Väärissä paikoissa väärään aikaan

Ajan kelli (kello, eli klöntti) on taas kellahtanut viikon eteenpäin ja mennyt on jäänyt taakse.
Vaan eipä haittaa. Sen verran kaikennäköistä sattui, että ikävä ei tule.
Ei mitään kamalaa, eikä sellaista, ellei oteta lukuun sitä, että on kamalaa huomata rapistumista ja ränstymistä omalla aivokalvolla ja tietenkin muuallakin päin kruppia.
Vanhuus ei tule yksin. Se tuo runsaasti mukanaan kaikenlaista.
Joskin kyllä kaikenlainen kivakin pysyy mukana luultavasti viimeiseen henkäykseen ja silmäykseen saakka. Se on varmaa se.
Vanhoja ovat tällä kertaa taas alun kuvatkin.
Tarkoitan sillä sitä, että ovat olleet täällä ja Facebookissa varmaan monasti ennenkin.
Harmillista, että tulee näpsittyä kuvia niin harvakseltaan.
Kuitenkin siltä varalta, jos joku on ihan ihka uusi lukija näillä sivustoilla, eikä ole ehtinyt kaikkia kirjoituksia vielä lukea,  niin paitsi, että töräytän torvea (TÖT-TÖT-TÖRÖÖ), niin selitän hiukan kuvien sisältöä.
Yläkuvassa näkyvät  Magnuksen isän vanhat huopatossut.
Ne ovat kovassa käytössä nykyäänkin. Nimittäin  jouluisin.
Magnus kiskoo toplokkaat aina jouluaattona, porukan yhteisesti sopimalla hetkellä, kinttuihinsa ja pukee muutenkin joulupukin koko sotisovan ylleen.
(Joulupukin koko sotisopa: vihreät verkkarit, punainen toppahartiainen puolitakki, tekonenä yhdistettynä tekosilmälaseihin ja tekopartaan ja punainen piippalakki).
Kun varustus on Magnuksen päällä, muuttuu jokainen meistä  iloiseksi ja kiltiksi.
Paitsi Lyllan. Sehän on aina kiltti ja iloinen.
Lyllaninkin käytös kyllä muuttuu. Se tervehtii joulupukin niin kuin ei olisi ikinä ennen tätä nähnyt, vaikka se juuri hänen kylmän ja märän nenänsä edessä pukiksi pukeutui.
Mutta Lylsku tietää, että mustassa pullottavassa jätesäkissä on sillekin lahja. Joulupaperiin kääritty lakritsipötkö. Hyvässä lykyssä vielä kuivattu siankorvakin.
Valokuvassa näkyy myös lasten paskapotan kehikko. Tuo pikkarainen istuin, johon on örmitty reikä. Löysin sen liiteristämme ja kannoin tupaan.
Magnus sanoi, jotta heistä penskoosta ei kehikkua kukaa käyttäny ja puhtaalta se kyllä näyttikin.
Ja, jos jotain prynyä joskus oli ollutkin, niin oli se pylpyrän reunoista vuoleskeltu pois.
Magnus tiesi senkin, jotta Heimo-paappa sitei ollu vuallu. Oli ollu huutokaupassa jo tuallaanen.
Näin varmasti on ja en voi kuin olla iloinen, että pottakehikko oli Heimo-appifaarille huutokaupassa  silmään pistänyt ja että hän sen itselleen oli huutanut.
Toinen pikkuinen tuoli, ilman rinkulaa, oli Lyyli-mummuni, sitten äitini ja hän antoi sen sitten minulle.
Joitakin kenkälestejä kuvassa on myös ja Vilpolassa lisää. Nekin huutokaupasta halavalla huudettuja.

TÖTTÖRÖÖÖP...kaikille teille vanhoille näkymättmille ja numeroiduille lukijoille!
Unohdin äsken mainita teidät. Olette rakkaita, mutta tärkeitä!
Sitten lisää valokuvaselostusta:

Alakuvassa soffallamme seisoo ympäristöä tarkkaillen vahti-& terapiakoira Lyllan.
Siitä en sen enempää mainitse kuin että korvaamaton koira.
Ei ole toista niin viisasta, kilttiä, kaunista, eikä uljasta koiraa kuin Lyllan. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa.
Jokaisella on tietenkin se oma korvaamaton koira. Tai kissi. :D Sanoi kuka tahansa mitä tahansa.

Nyt, kun kuvapuoli on tiedossa ja torvet soineet, pitää raottaa tuota otsaketta hiukan.
Viime viikolla onnistuin nimittäin kaksi (två) kertaa erehtymään ja unohtamaan paikan, kussa minun piti olla. Tälläistä on toki sattunut ennenkin. Ilokseni edellisisistä kerroista on kyllä vierähtänyt aikaa. Ei nyt kuukausissa, mutta viikoissa ainakin.
Puoleenväliin viikkoa ei näy mitään merkintää ja niin muodoin olin oikeassa paikassa: Hälvänmutkalla.
Mutta torstaina on kalenterissa jo kaksi merkintää. Toisessa merkintäkohteessa olin ihan kuin pitikin, mutta toisessa en.
Syystä, että olin menossa toiseen paikkaan, johon sitten pitikin vasta seuraavana iltana.
Jos olisin katsonut kalenteriin, niin olisin ehtinyt siihen oikeaan paikkaankin, mutta en katsonut.
Istuin vain rintamamiestalon perimmäisessä pöksässä ja surin, kuinka tyhmä ja vanha minä olen.
Kukaan ei rakasta, kukaan ei välitä, kaikki nauraa ja ...niiskutusta&nikotusta.(pyhkii sameita silmiään).

Seuraavana, eli perjantai- iltana menin ihan oikeaan paikkaan.
Siellä oli hyvin tutun näköinen nainen ja kysyinkin häneltä, että ooksä sen yhen Anniinan äiti?
-En, vastasi tuo tutun näköinen nainen.
Aloin kiihkeästi selailla kynttilätuotelehdykkää.
Kävi lopultakin sitten ilmi, että olimme olleet samassa työpaikassa Nikolainkaupungissa.
Yritin itsekseni ja itselleni repiä hieman puolusteluja, kun en työkaveriani heti tuntenut.
Ensinnäkin olihan hän vaikuttanut tutulta ja toiseksi hän oli työskennellyt KERROKSISSA (kuten me postilaiset Postipiirikonttorilaisista sanoimme). Ei siis tiskipuksuna, kuten minä.
Mutta vieläkin olen sitä mieltä, että hän on tismalleen Anniinan äidin näköinen.

Sunnuntaina menimme Magnuksen kanssa tapamme mukaan Isonkyrön kirkkoon.
Oli Eläkeliiton kirkkopyhä ja meitä liittolaisia oli tullut paikalle runsain mitoin.
Kirkonmenojen (mukava sana tuo kirkonmenot! Jumala hoitaa kirkonmenoissa meitä ihmispoloja. Sydämen syövereitä myöden) jälkeen menimme juomaan kahvia ja syömään voisilmäpullia, kakkua ja piskettejä).
Minä hain toisenkin kakunpalan, kun oli niin mahdottoman hyvää.

Saman sunnuntain iltapäivällä oli Vähässäkyrössä syksyn ensimmäinen Naisten kesken iltapäivä.
Menimme Ellin (nimi muut.) kanssa paikalle tuntia ennemmin, että saismme kahvit valmiiksi laitettua.
Hain pöytäkoristeiksi ulkoa pyöreitä kivenmulkkeroita ja villiviininsuikeroita.
Pöytäasetelmia kehuttiin kilpaa, kuten kaikkea muutakin. Käsiäkin taputimme niin, että punoittavat vieläkin.
Sain lukea Runoratsukosta kolme runoa (varmaan saisin aina enemmänkin lukea, mutta olisi huono myydä tuotetta, jonka mahdollinen ostaja jo kokonaan on kuullut).
Pahvimukista jouduin tälläkin kertaa runojen välissä vettä lutkuttamaan.
Ihmettelin, kuinka kesken värssyjen ihan uusikin tuntemus putkahti kuulolle. Tuli nimittäin tunne,  että ei ainoastaan suu ollut kuin Koiviston korppu, vaan myös kurkku ja osa soppatorvea. :(
Hyvin kuitenkin suoriuduin ja kirjojakin pyysi ostaa kokonaista viisi naista.

Minä olen perustanut "firman" (ts. toiminimen)! KAISAN KORTIT!
Kolmea sorttia jouluortteja on jo painosta tulossa ja muutama muunlainenkin korttiaihio on kirjoituspöydän loodassa puolivalmiina outtamassa.
Pitihän sitä heti kääriä hiat ja alkaa töihin.
Aion piirtää joka päivä kortin, tai ainakin aloittaa uutta ja täydentää eilistä.
Huomenna mennään verotoimistoon paneen Y-tunnushakemus liikkeelle.
Kaisan Korttiin on heti tuoreeltaan, kun firmanperustaminen päätettiin, eli viime...oliko se torstaina? palkattu korttimyyjäkin.
Minun lisäkseni, vaikka minähän olen toimitusjohtaja...kovaa yskimistä ja syljen pyyhkimistä...). myyjänä toimii myös Magnus.
Elikkä kohlakkoin meitä voi nykästä hihasta aina siellä, missä kuljemmekin ja kysyä, että onko korttia?

Eih...nyt täytyy nykästä itsensä irti täältä ja mennä rustaamaan kihla-, syntymä-, onnittelu-,kesä,- talvi-, syys,- eläin-, jne kortteja! Muuten ei mistään tule mitään. :D
T: Kaisa Kortbär
------------------------------------------------
Psalmi 121

Herra on varjelijasi!

Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut maan ja taivaan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua
eikä kuutamo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.