Serkkuja ihania

Ukkonen jytisi iltapäivällä ja meikäläinen istui vaan "rauhallisesti" rintamamiestalomme piskuisessa olohuoneessa.
Syy moiseen ennenkuulumattomuuteen johtui tietenkin neljästä ihanasta serkkuvieraasta.
Yksi heistä jopa ihan Austraaliasta asti. Muut serkkuset olivat hieman lähempää kotoisin, eli Nikolainkaupungista.
Kaikkihan te muistatte, että kun ukkonen jytisee, meikäläinen kantaa kamat (nojatuolin, patteriradion, mahdollisesti jotain syömistä, kahvikupposen ja Raamatun) keskieteiseen ja istuu ja hikoaa siellä,niin kauan kunnes Magnus raottaa ovea ja ilmoittaa, jotta ei oo enää tuntihin salamoonu, eikä jyräänny.
Keskieteisessämme ei ole ikkunoita ja oven maitolasi-ikkunaan laitan tummansinisen pyyheliinan.
Nyt en tietenkään voinut kantaa kamoja, enkä laittaa pyyheliinaa mihinkään.
Ei, vaan istuin muiden kanssa olkkarissa selkä huomattavan suorana ja tuijotin intensiivisesti serkkutyttöjä.
Sälekaihtimet väänsin lappeelleen. Keskusteluun en kuitenkaan pystynyt keskittymään, kun piti kuunnella jymistyksen kauhistuksia.
Yksi serkuistani sanoi myös pelkäävänsä ukkosta, mutta hetken minua seurattuaan sanoi, ettei hänkään nyt sentään ihan noin hullu ole.
Sanoin vakuuttavasti, että tämä on kuule pientä siihen verrattuna, että päästäisin kaikki karoot irti.
En tiedä, mitä kaikkien karojen irtipäästäminen itseasiassa syvimmiltään tarkoittaa, mutta täällä päin sanotaan tuolla viisillä.
Joskus, kun oikein hermostun jostakin, Magnus saattaa sanoa, että älä hyvä ihiminen päästä kaikkia karojas irti.
No, minä yritin olla päästämättä ja onnistuin oikein hyvin, kun ajattelee, että sähkötkin sammuilivat tuon tuosta ja karmea jymistys kuului suoraa kattoharjanteen yläpuolelta.
Ukonilma ei onneksi kestänyt kauaa ja samantien maailma kirkastui, eikä pelosta jäljenhäivääkään.

Meillä oli tänään siis neljä (fyra) serkkuani kylässä ja yksi heistä, Lena, ihan Austraaliasta saakka.
Lena (nimeä ei ole muutettu) oli edellisen kerran Suomenniemellä käymässä vuonna 1966.
Minä olin silloin 20-vuotias hehkeä rouva. Juuri mennyt naimisiin ja kaikkee.
Lena sanoi, että minä en ole muuttunut yhtään noista vuosista.
Sanoin hänen olevan ihan oikeassa! Ja vielä tuplasti tullut lisää sitä silloista muuttumattomuutta.
-Olen kaksinkertaisesti samanmoinen kuin 1966, vastasin Lenalle iloisena. (Rykäisy ja raskasta hengitystä).
Tarjosin vieraillemme ruuaksi uusiapottuja, lakaveetua ja piimävelliä.
Itse pystyin syömään vain muutaman perunan ja fingerporillisen lakaveetua. Noin silmänlumeeksi, etteivät vieraat olisi pelästyneet, että mitä heille syötetään. Varsinkin, kun emäntä näyttää kovasti siltä, että aikaisemmin veetut ovat oikeinkin hyvin kelvanneet.
Olen varmaan kaikille teille kertonut, että en pysty itse syömään, kun keitän jotain supeeta kutsuvierasjoukoille.
Ankarasti pureskellen ja runsaasti vettä apuna käyttäen saan jotain PIENTÄ syötyä.
Pitäisikin ehkä alkaa kutsua enämpi ihmisiä syömään. Alkaisi kilot karista.
Että, kuinkako vieraille piimävelli lasehti?
Hyvin! Lena harmitteli, että hänen tuli syötyä niin runsaasti muuta sapuskaa, ettei mahtunut vatsaansa piimävelliä kuin napollinen.
Itsekkin olen sitä mieltä, että piimävellin keksijä ansaitsisi näin jälkikäteen Noopelin palkinnon, tai ainakin aateliseksi lyömisen.
Omanmaan perunat olivat myös maukkaita. Ainakin ne kaksi pikkulillinpään kokoista, jotka kurkustani alas nieleskelin.
Magnus pesi omasta maasta nostetut perunat juur hyväksi akkuporakoneeseen kiinnitetyllä vessanharjalla.(Uudella).
Oli saanut idean TV:stä.
Täytyi lähteä perjantaina uudelleen kauppaan, kun olin unehuttanut ostaa hyyskäharjan, vaikka sain käskyn niin tehdä kauppaan lähtiessäni.
Hohhoijjaa! Mutta kyllä kannatti. Perunoista tuli puhtaita kuin pingispallot, kun antoi porakoneen soida. Tuossa alussa olevassa kuvassa on asiasta oikein mustaa valkoisella. Vahinko, kun hyrinä, laulu ja soitto, eikä perunoiden soma klupina, kuulu kuvasta.
Toisessa kuvassa liehuvat juuripestyt räsymatot. Magnus taas asialla.
On kuulemma niin hauskaa hommaa, jotta on oikeen haiku, ku ei oo enempi huanehia, jottolis enempi paskaasia mattojaki, mitä porstata.
Mattojen pesu on kyllä minustakin todella mukavaa. Haikeana muistelen, kuinka meressä mattolaitureilla mattoja kuurattiin ja porstattiin. Välillä juotiin termareista  äykeät kahvit ja syötiin lauantaimakkaravoileipiä. Joskus harvoin jopa sokerisikojakin.
Nyt on pesukaukalo pihassamme ja niin kaponen, ettei kahta sovi rinnakkain ja kun niitä mattojakin on tosiaan niin nirkosesti. ;)
Keittiönmattokin pesi pärstänsä, vaikka sitä ei saisi pestä ollenkaan. Siis ainakaan vedell ä.Se kun on paperinarusta tikuttu.
Ehdotin kuitenkin Magnukselle, että hän vetelisi höyrykoneella mattoa pitkin siinä ihan sen omalla paikalla, eli lattialla. Jos menee pilalle, menköön!
Matto kuitenkin puhdistui kummasti, eikä paperinyörit oikein edes kastuneet.
Tästä lähtien matto saa joka vuosi saman naamapesun.
Paitsi mattoja on  kotikultamme tällä hetkellä muutenkin epätavallisen siisti.
Innostuin nimittäin männäviikolla ripsimään vuoden hämähäkin-ynnä muiden ripsipunkkien seitit ja kennot pois nurkista.
Ripsimisintoon vaikutti tietenkin suurimmaksi osaksi serkkuvierailu.
Voinkin tunnustaa, että ilman vierailuja hämähäkit saisivat huomattavan rauhassa punoa ja kutoa seittejään ja verkkojaan.

Paitsi serkkutapaamisia (niitä oli pitkin viikkoa Nikolainkaupungissa) kalenterissani ei ole mitään merkintöjä. Kesällä on hyvä olla valkoisia plättejä kalenterissa, että on oiva ja hyvä tilaisuus tehdä jotakin kivaa, jos eteen tulee.
Meille sellainen kiva tuli:  kutsu iltapäiväkaffille Maikun ja Eerikin luokse.

Keskiviikon kohdalla kalenterissani on lyjykynällä örmitty merkintä: Hant ja piste. Tai sitten siinä lukee slant.
Hohhojjaa! Ei ole ensimmäinen kerta, kun en saa omasta merkinnästäni tolkkua.
Mistään slantista ei ole kuitenkaan perään soiteltu sen enempää kuin Hanttikaan mitään muistutellut. Varmaankaan ole ollut sitten mitään tärkeää.

Sunnuntaina sensijaan oli tärkeä tapahtuma Huutoniemen kirkossa: kesäseurat.
Vastuullisina henkilöinä Magnus, Matti ja Heikki, Jyrki ja Kaisa.
Minä sain lausua runoja. Kokonaista kolme kappaletta.
Yksi runo oli siitä tulevasta kolmannesta runokirjasta, johon minulla onkin jo tasan kolme runoa valmiina.
Lausuin runot tömäkästi puhujapöntöstä. Vesipottu oli jalkojen juuressa, josta potusta aina runojen välissä kuuluvasti ryystinkin.
Olo oli kauhea ja runot (tai oikeastaan vain se uusi) kuulostivat korvissani ja suussani kauheilta.
Vaatetukseni tuntui epämukavan kinnaavalta (mitä se olikin) ja joka karvan nokasta tipahteli hikipisaraoita ja silmissä sumeni tuon tuosta.
Kaikki tämä antaa varman vakuuden: hyvin meni!
Hyvin meni koko ilta muutenkin. Ihmisiä oli saapunut kirkkoon ilahduttavan paljon.
Ajelimme illan päätteeksi tyytyväisinä Vähällenevalle ja tarjosimme vastuunkantajille ja heidän tukijoukoilleen iltakaffit.

Nyt menen minäkin tästä alakertaan juomaan iltakaffit ja syömään Magnuksen leipomia hätäprätiköitä.
Magnus heräsi aamulla anivarhain leipomaan gluteenittomia hätäprätiköitä serkkuvieraille.
Niistä tuli hyviä niin kuin kaikesta, mitä Magnus tekee.
T: Kaisa Vätkynen-Piimvellius
------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 174-176

Herra, sitä minä toivon, että pelastat minut.
Sinun lakisi antaa minulle ilon.
Anna minun elää ja ylistää sinua, sinun päätöksesi olkoot minun tukenani.
Minä olen kuin eksynyt lammas. Etsi minut.
Sinun käskyjäsi minä en unohda.