Supersujahdus

Töttöröö kaikki rakkaat lukijani!
Nytpä suhahti viikko ohi tavallista äkäisemmin.
Tietenkin sekin osaltaan vaikuttaa, kun olikin torstai, kun tänne kirjoittelin.
Istun kirjoituspöksässäni ja selaan kuumeisesti  suttuista kalenteriani yrittäen saada tolkkua sekavista merkinnöistä.
En muista koskaan olleeni niin usein väärässä paikassa väärään aikaan, kun edellisen- ja kuluneen viikon aikana on päässyt käymään.
Itse asiassa kuluneen viikon menoja oli on merkitty jopa ensi viikollakin tapahtuvaksi.
En ymmärrä muuta selitystä moiselle, kun että olen pitänyt kalenteria purukummin säilytyspaikkana sillä aikaa, kun olen juonut esim. kahvia.
Sivut ovat takertuneet kiinni, enkä ole huomannut, että päivien numerot eivät täsmää.
Toisaalta, en koskaan mäyhää purukummia kotona, joten minun ei liioin ole tarvinnut lutkauttaa sitä minkäänmoiselle alustalle.
Itseasiassa tiedän hyvin todellisen syyn kaameaan sekopäisyyteni, mitä kalenteriin ylösmerkkauksiin tulee:
VAALOKONEESEEN VASTAAMINEN!
Kuten kaikki muistanevat olen vaaliehdokas seurakuntavaaleissa (Isokyrö ja numero 19) (yskähdys). Vaaliehdokkaan on hyvä ja tarpeellista vastata vaalikonekyselyyn  osoittaakseen, että vaikka (siis minun tapauksessani) ikää on jonkin verran harteilla, silti kaikki nykyajan vempaimet ja päleet ovat hallinnassa.
Ylläolevat kuvat ovat jo usein olleet näillä sivuilla näkösällä, mutta oli taas pakko ne esille laittaa, koska ne kuvaavat tämänhetkisiä tuntojani parhaiten.
Peiliin katsoo aamuisin (ja iltaisin) tuon yläkuvan oikeanpuoleisen önäleen näköinen olento ja on se olento myös ikäänkuin vedetty mankelin läpi.
Eikä vain vedetty läpi, vaan aina siinä keskivaiheilla lakattu hetkeksi kampea kääntämästä.
Jos joku ei ole sattunut tuota alimmaista kuvaa ennen näkemään, niin kerron, että siinä on vaarini tekemä kotimankeli.

Sen minä vaan sanon, että olen minä pitkän ja rikkaan elämäni aikana kaikenlaisiin kyselyihin ja testeihin vastannut, mutta en ikinä niin hermojaraastavaan kuin  seurakuntavaalikonevastauskyselyyn.
-Miksi, kysyn miksi se oli niin vaikeaa?
Vastaukset minulla olivat partaveisenterävinä valmiina mielessäni, mutta en saanut niitä vastattua. Käskettiin liu´ttaa (jopa raahata, mikä oli oikea verbi tässä vaalikonetapauksessa) palkkia alaspäin. Okei. Minä liutin&raahasin.
Ihan samalla tavalla, kun teen, kun vastaan testeihin, joissa kysytään 1) Mikä puu olisit, jos puu olisit?
2) Mikä eläin olisit, jos elukka olisit?
3) Mikä jalokivi olisit, jos jalokivi olisit?
4) Mikä kukka olisit, jos kukka olisit?
5) Mikä jalokivi olisit, jos jalokivi olisit?
6) Mikä luonnonilmiö olisit, jos luonnonilmiö olisit?
7) Kuka filmitähti olisit, jos filmitähti olisit?
8) Kuka Aku Ankoista olisit, jos joku niistä olisit?
9) Mimmonen äiti olisit, jos äiti olisit?
10) Kummonen vaimo olisit, jos vaimo olisit?
11)Kauanko olet naimisissa ollut, jos naimisissa olet ollut?
12) Kuinka vanha olisit, ellet olisi niin vanha kuin olisit?
13) Kuinka hehkeä olisit, jos hehkeä olisit? jne.....jatkuu noin viidelläsädalla (500) eri testitestausmahdollisuudella.
Niin että kyllä minulla harjaannusta on pallukoiden kruksailussa ja viivojen vetelyssä..
Lopuksi sain kuin sainkin kaikki pointit läpikäytyä. Luulenpa kuitenkin, että ehdokkaaksi alkaminen oli ensimmäinen ja viimmonen kerta.
En yksinkertaisesti pysty läpikäymään enää vaalikonekyselyä. Tai siis amalgaamipaikkani eivät kestä, eivätkä verisuonet päässä.

Torstaina oli Isonkyrön seurakunnan Päiväkuoron harjoitukset.
Olenko sanonut, että olen liittynyt Isonkyrön seurakunnan Päiväkuoroon?
Juu, näin on tapahtunut. Joku voi sanoa, että pitipäs sattua somasti. Juuri, kun on vaalit ja kaikkea.
Kuoroon olisin liittynyt, vaikka vaaleja ei ikinä pidettäisi, eikä vaalikoneisiin vastattaisi.
Olen laulanut Nikolainkaupungissa 20 vuotta köörissä. Köörissä laulaminen on mukavaa.
Mene ihmeessä kuoroon sinä, joka et missään kuorossa ole. Kuorolauluharrastajat elävätkin pidempään kuulemma. En yhtään ihmettelisi, jos näin ei olisi.

Perjantaina menimme Vaasankaupunkiin asioille. Samalla kävimme Aija-Kanita-tätini luona kahvilla. Muistin ovikoodin helposti, mutta pankkikortin koodin unohdin kuin leikaten asioidessani Ässässä Isonkyrön kirkolla tässä yhtenä päivänä.
Unohdus oli toinen kymmenien vuosien korttikoodien aikana, joten en vielä huolestu.
Niskaani alkoi kassajonossa muodostua hikihelmiä ja silmissä sumentua. Ajattelin kauhulla, että viikonloppuostokset pitää kuskata takaisin niillekuuluviin lokeroihin. Mutta ei näin tarvinnut tehdä. Homman saa hoitumaan vielä nimmarillakin.
Extralarge TV-mix-jumbo-pussin sisältö maistu erityisen hyvältä kotiin päästyäni.

Lauantaina pääsin kuin pääsinkin paikkaan, johon olin jo huulet väpättäen ehtinyt ilmoittamaan, etten pääse. Nimittäin Ylistaron kirjoittajapiiriin, joka kokoontuu Kirjaston yläpuolelle lauantai iltapäivisin kerran kolmessa viikossa.
Innostuneena tein aamupäivällä tehtävänkin, jonka nimi oli (kuten luulin) karhu.
No se ei ihan ollut niin se otsake, mutta lauantaikirjoittajapiirissä ei ole väliä mistä kirjoittaa. Ei edes tarvitse kirjoittaa, jos ei ole aikaa tms.
No minä haluan kyllä ja aikaahan tälläsellä mommalla pitäisi olla kosolti.
Karhusta tuli juttua kahden A-nelosen verran.
Kuulakärkikynällä oioin räikeimmät virheet, joita oli kyllä aikamoisesti, kun ei ollut aikaa koneella korjailla.
Kaikille piiriäisille jaettiin karhu-sepustus ja sitä sai sitten kukin setviskellä sillä viissiin, mitä jutusta ja tyylistä nyt mieleen moljahti.
Magnuksellekin luin kirjoitelmani lähdön päälle ja hän oli hiljaa, kun stoori loppui.
-Minkälaisen olisit itte kirjoittanut? kysyin tuohtuneena.
-No, vaikka jotta karhua sanotahan mesikämmeneksi ja se asuu mettässä. Mettänsiimekses karhu syää honunkaa, juaa ja menöö talaviunillen...
Voi olla, että juttu jatkui, mutta minulla oli jo startti päällä ja ykknen silmässä.
Joku ehdotti kirjoituspiirissä varovaisesti ja rakentavasti, että josko voisin hiukan tiivistää aihetta ja lyhentää muutenkin...
-EN VOI! Minä en osaa kirjottaa lyhkäsesti edes kauppalappua!
Juuri tuosta johtuen en ole esimerkiksi haikurunojen ylin ystävä. En käsitä, että sanottava ja kirjoitettava pitää tikistää mahdottoman vähiin sanoihin.
Tiedän, että haikurunoudella on oma vankka kannattajajoukkons ja hyvä niin.
Kaikkia vaihtoehtoja pitää olla.
Mutta lupaan kyllä pohtia, josko juttuja hiukan lyhyemmäksi saisi, mutta en lupaa mitään. ;)

Sunnuntaina olimme kirkossa tapamme mukaan. Lauloin ensimmäistä kertaa kuoron kanssa ja voi miten tuntui ihanalta. Kirkkosalikin näyti sieltä ylilmoista katsottuna mahdottoman kauniilta.
Illansuussa ajelimme Nikolainkaupunkiin seuroihin.
Seuroista Asevelikylään.
Catherine oli tilannut jotain vaatteita ja sen sellaista jostakin ja oli saanut kaupanpäälle jonkun ihme neuleen, jota hän ei tiennyt mikä se oli. Eikä kuulemma, vaikka olisi tiennytkin, tulisi ikinä sitä päällään pitämään. Hän antoi sen minulle.
Se "joku ihme neule" oli ohuen ohuesta langasta tehty, epämääräisen muotoinen huivintapainen, jonka jossakin kohdassa oli aukko. Vaate kiilteli kauniisti, koska siinä oli mukana hopealankaakin.
Sen sai kietaistua päällensä vaikka mitenkä päin ja vaikka kuinka kivoihin asentoihin.
- Tämmösestä oon aina unelmoinu, mutta en oo osannu selittää, sain kuiskatuksi neuletta haistellesani.
-Aha! sanoi Catherine ja katsoi vaivihkaa Eerikkiin.

Voi olla, että sinäkin, rakas lukijani, katsot vaivihkaa kelloon. Siispä lopetan tähän.
T: Kaisa Kiiltopää-Puhvander
----------------------------------------------

Palmi 139, jakeet 1-6

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi.
Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi päälleni.
Sinä tiedät kaiken.
Se on ihmeellistä,
siihen ei ymmärrykseni yllä.