Viikon verran elämätä

Nyt on laittaa dokumenttia kehiin Nikolainkaupungin aseman odotushuoneen kyltistä.
Tässä kaupungissa olen syntynyt ja tässä kaupungissa usein käyn. Sen kirkoissa, putiikeissa  ja pitserioissa. Tässä kaupungissa asustavat rakas lapseni perhekuntineen ja serkut ja Aija-Kanita- täti.
Myös lukuisien tuttavien ja ystävien kotikolot ovat tässä kyseisessä kaupungissa.
Itse olen asustanut Magnuksen kanssa Isossakyrössä 9 vuotta. Meidän pesäkolomme ikkunasta urkenee tuo tuttu maisema tuossa alakuvassa. Maisema oli silloin kauttaaltaan hyvin vaahdotetun marjapuuron väristä. Yritin vangita marjapuuron  kameraan, mutta tulos on kyllä lätyskäisempi.

Koska puheet meni heti alkuun ruokaan, kerron heti perään toisen ruokajutun.
Kuten kaikki tietävät hankittiin perheeseemme smoothiekone ja leivänpaahdin. Molemmat härvelit ovat siitä lähtien olleet ankarassa käytössä ja marjapussi toinen toisensa perään tyhjenee.
Olen smoothiekonetta kiilloittaessani miettinyt, mikä härveli olisi suomeksi.
Onko se vaahtomylly ehkä? Tai vaahdoke? Joku tietää varmasti virallisenkin suomenkielisen nimen. Minulle ei ole vaan tullut eteen, enkä jaksa etsiä, koska olen väsynyt.
Olen henkisesti ihan raakki. Peukalonkynnen vierukset verestävät pahaaenteisesti.
Minulla on paha tapa nyppiä nahkat pois kynsienreunalta, jos ottaa pattiin joku asia. Varsinkin peukalot ovat joskus kuin puikulapunajuuret.
Magnus tapaa huutaa, että älä nypi! Johon minä huudan, että nypin minä! Hohhoijjaa (nyppii peukalon kynsinauhoja).

Syy tämän päiväiseen nypintään on Facebook. Sain siellä kamalata kritiikkiä runostani. En nyt toista sitä täällä, että kynsinauhat nyt jotenkin pysyisivät kiinni, mutta lopuksi arvostelija kehotti minua kirjoittamaan vain itsekseni. Ei muille, jos ei kerran ole mitään asiaa.
Koen jotenkin epäoikeudenmukaisena väittämän, että minulla ei ole asiaa. Onhan runoilijalla asiaa, vaikka hän kirjoittaisi esimerkiksi:
"Päivyt loihe urkenemaan ja tarhan tipuset kukkuivat!"
Jos joku jotain kirjoittaa, niin onhan hänellä asiaa. Voi toki olla, että vaan muutamalle, mutta kummiski.
Mitä kukaan oikeastaan on sanomaan kenestäkään, ettei tällä ole asiaa?
Toisaalta taas: olen kyllä itsekin joskus joitakin kirjoja lukiessani ajatellut, että mitä tässä nyt tahdotaan oikein sanoa?
Silti kirja on puhutellut kriitikkoja ja apurahan-ja palkintojen myöntäjiä. Eli asiaa on ollut ja hyvää sellaista.
Pitää vaan nyt meikäläisen rauhoittua ja jatkaa samaan sähtiin. Kutitella runoratsun lautasia ja maanitella sitä juoksuun. Hurjaan, kiitävään laukkaan, jossa vaahto priiskuu suusta ja sieraimista ja rapa lentää!
Sitten asiaan:
Tiistaina matkustin junalla Nikolainkaupunkiin ja siellä Vaasan ihanaan kirkkoon.
Minulla oli siellä sekä puhe ja runonluentaa. Omia runoja lueskelin ja pidin ihka ensimmäisen puheenkin. Paperista ne luin, mutta silti polvet löi vitosen setsuuria, kuten meilläpäin lapsena sanottiin.
Puheenpito on aika juhlallista ja niinpä varasin vesipotun lukupulpetin päälle.
-Yhden kerran sä vaan pullosta hörppäsit, Aija-Kanita sanoi, kun istuimme tilaisuuden jälkeen hänen luonaan kahvipöydässä.
-Joo, mutta mä lutkutinkin kerralla paljo, minä sanoin ja haukkasin suuren palan vaniljapullasta.
Iltapäivällä matkustin junalla takaisin Tervajoelle enkä yhtään pelännyt. En, vaikka juna porhalsi ainakin sataa (hundra).
Nyt selvennän asiaa siten, että en suinkaan pelkää vauhtia. En ollenkaan. Menis vaan niin lujaa, että meikäläinenkin sais kerran tuntea, miltä tuntuu, kun napa on kiinni selkärangassa.
Minä pelkään, että jarrut lyövät juntturaan, eivätkä toimi. Juna vaan porhaltaisi eteenpäin niin kauan, että tulisi vastaan toinen juntturajarru.
Noh, minä kyllä aina voitan pelkoni ja kuten sanottu, nyt ei esiintynyt pelkoa ollenkaan.

Paloaseman kerhohuoneessa meillä oli KD:n paikallisosaston johtokunnankokous torstaki-iltana.
Meillä on pieni ja pippurinen johtokunta. Saimme upo-uuden sihteerinkin.
Järjestimme tulevia ja mietimme menneitä. Ihan hyvä mieli tuli ja varmaan jäädäkseen.

Perjantaina piirsin uuden pääsiäiskortin. Siinä meni aikaa ja tupakkia, mutta sain, kun sinkin sen Maunon matkaan, kun hän meni kirkolle asioita hoitelemaan.
Ei, en minä tupakkia ole alkanut polttelemaan. Noin vain sanottiin ennen vanhaan, kun jonkun asian tekeminen otti vähän kauemmin aikaa.
Lauantaina kokoontui meidän maanmainio lauantaikirjoittajapiirimme Ylistarossa.
Olikin väkeviä  kirjoituksia yhdellä jos toisella. Minä lausuin runon, jonka olin edellisviikolla örmiskellyt ja siinä paikanpäällä kirjoittamani pätkän, josta piti käydä ilmi sananlasku tms. ilman, että sitä tekstissä mainittiin.
Kirjoitin sananlaskusta, jossa todetaan, että miehen on parempi ulkona tippuvan räystään alla kuin sisällä toraisan vaimon kanssa. (Ihan omin sanoin Raamatun tekstiä mukaillen).
Todella hienoa. että piirissä saa sanoa ja kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta. Palaute on aina positiivisen rakentavaa ja kannustavaa.
Ketään kohti ei ojenneta syyttävää, sojottavaa sormea, vaan kiltisti kuunnellaan ja analysoidaan, vaikka aihe ei sitä ominta olisikaan. Ohjaajamme Jussi (nimeä ei muut.) osoittaa pätevyytensä juuri siinä, että antaa kaikenlaisten mielipiteiden, kannanottojen ja tyylisuuntausten tulla kirjoitelmissa esille. Kuitenkin tarttuen aiheeseen juuri sopivalla hetkellä, ettei saman asian tiimoilla viivytä liian kauaa. Osoittaa taidokasta asiainhallintaa ja opettajan ammattitaitoa. Mii laik!

Sunnuntaina olimme monta tiimaa Mustasaaren Botniahallissa.
Joonathan pelaa salibandyä ja pitäähän sitä lähteä jälki-jälkikasvun pelaamista katsomaan ja kannustamaan.
Huusin katsomosta soppatorvi suorana, että HYVÄ JOONATHAN!!! PUS KII!!!!
No mitä, kun vieraspaikkakuntalaiset kiljuivat ja hurrasivat kokoajan ja vaasalaisyleisö istui kuin putkiteipinpala suun edessä.
Kuulin sitten eräältä vaasalaismummilta syyn hiljaisuuteen. Määrätyn ikäisistä ei ole oikein coolia, kun mumskit, tai paappulit heille huutavat. Eikä kuulemma oikein mielellään isät, tai äiditkään saa huudella ja kannustella.
Seuraavalla kerralla otan pikku torvenpätkän ja valokepin mukaan. Lisäksi tömistelen kovilla kengilläni permantoon. Siitä ei kentälle erota, kuka möykkää.

Menimme vielä illansuussa tapamme mukaan seuroihin. Siellä sai koko poskella laulaa ylistyslauluja. Alan vihdoinkin päästä niistä jyvälle. Nykyajan ylistyslaulut vaativat aikaa (ja sitä tupakkia) ennenkö ne oppii. Sävelen nimittäin. Sanat on helppo oppia. Niitä on aika vähän. Mutta ovatpa sitten sitäkin painavampia. :D Silti virsistä en luovu ikinä. Olen hevosenpään kokoisesta saakka niistä tykännyt. Mikään ei kuitenkaan voita virren sanoman ja sointujen jykevyyttä. Mitä enempi värssyjä, sen parempi. Ja mitä kovempaa urut pauhaavat, sen kivempi! Nih!

Jos tämä loppu bloggaus tuntuu jotenkin töksähtelevältä, niin se johtuu siitä, että se on töksähtelevä.
Piiiiitkä soljuva selostus häipyi kuin taivaan tuuliin, eikä lausettakaan tullut enää ikinä esille.
Voin vakuuttaa, että muutkin sormet verestävät tämän jälkeen kuin peukut.

Hyvää yötä Jeesus myötä.
T: Kaisa Fingerläder-Bloody
------------------------------------------------
Sananlaskujen kirja, luku 3, jakeet 7-8:

Älä luulottele olevasi viisas:
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä on sinulle lääke,
joka pitää koko ruumiisi terveenä.