Kakku kuvassa ei ole Isänpäiväkakku, mutta ei paljon muutenkaan. Kakku on näillä sivuilla komeillut jo ennenkin ja komeilee taas, koska kamera on peilikaapin perimmäisessä loodassa, eikä laukussa valmiina esille otettavaksi hyvän hetken tullen.
Tuo kakkeli  oli myös lasteni isälle leivottu jonain niistä kuudestakymmenestäkahdeksasta syntymäpäivästä, jotka hän on maan päällä köpöttänyt. Taisi olla kuudeskymmeneskuudes-vuosikakku. Muistelisin niin.
Viime sunnuntain isänpäiväkakku ei ollut nuin kaunis kuin kuvassa oleva, mutta makoisiin suihin se tuli syötyä, eikä prippuakaan ole enää jäljellä. Kuten ei vihreitä kuuliakaan, joita Magnus myös aina syntymäpäivinään  (ja jouluisin) lahjaksi saa. Minun antamani vihjeen perusteella Catherine oli ostanut isälleen turvakengät. Ovat Magnuksen mielestä parahat roukooset urheella ja lenkkeellä.
Vihreistä kuulista puheen ollen minä ostan juhlapäivien välikausina joskus niitä viininpunaisia vihreitä kuulia. Tiedättehän, mitä tarkoitan? Viininpunaiset vihreät kuulat ovat ihan kauhean hyviä. Valitettavasti  niitä ei yhteen rytkyyn pysty syömään kuin kymmenen (tio) jos sitäkään.

Kakkukuvan alapuolella on kuva rautalangasta väännetystä enkelistä. Kuva on otettu jo muutama vuosi sitten, mutta tapahtui viime viikolla niin ihana asia, että enkelin vääntäjä Sirkka (nimeä ei muut.) otti ja soitti minulle yht´äkkiä yllättäen. Sirkka on koulukaverini Vaasan Tyttölyseon-, eli Tipulan ajoilta. Sirkka oli ja on minulle hyvin rakas ja ihastuttava ystävä. Harvoin tapaamme ja harvoin soittelemme, mutta tuntuu aina kuin edellisestä kerrasta ei olisi kulunut paljoa aikaa ja siitä, mihin viimmosella kerralla jäätiin, siitä juttua myös aina jatketaan.
Enkeli on nyt oikeaoppisesti ruostumassa Vilpolassa. Sirkka sanoi, että rautalankaenkelien pitää aina olla ruosteessa. Sitten, kun enkeli on siipispankkaa myöden ruosteen vallassa kannan sen taas tupaan.
Sovimme Sirkan kaa, että minä hyppään jolloinkin junaan ja ajaa posautan T:reelle oikein nenäkkäin juttelemaan.
Iloitsen jo nyt tulevasta matkasta olkoonkin, että junamatka saa minut aina niskanappia myöden broilerille. Vanhempi, tai siis pitkäaikaisempi lukijani varmaan muistaa, että pelkään ihan kaameasti junassa. Myös niissä paikallisliikenteen lättiksissä. Niissä sitä matkanteko juuri onkin kauheaa.
Ovat vanhoja louskuja ja silti ajetaan sataaviittäkymmentä (ainakin melkein).
Pendoliino-junat ajavat yli kahtasataa ja olen aina melkein varma  joka asemapysähdyksellä, että jarrut prakaa, eli lakkaavat totaalisesti toimimasta. Junathan alkavat jarruttaa viittäkymmentämetriä ennen aseman ovea ja se on liian jännittävää meikäläiselle.
Noh, otankin junassa aina suurieleisesti Raamatun esiin ja katselen sieltä jonkun sopivan psalmin pelkääväisen sydämeni tueksi. Psalminluku on aina auttanut ja myös suklaa ja energiajuoma.
Ostan vuosittain muutaman potun energiajuomaa. Aina silloin, kun matkustan junalla pidemmästi kuin neljäkymmentäkilometriä (Tervajoki-Nikolainkaupunki). En muuten.

Minun piti myös kertomani se mukava juttu, joka tapahtui viime sunnuntai-iltana, kun lähdin kotiin Vähänkyrön väliaikaisesta seurakuntakeskuksesta Naisten kesken iltapäivästä.
Menin Pitserian (kirjoittajapiirissä on opetettu, että saa kirjoittaa pitsa, sekki, tussi jne.) kautta yllättääkseni kotiväen iloisesti ostamalla heille pitsat.
Kesken pitsajonottamisen sain puhelinsoiton. Luurinpäässä oli Give- Elizabethy! Hän sanoi tuoneensa mukanaan kotona leipomiaan (koti on tuolta Turkkusen lähellä) meille lusikkaleipiä.
Lusikkaleipiä! Voin vakuuttaa teille, että ne eivät ole mitään pikkulusikkaleipiä, vaan ruokalusikkaleipiä!
Maistoimme Magnuksen ja Charlesin kanssa niistä kaksi per lärvi ja loput laitoin rasioihin joulua varten. Give-Elizabethyn ruokalusikkaleivät ovat tämän Telluksen parhaita. Täytyy omata valtavat tahdonvoimat, että pystyy latomaan ne purnukoihin ja kiikuttamaan pakkaseen. (Sipaisee kuolatipan leukapielestään.
Nyt on siis joulukahvipöytämme toinen sortti hanskassa. Se toinen sortti on joulutortut, jotka ovat taskunmallisia, sisällä luumumöhnää. (Sipaisee toisenkin kuolatipan leukapielestään).
Give-Elizabethy osti minulta myös joulu&muita kortteja. Vähänkyrön pimeässä yössä vaihtelimme kortteja, rahaa ja lusikkaleipiä. Lusikkaleivät olivat ihan vaan lahjaksi-ja iloksi tuotuja.
Käsittämätöntä touhua tuo lusikkaleipäjuttu, mutta Give-Elizabethy nyt vaan kuuluu sellaiseen sukuun, joka on tuollaista. Sanoin sen ääneen Sirkalle, kun soiteltiin. Hän kuuluu samaan ihmeelliseen sukuun. :D

Viikolla meillä oli taas draamaesitys Nikolainkaupungissa. Se oli se sama esitys, jossa minä olen nainen suuressa väkijoukossa ja Magnus Pietari.
Samana päivänä meillä oli kotonamme lähetysraamattupiiri, joten siivosimme tupasemme hieshatussa katosta lattiaan aamupäivällä ja iltapäivällä kaahasimme nappi laudassa Vaasaan Vuorikotiin, jossa esitys oli.
Tosin sitä ennen juoksutin sen toisen slipoverin takaisin miesten vaatehtimoon. Sen slipoverin , jonka väitin puuttuvan ostoskassistani ja jonka tilalle sain toisen. Slipoveri tosiaan puuttui kassista, koska oli luiskahtanut köökin puusoffan taakse.
Noh, ei auttanut, kun niskat krykyssä viedä vaate takaisin ja pyytää tuhannesti...ei vaan sadastuhannesti anteeksi.
Sanoin myyjälle, että tässä putiikissa tulen asioimaan koko loppuikäni. Sen verran  hienosti asiakkaan annettiin olla oikeassa, vaikka ehkä varmaan ajattelitte, että hän on väärässä.
Olen melkein varma, että myyjätär ilahtui kuullessaan, että tulen jatkossakin ostelemaan heiltä slipovereita.

Sunnuntaina sitten oli iki-ihana Isänpäivä. Lauantaina Magnus siivosi yksin tupasemme katosta lattiaan ja leipoipa vielä täytekakun pohjankin, koska minä olin Ylistarossa sanataidetta harjoittamassa. Ylistaron lauantaileirikirjoittajat kokoontuivat "pahimmoilleen" siivouspäivänä, enkä tietenkään voinut olla pois. Saamme  tunnilla aina esittää jotain omaa tuotostamme ja minä esitin runon "40-vuoden koulutus". Runo keroo Reinon ja Gertrudin avioliitosta.
Se tulee aikanaan kolmanteen runokirjaani, joten en sitä nyt tänne kirjoita.
Runo sai mielestäni hyvän vastaanoton, joka vaan vahvisti sitä ajatusta, että se on kolmanteen kirjaan ehdottomasti sisällytettävä.
Kolmannen runokirjani nimeksi tulee Tulppaaninippu. Minulla on sellainen visio, että kirjan voi viedä tulppaaninipun asemesta tuliaisiksi, kun menee johonkin kylään ja kukkakaupat ovat kiinni.

Sunnuntaina illalla oli meikäläisellä (ja monella, monella muullakin) jännittävät paikat, kun seurakuntavaalien tuloslaskenta alkoi.
Meidän ryhmämme kokoontui Isonkyrön Palolaitoksen kerhohuoneelle vaalivalvojaisiin (niin kuin nyt olisi nukuttanut).
En kovin paljoa jännittänyt, ellei nyt leukaperien jäykkyyttä, silmien kuivumista, sydämen katkotykytystä ja leukojen lotisemista oteta lukuun. Tapahtuipa sellainenkin outo ilmiö, etten pystynyt syömään solmuwiineriä. Sellaista en muista koskaan ennen tapahtuneen. En tosin ole koskaan ennen missään vaalissa ehdokkaana ollutkaan.
Kauheana valitsemisasiana muistan, miten minua ei ikinä koulussa valittu pesäpallojoukkueeseen. Tai valittiin,mutta vihoviimeisenä ja pitkin hampain.
Nyt olivat iki-ihanat äänestäjäni valinneet minut vapaaehtoisesti seuraavaksi nelivuotiskaudeksi seurakunnan luottamushenkilöksi. Siis olinko minä hämmästynyt, mutta iloinen?
Pesäpallojoukkevalinta-syndrooma hälveni kerralla, enkä usko sen enää koskaan minua pahemmin krassaavankaan. Ainakaan hereillä ollessa.
Kiitos rakkaat lukijani onnentoivotuksista ja kiitos rakkaat äänestäjät, jotka minulle tuon tärkeän pestin mahdollistitte. Yritän hoitaa asioita kaikesta sydämestäni ja sielustani.
Tuus Kaisa Kuver-Nöör

---------------------------------------------
Evankeliumi Johanneksen mukaan: Luku 12, jakeet 12-15.

Seuraavana päivänä levisi tieto, että
Jeesus oli tulossa Jerusalemiin.
Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin  joukoin,
ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen:
- Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tule Herran
nimessä,
Israelin kuningas!
Jeesukselle tuotiin aasi ja hän nousi sen selkään, niin kuin on kirjoitettu:
-Älä pelkää, tytär Sion,
sinun kuninkaasi tulee!
Hän ratsastaa nuorella aasilla.