Pistoja ja limppuja

Tosi hauskaa on aloittaa  tämän maanantain mhvv:tä, koska saa taas töräyttää torveloon.
(Mhvv=mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).

Töt...töt...töt...töttöröö! (Iloista kiljuntaa töttöröön päälle).
-Tervetuloa lukijanumeroihin Johanna Pitkäranta!
Terveoloa te kaikki entiset ja numeroihin kuulumattomat!
Tulinko iloiseksi ja olenko iloinen teistä kaikista!!! :D
Mikäs tässä on hätänä, kun uusia lukijoita putkahtelee tuon tuostakin.
Saa ihan rauhassa kirjoittaa asioita toiseekin kertaan ilman, että tarvitse miettiä, että olenkohan tämän jo kertonut? (Yleensä kyllä olenkin. Olen tullut "siihen ikään")
Ei haittaa, vaikka uudestaan kertoo, kuinka Magnuksen aikanaan tapasin. Sekin häppeninki on kerrottu monella estraadilla ja sivustoilla about viiskymmentä kertaa. Ei haittaa, vaikka kertoo uudestaan ja uudestaan, kuinka hän ensitapaamisen jälkeen aika pian kosaisi. Sekin kerrottu about yhtä monta kertaa kuin treffaaminen.
Voi aina vedota siihen, että JOO, JOO, kerrottu, mikä kerrottu, mutta uudet tulokkaat eivät ole vielä kuulleet.
Uusille tulokkaille esittelen alakuvassa olevan isäntämiehenkin:
Hän on minun rakas, oma, musu Magnukseni!
Kuvassa, joka on otettu viime lauantaina, hän poistelee muoveja 1700-luvun markkinoilla olleelta myyntipöydältämme.
Tai ei se meidän myyntipöytämme ollut, vaan Kistillisdemokraattien Isonkyrön paikallisosaston, jonka toiminnan entisestäänkin enenemisen hyväksi me olimme kaikkea hyväskää leiponeet ja paistaneet.
Meillä oli myyntipöydän edessä hieno puusta tehty kylttikin (laitan joskus sellaisenkin kuvan, jossa se näkyy).
Kyltissä lukee komeilla, puusta sorvatuilla...eih...minun täytyy välillä hakea kärpäslätkä! Koko ajan yksi sekopääkärpänen kiertää kuin 1/2-pöyrö naamani edessä sotkien hienoa ajatuksen virtaani.
Äskeisen alkutorventöräytyksen jälkeen jouduin jo kerran juoksemaan alakertaan.
Leikkaamaan kynnet.
Olivat kuin Mörököllillä pitkät haitaten näppäimistön näpyttelyä.
Joka kirjaimen sai taas kirjottaa ainakin kolme kertaa, ennenkö tuli sanaan jotain tolkkua.

No niin...mihinkäs minä?...
Niin, tuo ensimmäinen kuva on myös markkinoilla näpsästy.
Tytöt istuivat jalkapuussa koko markkinoiden ajan. Toki välillä aina päästettiin (ihan itse pääsivät) huilaamaan varjoon ja kahvittelemaan.
Oikein luvan kautta ja sai kuvan laittaa näkösälle Face-bookkiinkin. Ei kuulemma haittaa! :D
Kovasti hauskaa tuntui jalkapuussa istujilla olevan. Ihan siinä meidän pöydän lähellä kun  olivat "pahoista teoistaan" rangaistusta kärsimässä.
Kuulin myyntituoksinamme välissä, kuinka neideiltä kyseltiin, että mitäs elleskaappia sitä on tullut tehtyä, kun kaakinpuuhun ovat joutuneet?
Jotkut ohikulkijat löivät muka vakavina käsiään yhteen ja surkuttelivat, että mitä syntiä nuan koriat flikat on teheny, ku jalkapuuhun on raahattu? Päälle naurettiin makeasti.
Tauoilla, kun tytöt pääsivät huilaamaan, huomasin senkin, että useampikin ohikulkijoista halusi  laittaa omatkin kinttunsa puuhun ja ottivat selfiet, tai kaveri kuvasi.
Silmäilin itse omalla "väliajalla", pikkupitsaa syödessäni, jalkapuuta. Mittailin mielessäni, että minunkin jalkani olisivat reikiin mahtuneet. Nyt, kun kauhea turvotus on tipotiessään (kiitos 5:2).
Jotenkin tuntui, että jalkapuu oli uustekoa. Jaloille oli laitettu kunnon horkamat. (Horkama=aukko)
Alkuperäisessä jalkapuussa, jonka luulen Vanhan kirkon eteisessä olevan, on kauhean pienet aukot. Jalkapuu-ajan ihmiset olivat toki varmaan hentoisempiakin kuin meikäläinen.
Tuskimpa heidän nilkkansa olivat puhelintolpan paksuiset.
Taatusti kamalaa oli ollut istua kaiken kansan ilkuttavana. Se oli silloin totisinta totta, eikä leikkiä, kuten viime viikonloppuna.
Jos pysyttelisi 1700-luvun markkinateemassa vielä. (Siitäkin syystä, että oikeastaan oikein paljoa muuta ei sitten viimekirjoittaman ole tapahtunutkaan).
Limppuja väänsin markkinoille muutamia kappaleita.
Ne menivät kyllä kaikki kaupaksi. Kehoitin joitakin asiakkaita ottamaan limppua siivuiksi leikattaessa rautasahan aseeksi. Senverran paksut kuoret limppuparkoihini taas kehkeytyi.
Muistin salamanvälähdyksenomaisesti, että viimevuonnahan ostin leipomani kive...öh...limput melkein kaikki itse.
En leipomaan lupautuessani muistanut asiaa ollenkaan.
Muistin kyllä taas onneksi sopottaa äänettömän rukouksen joka ostajan kohdalla, että ei nyt hampaat sentään jäisi limppuun, eikä kurkkuun kovaa palaa sisäänhengityksen esteeksi.
-Hohhoijjaa, sanon minä.
Kaikenmaailman limppumaakariksi sitä itseään aina erehtyy luulemaan.
Sain, kun sainkin  myytyä mys  Runoratsukkoakin 5 kappaletta.
Niistä saadut rahat menevät puolestaan lähetyksen hyväksi, kuten kaikki varmaan muistavat.
Yhden runonkin sain siinä myyntipöydän vierssä  lukea ääneen eräälle pariskunnalle.
Nimittäin Miäs-runon.
Pariskunnasta juuri se miespuolinen tuli oikein iloiseksi ja otetuksi runosta.
-Siinä ikäänkuin nostettiin miestä, hän sanoi  huomanneensa.
-KYLLÄ! minä sanoin kumealla rintaäänellä. Kuulija ei tiennyt, että runon kirjoittajatar onkin oikein miesasianainen henkeen ja vereen saakka. :D
Se oli todella hauska hetki ja ajattelin, että ei sitä aamulla tiedä sängystä ylös vaivalloisesti kongotessaan, mihinkä kaikkeen kivaan sitä päivän mittaan mukaan joutuu.
Sitä luulee vain ihan tavallisesti menevänsä 1700-luvun markkinoille kalastajalankaletissään.

Eipä tiennyt meikäläinen, eivätkä muutkaan makeiden tuotteiden myyjät, mihinkä hirveään ampiaiskäiveeseen sitä myös markkinoiden tuoksinassa joutuupi.(Käive= ahdistus).
Ihan kauheata!
Ampiaisia oli valehtelematta tuhansia ja taas tuhansia koko alueella.
Meidän takanamme olevassa pulla&suklaakuorrutekakkupöydässä ampiaisia oli tuhatviissataa (vähintäin) ja meidän pöydässämme sata (vähintäin).
Ampiaisille oli laitettu kaikenlaista syötävää syötiksi savikuppeihin, etteivät tulisi ihmisten, eivätkä leivonnaisten päälle.
Kyllä niitä riitti niille tarkoitettujen syötävienkin kimppuun. Niitä riitti joka paikkaan.
Yhden piikkitujauksen sain oikeankäden allinretaleeseen.
Löyhyttelin nimittäin hiukan käsiäni, kun oli niin kuuma ja amppari tietenkin koki olonsa ahdistuneeksi jäädessään littiin laskiessani kädet kruppia myöden.
Hyi olkoon, että otti kipeetä!!!
Kirvely tuntui sormenpäissäkin, mutta kun en ole allerginen, niin ajattelin, että no hätä.
Toista se oli heillä, jotka ovat allergisia. Joku fiksu oli tuonut kyypakkauksen tiskimme alle ja sille tuli pakkaukselle kyllä tulikin käyttöä.
Sain muuten siedätyshoitoa myös, mitä tulee ukkosenilma-fobiaani.
Ensimmäistä kertaa puoleenvuosisataan jouduin olemaan ulkona ukkosenilmalla.
Seisoin vieressämme olleen seinäjokisen suutarin katollisen kojun lipan alla ja tuijotin lasittunein silmin kaikkea nahkatavaraa, jota kojussa myytiin.
Meidän pöytämme oli nimittäin MAALAISPÖYTÄ. Siihen ei kuulu kattoa, eikä lippaa.
Kaksi kertaa jouduin suutarin lipanalukseen turvautumaan. Kuiskasin vapisevalla äänellä suutarimestarille, että jos hengissä selviän, niin tuon hänelle korkokenkäni, joiden korot olen astunut linttaan, korjattavaksi.
Selitin suutarille, että minä kävelen niin, että korot linttaantuvat ulkosyrjiltä. (Otin muutaman havainnollisen askeleen jalkaterien ulkosyrjillä).
Suutari (nainen) sanoi, että niin linttaan ei kukaan kuolevainen voi astua, etteikö häneltä konstit siihen löydy.
Ihanaa! Saan pian taas käyttööni mieluisat  kenkäni, joita leikillisesti kutsun Minni-kengiksi.
Ne kun ovat hiukan samaa modellia kuin Minni-Hiiren popot, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?

Kun ukkonen oli laantunut, alkoi kaupanteko jälleen täydellä höyryllä. Ihmiset hiukan yököttelivät ampiaisten paljoutta viereisessä myyntipöydässä.
Sanoin kaikille, että ampiainen on puhdas eläin. Se ei ryve paskakasoissa, kuten kärpäset tekevät nuoleskellen. paitsi kyseistä ainetta, kaikki raadot ja ruumenet.
Ampiaisethan lenneskelevät vain kukissa ja kaikessa suloisessa ja hyvänhajuisessa.
Sen verran voimille käypää ampiaisten seassa kuitenkin oli, vaikkakin puhtoisia elikoita ovatkin, että ensi vuonna otan selvää, onko lähistöllä niiden pesiä ja onko niistä kuinka työmiehet (ampiaisten alalaji) ajettu tiehensä.
En mene kyllä, jos on ja on ajettu.

Torstaina oli Nikolainkaupungissa Taiteiden yö.
Vaasan ev.lut. Kansanlähetyksellä oli jo päivällä draamaesitys torilla.
Meilläkin Magnuksen kanssa oli roolit. Oli tapahtunut sairastumisia ja niinpä Isonkrön roolinpaikkaajapariskunta kutsuttiin hätiin.
Ihan mukavaa oli mennä. Saisimme me mennä mukaan muutenkin, vaikka ei olisi mitään paikattavakaan. Ei sen puolen.
Matka harjoituksiin on kuitenkin hiukka liian vaivalloinen, joten olemme mukana, jos tarvitaan.
Minun roolini oli olla nainen isossa kansanjoukossa.
(Iso kansanjoukko: 3 naista), (minä mukaan lukien).
Ihmisten pitäisi mennä mukaan näyttelemään sankoin joukoin. Draaman keinoin saa hienosti evankeliumia eteenpäin.
Torilla draamaa esitettäessä pääsee hyviin keskusteluihinkin.
Magnus oli draamassa Pietari. Roolivaatetus oli viimeisen päälle, vaikka sandaaleissa olikin tennissukat.
-Minen palijahia jalakoja sanraaliihin paa! Evvaikka maksettaas!
Väliajalla Rewell-centterissä joku mies (maasta, jossa päähineet ovat hiukka samansorttisia, kuin Magnuksen rooliasussa) sanoi tuohtuneena Magnukselle:
-Mitä sinulla tuollaiset vaatteet on? Eivät ne mitään auta!
-Ei autakkaa, Magnus sanoi.
-Ainuastaan syrämmen tila on tärkiä. Jeesus Kristus tulee asua syrämmes. Vaattehet ei auta mitää!
Mies ei sanonut vaatteista enää mitään. Mitäpäs niistä sanoo, kun tuli tietoon se tärkein.

Väliajan jälkeen ei enää tullut näytöstä. Eikä myöhemmin illallakaan, vaikka suunnitelmissa niin oli. Satoi, salamoi ja jytisi.
Minä en kuullut mitään, enkä liioin nähnyt. Istuin itämaisen naisen sotisovassa sisällä kaffilassa ja trönäsin kahvia ja pullaa.
Tapasin myös lapsuuden ajan tutun ja hänen kanssaan rupatellessa ei pikku-ukkosia juurikaan edes huomannut.
Vaelsimme sitten Magnuksen kanssa liikkeiden läpi kuin Itämaan tietäjät ja vasta autokellarissa riisuimme rooliasut. En muista hionneeni meidän pihasaunassakaan niin kovaa kuin tuona draamailtapäivänä.
Itämainen huivikin oli kuin Kuolleessa meressä kasteltu. Yhtä suolainen.
Noh, sitten köröttelimme kotiin Vähällenevalle. Hiukan harmitti, kun ei asiat menneetkään niin kuin linnassa sovittiin, mutta ensi vuonna uudestaan.

Taitaa olla paras lopettaa tältä haavaa tähän. Sitäpaitsi ei meille oikein muuta ole tapahtunutkaan.
Ensi viikolla taas, jos eletään ja maapallo pyörii.
T: Kaisa Jordboll-Rundgår
--------------------------------------------------------------
Evankeliumista Matteuksen mukaan. Luvusta 6, jakeet 19-21

" Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle.
Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.
Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen.
Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.
Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi".