Ulkona paistaa kaunis syyskuun aurinko ja minä istun vinttipöksässä ja kirjoitan.
Täällä on hämärää. Johtuu siitä, että juuri kirjoituspöytäni edessä oleva pieni ikkunaräppänä on peitetty tyynyllä.
Jos tyynyä ei olisi, olisi niin kirkasta, etten näkisi tietokonetta ollenkaan, saatikka kirjasinnappuloita.
Täällä vinttipöksässä kaverinani on myös peukalonpään kokoinen sontakärpänen. Peukalonkokoisia sontakärpäsiähän ei saa millään ilveellä listittyä. Minulla oli kyllä sanomalehdestä kääräisty truuttu nyrkissä, mutta ei puhettakaan, että olisin onnistunut edes hilpasemaan mokomaa sontiaista.
Lähdinkin alakerrasta hakemaan myrkkypottua, vaikka en mielelläni moisia pottuja käytä. Varsinkaan, jos joutuu itse istumaan pottumyrkyn vaikutusalueella.
Ihme ja kumma! Kun tulin takaisin, ei kuulunut pihaustakaan mistään.
Joko se makasi ketarat pystyssä pelkästä säikähdyksestä (vrt. lehdellä lätkintä), tai se osasi ulos avonaisesta aakkunasta. Jälkimmäistä vaihtoehtoa epäilen raskaasti. Sontakärpäset eivät koskaan osaa ulos ikkunasta.
No niin, täällä on siis hämärää. Ihan samoin, kuin tuossa yläkuvassa kuvanottohetkellä oli.
Toivottavasti sentään näette siitä sen verran, että tunnistatte sen yhdeksi Daltonin kolmesta veljeksestä.
Salamaa ei voinut käyttää, koska kuva on otettu ikkunan läpi. Ulos ei voinut mennä, etteivät suloiset pikku karvakeräset vaan saisi estoja, eivätkä traumoja. (Silloin olimme vielä suosiollismielisä veljeksiä kohtaan).
Vaan annas olla, kun aikaa kuvan otosta kului, niin mielemme muuttuivat ja kalistelimme ja kolistelimme iltaisin niille kaikkia mahdollisia peltikanistereita ja lisäksi huusimme kuin leijonat saaliinjakotaisteluissa.
Sepäs auttoi, koskapa emme ole niitä pitkään aikaan enää NÄHNEET. Joka aamu kävin myös  tarkistamassa kaarisiltamme lankkuja. Että löytyykö tassunjälkiä. Nimittäin juuri meidän kaarisillallamme  niillä oli tapana tanssahdella rapaisilla tassuillaan jonkun aikaa, ennenkö siirtyivät puutarhaan mato- ja kotiloapajille.
Ei näkynyt sillalla jälkiä. Eikä liioin karviasimarjapensaista oltu räätsitty marjoja, vaikka ne vinistävät ihan maata myöden. Hyvä! Ymmärsivät veljekset katsella muualta kotikolopaikan.

Karviaismarjoista puheenollen tänä vuonna niitä tuli ilahduttavan runsaasti.
Tänä vuonna olen vihdoinkin myös saanut surutta moosata naamaani niin paljon tikkelpääriä kun ikinä olen jaksanut. Ja tämä likkahan jaksaa. Litraa vähempää ei viitsi alkaa syömäänkään.
Lapsuuden trauma (seinäntakanaapurin karviaismarjapuskat meidän punaistenviinimarjapuskien vieressä, eikä yhtäkään k-marjaa saanut edes ajatuksissaan suuhunsa pistää) on viimeistäänkin nyt kunnolla hellittänyt. Kuusikymmentä vuotta se otti.

Traumoista puheenollen järkytyin pikkasen, kun ajattelin, että aika moni trauma ei enää varmastikaan ota häipyäkseen. Olenhan jo iälliseksi tullut.
Ei yksikään terapeutti taatusti alkaisi kanssani työskentelemään, kun kuulisi ikäni. Ei, vaikka yrittäisin ykyttää, että pienenä en saanut nukenvaunuja, vaikka kovasti halusin. Nyrkinkokoinen korikoppakärry ei poistanut pienen tytön harmitusta. Kaikilla oli oikeat nukenvaunut, eikä kenelläkään korikärryjä.
En ollenkaan väitä, etteivätkö käpylehmätkään tympeitä olisivat olleet, mutta...
Eikä asiat pelkästään leikkikaluista juohtuneet. Kaikenlaista oli muutakin. Ja on. Magnus aina ihmettelee. Hänellä on aina kaikki ollut lapsena jees.
Näistä asioista olen urputtanut ennenkin. Nii-in! Sellaista se on, kun ei pääse valittelemaan vastaanotoille. ;)
Ihan kaitainen asiahan tuo leluasia on, sillä eihän monilla muillakaan ole ollut, vaikka muuta tuolla aiemmin väitin. Puisia leluja meillä kaikilla oli ja nekin aina patterin välissä.
Olen muuten salaa iloinen lasten puolesta, jotka saavat hirveät määrät leluja, vaikka sanotaankin, että kaikkea on liikaa. eikä ne opi, ettei kaikkea saa tässä maailmassa...
Leluja ei koskaan ole liikaa. Tai no, ehkä sitten, elleivät ne sovi kaikki 100 neliömeeterin leikkihuoneeseen.
No joo se siitä.
Olen siis sen ikäinen, että saan luvan kantaa kaikki MINUUDEN TUNTEMATTOMAT TUSKATILAT hautaan saakka.(Pyhkii räkää nenänpielestään).
Ehkä käyn tässä välissä juomassa lohtukahvit ja lohtuomenapiirakanpalan.
Luulisi, että sitä olisi meikäläinen hyvinkin lohdutettu, kun olen leiponut ainakin kaksikymmentä omenapiirakkaa pitkin tätä alkusyksyä, mutta ei. Siitähän vasta tuskaa pökkää.
Näin yksikin yö unta, että joku tarttui poskiini kovalla otteella niin, että suupieleni venyivät ja kieli pullahti pari senttiä suusta ulos. Se joku sanoi kovalla äänellä:
-Olettepas te lihonu!
Olin siinä unessa samaa mieltä ja herättyäni vasta oikein olinkin samaa mieltä.
Niinpä tänään taas aloitin kuntoilun. Varovasti. Ihan vaan lehdenhaku sadan metrin päästä ja kuntovehkeen oikeinpäin kääntäminen. Nyt aluksi. Eikä tuo olkapääkään kestä mitään ylenpalttista reuhtomista.

Koko viime viikko melkein meni vielä potiessa. Tosin kipu on alkanut mukavasti hellittää ja tablettimäärää on saanut vähentää. Menojakin piti vielä karsia, mutta mikäs on ollut ollessa, kun on oli niin mahtavat ilmat koko viikon.
Jo hiukan kelmenneet posketkin ovat ruskistuneet uudestaan ja mieli on ollut kesäisen keveä.
Olen istuskellut ulkona ja lukenut kirjoja ja välillä paiskannut vatupassiin, jos on siltä tuntunut.
Viikonloppuna sitten olikin vientiä.
Lauantaina serkkupoika täytti vuosia ja hänen mökilleen ajeltiin puolenpäivän tietämillä juhlia viettämään.
Oli mukavaa tavata serkkuja ja sukulaisia ihan livenäkin, eikä vain naamakirjan lehdillä.
Samana iltana oli minulla ja Magnuksella vastuuta Vaasassa Palosaaren kirkossa. Se tavanomainen kaava:
Magnus puhui ja minä paasas...siis luin runoja. Hyvin meni. Noinkohan on, että meikäläisen kieli on vihdoinkin antunut? 28 vuoden rupeaman jälkeen?
Ei puhettakaan korppukielestä esiintyessäni. Ennemminkin piti vähän nieleskellä, ettei olisi sylkeä kirjalle nokahtanut.
Kolme runoa luin ja tunsin luissani ja ytimissäni, että niitä myös kuunneltiin. Siitä siihen, ettei mukana lausuttu. Ovat jo aikalailla usein runoiltuja. Siksipä uusia runoja pitäisikin saada kehiin ja sassiin.
Eilen jo kirjoitinkin kaksi. Siinä samalla, kun suunnittelin Naisten kesken iltapäivän ohjelmarunkoa, Kahteen eri runkorakoon rustasin runon.
Ihan lyhyitä vaan, koska juontajan (jona minä tilaisuudessa toimin) pitää juontaa, eikä luturoida muuta, kuten lausua runoja tai sen semmoista.
Kun Naisten kesken iltapäivä oli ohi revin ohjelmarunkokonseptin tuusan nuuskaksi!
Siis apua!
Ja minä kun aioin briljeerata niillä kirjoittaessani seurakuntaan raporttia tilaisuudesta.
Onneksi muistan runojen aiheet. Toinen oli olkapään yli sylkemisestä, kun musta kissa juoksee tien yli ja toinen kesän kiinnipitämisestä kynsin&hampain. Kirjoitan runot ihan uuteen uskoon ja kuosiin jahka tästä selviän.
Nyt, jos sinä olet selvinnyt tähän saakka, onnittelen. Ellet, niin ei haittaa.

Ps. Sontakärpänen heräsi. Se sai niskaansa tuhtin pruuttauksen myrkkymööliä. Sitten se vasta oikein innostuikin. :(

T: Kaisa Paksuposki-Möölpruut
-------------------------------------------------------------------
Evankeliumista Matteuksen mukaan 11: 28-30 (Jeesuksen sanoja).

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn
ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille
levon.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja
katsokaa minua: minä olen sydämeltäni
lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löy-
tää levon.
Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun
kuormani on kevyt.