille tässä joutessani. (HUH HUH. Onneksi se ruokakuva meni peittoon viimein ja vihdoin).

Eräänä kauniina iltana olimme Hyllykalliolla jouluruokailussa. Kuinkas muuten?
Minulta oli pyydetty sinne runo ja sen minä pönäkkänä hopeakläningissä lausua naskautinkin.
Jos en olisi vuosien varrella oppinut, että sekä a) etukäteen, b) jälkikäteen, c) runoa lausuessani tuntuu hirveän, kaamean kamalalta, lopettaisin runoelemisen tähän paikkaan! Ja sassiin, mutta minä olen tottunut.
Hirveän, kaamean kamala tunne on sellainen, että tunnet olevasi vanha virtahepotar säälittävissä juhlatamineissa yleisön edessä, joka yleisö säälivästi hymyillen kuuntelee säälittävää sepustusta.
Niinhän asiat eivät tietenkään ole.
Olen enämpikin sarvikuonon oloinen ja yleisö ei paljoakaan hymyile.

No, joo! Turha noista tuntemuksista on oikeastaan puhua ja kuten sanottu kaikkeen on jo tottunut.:(
Paitsi sunnuntaina, kun lausuin runoa suuren ja sankan joulujuhlayleisön edessä. Tuntemukset tuplaantuivat, jos yleensä sellainen on mahdollista.
Nikolainkaupungissa nimittäin tapahtui se, mitä kaikki estraadeilla olevat aina vähän pelkäävät:
Runoa, joka oli kylmän nokkani edessä,  en ymmärtänyt ollenkaan. Siis, ihmettelin itsekseni, mikä tämä on ja kuka sen on tehnyt? (Jos hivenen suurentelee asioita).
KYLLÄ!
Kyllä se oli omikirjoittamani, mutta muistin , että se alkaisi erilailla ja loppukin, jota samein silmin vilkaisin toisesta paperista (runoni ovat aina vähintään kaksi plaria pitkiä) ei ollut mielestäni sellainen kuin muistin.
Runo alkoi jotenkin tähän sähtiin: Joulusiivoamisen alkaan aina hyvissä ajoin lokakuussa....
Pakko oli nielaista parikertaa olematonta sylkyä suusta ja kuiskata tuskin kuuluvalla äänellä:
...ja eikä se enempää tällä kertaa jatkukkaan!!!

Minulla oli Runollinen kirja mukanani. Se on aina mukana, jos joku yht´äkkiä pyytää lausumaan jotakin. (Rykäisy).
Magnus oli pyytänyt minua lukemaan nimenomaa Runollisen kirja- runon noissa juhlissa ja minä vaan jästipäisesti valitsin oman ajattelemani värssyilyn.
Selvisin tilanteesta suht´koht kunnialla ja sain kolme kirjaakin myötyä eteisaulassa.
Pattiin vaan pakkasi ottaa, mutta onneksi kahvi ja joulutorttu auttoivat tunneskaalan nousua aikamoisen harppauksen lähelle nollaa pakkasen puolelta.

11.12. 2013 olimme häissä Nikolainkaupungissa.
Klo kaksitoista söimme ihanan jos ihanan hääaterian ja kello 13.00 juoksaisimme seurakuntasalista kirkkoon.
Alttarilla oli meidän ihasteltavissa kaunis&ihana morsian ja komea&upea sulhanen.
Pirjo ja Timo. Ja he saivat toisensa. :D
Sitten kipaistiin taas yläsaliin kakkukahville. Ohjelma oli mukavaa. Suloista ja komeaa laulua.
Puheita ja maljoja.
Häät ovat ihastuttavia. Jo häävieraanakin, saatikka morsmaikkuna ja sulhona.
Toivotimme hääparille runsaasti Jumalan siunausta ja onnea ja iloa yhteiselle taipaleelle.

Eräs juhlapuhuja muisteli omia häistään papin puhetta niissä. Onnistuneesti hän ensimmäisen lauseen puoleenväliin saakka muistikin. Mutta ei tietenkään kumma, ettei enempää, koska häistä oli kulunut jo kuutisenkymmentä vuotta.
Minä yritin muistella, mitä rovasti Yrjö Soini minulle ja Magnukselle kirkkoherran viraston pikkuruisessa TOIMENPIDEhuoneessa häissämme sanoi.
En muistanut yhtäkään sanaa. En niin ensimmäistäkään.
Hyvät sanat hän varmaan sanoi, koska avioliitto on ottanut kestääkseen jo 47 vuotta.
Hääpäivän kulkua muistan senverran, että makasin pannumyssy päässä makuuhuoneessa ja muut trönäsivät kahvia ja äidin leipomia kakkuja ja pulleroisia.
Minulle iski migreeni ja silloin en pysy pystyssä hääjuhlissa. En edes omissa.
Migreenit ovat lientyneet ja loppuneet vuosikymmenien saatissa, mutta rakkaus omaan musupupeliiniini ei sitä ole tehnyt.

Lauantaina olimme taas vaihteeksi Nikolainkaupungissa. Viviannin koulun joulujuhlassa.
Oli todella hienot juhlat. Laulettiin tuttuja jouluvirsiä ja seimiasetelma oli juuri niin ihastuttava, kun se ikinä vaan voi olla.
Sunnuntaina sitten olikin se lausuntatapahtuma, josta jo teille revitinkin.
Näin kului viimeviikko ja ensi maanantaina kerron kuinka tämä viikko ottaa kuluakseen.
T:  Kaisa Hepovirta-Äimänen
------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 106-111
Olen vannonut valan ja valani pidän: minä noudatan sinun vanhurskaita päätöksiäsi.
Herra,  paljon olen joutunut kärsimään. Anna minun elää - tee sanasi mukaan!
Olkoon lupaukseni sinulle mieluisa uhri, Herra.
Opeta minut tuntemaan päätöksesi!
Kaiken aikaa henkeni on uhattuna, mutta minä en unohda sinun lakiasi.
Jumalattomat ovat virittäneet minulle ansoja, mutta minä en eksy sinun säädöstesi tieltä.
Sinun liittosi on ikuinen perintöni, siitä minun sydämeni iloitsee.