Viiri- ja mitkuasiaa

Jos sen verran vielä palaisi männämännä viikon asioihin, että laittaisi kuvan juhlallisesta viirienjakotilaisuudesta Isonkyrön seurakuntatalolla.
Kuten näkyy, niin tuossa minä juhlallisesti pönötän viiri käsissä kolmantena vasemmalta lukien.
Olen ollut sitä mieltä aina, että en oikein haluaisi mitään merkkejä, enkä viirejä.
Päin vastoin olen ollut jopa sellaistakin mieltä, että mitalikin ainoastaan hengenpelastamisesta ja vain pelastetulle!
Noh, takki on tullut käännetyksi jo aikoja sitten tuossa viimeksi mainitussa keississä. Ilman muuta ansaitsevat mitalin he, jotka toisen hengen rohkeasti ja neuvokkaasti pelastavat.
Viiri-asiassakin olen kääntänyt takkini ajat sitten. Olikin niin mukava kopsutella lintalla olevia kengänkorkojaan kävellessään noutamaan viirtä (tulipa hassusti taivuteltua viiri-sana) ja oikein piispan ja kirkkoherran kädestä.
Tosissani kyllä itsekseni ihmettelen, mistä kaikesta hyvästä sen sain. Marjo (nimeä ei muut) sanoi, että just siitä, kun sanoin yleensäkkin vasta 10 vuotta olleeni näissä maisemissa. En ruvennut asiasta kuitenkaan enempää kyselemään, koska olisivat pian siepanneet minulta viirin pois.
Paitsi takinkääntöäni viiri&mitaliasioissa olen jopa ajatellut niin, että kaikki jaettavat mitalit pitäisi olla kultaisia. Aina!
Olisi kauheaa (kun panee omalle kohdalleen), kun juhlassa kuulutettaisiin:
-Kultaisen ansiomerkin hopeisin ruusukkein saaja tänä vuonna:
Brynolf Rantarisku!
Ja hopeinen ansiomerkki valkoisin nauhakkein: Saimi Laimi Kantakourapää!
Sitten... (kuuluttaja kääntelee konseptipapereitaan)...olikos vielä jotain? Juu ruost...anteeksi rautainen ansiomerkki karhunlankasolmuin MARJA KAISA JOUPPIIIII!

Olen ollut kymmenien ja taas kymmenien elinvuosieni aikana jokusissa juhlissa ympäri Suomenniemeä ja aina sympatiseerannut kaikkia rauta&pronssimerkkien saajia.
Siitä syystä aionkin laittaa aloitteen kaikkiin niihin yhdistyksiin ja toimikuntiin, joissa mukana olen, että kaikki merkit poistettaisiin, tai siis nyt, kun olen kääntänyt takkia, niin että kaikki  merkit kullattaisiin ja mainittaisiin vain kultamerkiksi.
Joku voi sanoa, että ajattelen, että happamia ovat jne, mutta ei pidä paikkaansa.
Olen nähnyt ja haastatellut sellaista (oli muuten lähisukulainen) (ei enää elossa), joka olisi kuulemma ollut paljon onnellisempi, ellei ikinä olisi saanut pronssista rintapinssiään huomionosoituksena silloisesta toimintayksiköstään. Muut olivat saaneet, kuka hopeaa ja kuka kultaa.
-Hopeamerkin saajatkaan eivät olleet hymyilleet yhtä leveästi kuin kultamerkkien saajat, kertoi edesmennyt sukulaiseni happamen näköisenä.

Sitten alempaan valokuvaan. Muistattehan, että epäilimme, että ruusukaalikorvakissillä on pennut jossakin? Noh tuossa ne sitten eräänä kauniina aamu olivat. Talomme itäpuoleen antavan kivijalan juuressa. Oli lämmin aamu ja emo oli kantanut muksunsa raittiiseen ilmaan.
Vielä seuraavanakin päivänä karvakaksoset oli raahattu samalle paikalle, mutta sen jälkeen emme ole niitä nähneet.
Ehdin jo huolestua ja hermostua, jos aikovat meidän plantaasiamme kotitanterenaan pitää. Ei muuten, mutta meillä ei ulkona tarkene missään. En kestäisi nähdä hytiseviä kissejä siellä sun täällä.
Ruokaahan niillä kyllä piisais piisalle asti (vrt. viiksivallut), mutta...
Onneksi sain mukavaa tietoa naapurin Huivilta (nimi muut.), mitä kissoihin ja juuri nimenomaa ruusukaalikissaan tulee.
Huivi kertoi, että sama kissa oli viimevuonna tehnyt pennut heidän ulkorakennukseen. Heti, kun pennut olivat pysyneet tassuillaan, oli emo roudannut ne oikeaan kotiinsa. Niin kuulemma kissat aina tekevät. Mukava tietää, että näin on nyt käynyt Tupulle ja Lupullekin. Tervetuloa vaan hiirenjaolle meidänkin pihaan, jahka hampaanne ja häntänne vähän vielä kasvavat. Kotikultaa älkää kumminkaan unehuttako.
Saimme naapurista, paitsi mukavaa tietoa, niin myös runsaasti hyvänmakuisia omenoita.
Niitä me olemme nyt syöneet posket pullolla. (Taidanpa mennä ottamaan tässä välissä parit omput ja ryypätä samalla kupin kahvetta).

Jos sitten viikonvarrelta jotakin kertoisi, niin ainakin sen, että taas tuli päällekkäisyyksiä menemisissä ja tulemisissa.
Tiistaina olisi pitänyt olla Östermyrassa, mutta minulla oli luvattuna jo kevään kukoistuksessa, että menen Jurvaan Runon ja laulun iltaan. Ei liene epäselvää kumpaako tekemään.:D
VÄÄRIN! Tein kumpaakin! Lauloin toisten mukana, kun kerran yhteislauluja olivat. Runoja luin sitten minä vaan. Ja hyvin luinkin. Ei kieltentakertumisia, eikä sydämenpysähtymisiä.

Keskiviikkona luin runoja Eläkeliiton keskiviikkokerhossa. Magnus piti puheen.
Minulla ei taaskaan edes meinannut kieli kuivua. Tuskin tunsin koko loiskaretta olevankaan.
Ajattelin, että noinkohan on, että beduiinin sandaalifiilikset ovat osaltani kertakaikkisesti ohi?
(Palaan asiaan tuonnempana).

Lauantaina ajelimme Nikolainkaupungin uimahallille. Siis nyt paukahti mieleeni, että eikö Nikolainkaupungin uimahallilla tosiaan ole muuta nimeä kuin uimahalli?
Meidän Isonkyrön uimahalli on nimeltään Pärske. Kurikan (?) uimahallin seinässä muistan nähneeni myös jonkun hauskan nimen, mutta en kuolemaksenikaan nyt muista mikä se oli. Sen vaan muistan, että nauroin itsekseni ja ajattelin, että kyllä joillakin sätii.
Siis ajelimme Vaasan uimahallille seuraamaan uimakilpailuja. Vivianni ui kuin rasvattu hylje.
Sitä oli isoäidin ja isoisän mukava katsella. Pronssiakin tuli viestissä.
Uimahalleissa, oli sitten nimi mikä hyvänsä, on aina kuuma ja kostea ilma.
-Nyt loppuu happi tällä siunaamalla, valitin Magnukselle ja haukoin henkeä kuin kampela kuivalla maalla.
-Joo niin teköö. Iliman kosteusrosentti on sata, vastasi Magnus rauhallisesti, eikä katsonut päällekään.
-Ei riitä! Se on kaksisataa!!! ajattelin minä ja katsoin Magnuksen päälle myrkyllisesti.

Uikkahallista menimme Aija-Kanitan luokse kahville. On hienoa, että on täti, jonka luokse voi mennä kahville ja kysellä ja kertoilla asioita.

Sunnuntaina olin Vähänkyrön Vaasassa Naisten kesken iltapäivässä.
Nyt ei ollut runoa esitettävänä, vaan tehtäväkseni olin saanut kertoa jostakin Raamatun Uuden Testamentin naisesta. Minä kerroin Lyydiasta. Hän oli purppuranmyyjä.
Lyydia on minua kiinnostanut aina, koska koen, että hän on sukulaissielu (tykkää kankaista ja varmasti niistä tehdyistä vaatteista).
Lisäksi minä pidän tästä Lyydiasta siksi, että hän kun kuuli julistettavan evankeliumia otti ja uskoi saman tien. Minä olen tehnyt aikoinani samoin.
Koulussa kun kerrottiin uskontotunnilla Jeesuksesta ja näytettiin isoa kuvaa, jossa hän riippuu ristillä, tämä likka uskoi heti. Huitelin kumminkin MUALIMAN teillä aika kauan, ennenkö älysin, että stop tykkänään!
Opettaja sanoi meille lapsille näyttäessään sitä pahvitaulua Jeesuksesta, että Jeesus on tehnyt tämän meidän ihmisten vuoksi. Meidän syntiemme edestä, että me pääsisimme taivaaseen uskomalla häneen.Tuliko traumoja? (Olin 8-vuotias).
Voin vakuuttaa, että ei tullut. Monesta muusta asiasta kyllä, kuten täällä joskus olen itkeä turskinut, mutta ei tuosta. :D

Niin sitten siihen kielenkantakuivumiseen!!!
Kun siinä Naisten kesken ip:ssä sitten luin juhlamekko (vanha ja ainoa tällä hetkellä) lepattaen sitä kertomustani Lyydiasta, kuivui kieleni ja koko sisäinen turpavärkkini ensimmäiseen suolenmutkaan saakka. Muistutin kuivaa ruutitynnyriä ja puhe oli sen mukaista. Pientä pussahtelua ja kuivaa nassutusta.
Onneksi Eliisa (nimeä ei muut.) toi vesimukin. Koskaan ei vesi ole ollut niin hyvää ja tervetullutta.
Kyllä oli kamalaa ja se siitä suun sylkysenä pysymisestä.

Nyt täytyy niellä sylkynsä ja lähteä piirustuskurssille.
On minun vuoroni viedä fleetu.
T: Kaisa von Fleetu-Curkbichler
----------------------------
Apostolien teot 16: 14-15

Meitä kuuntelemassa oli myös muuan Lyydia,
jumalaapelkäävä nainen, joka oli kotoisin Tyatirasta ja kävi kauppaa purppurakankailla.
Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan sen, minkä Paavali puhui
ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin. Hän sanoi sitten meille:
"Jos kerran pidätte minua Herraan uskovana, tulkaa kotiini ja jääkää vieraikseni"
Hän vaatimalla vaati meitä tulemaan.

-Ei riit