Virkistystä

Terveisiä täältä tavanomaisesta yläkerran pöksästä jälleen kerran. Maanantaiden välit ne vaan lyhenevät! Räppänän edessä on taas tyyny, koska silmiä häikäisee. Ulkona on hyvin kirkas ja kaunis syysilma. Vatsalaukkuni on täynnä makoista purkkihernesoppaa, joten mikäs tässä on kirjoitellessa.
Soppaa, tai keittoa/rokkaa, kuinka vaan, syödessäni iloitsin jälleen siitä, että tykkään ruuasta kuin ruuasta. Niin tehdasvalmisteisesta kuin kotikyhöisestä. Aina maistuu hyvälle.
Siitä, että on kaikkiruokainen, on hyvin paljon hyötyä (vrt. valmiit purkkimuonat), jos tietenkin haittaakin (vrt. ylipaino sun muut vaivat).
Esimerkiksi viime viikolla löysin kaupanhyllyltä kauraryynimakkaroita.
-Kauraryynimakkara? kyselin minä ääneen, vaikka ketään ei ollut mailla, eikä halmeilla.
En ollut ennemmin moisiin törmännyt, vaikka tietysti niitä on valmistettu jo kivikaudesta lähtien.
-Kauraryynimakkaroiden, jos joidenkin, täytyy olla hyviä, ajattelin ja edelleen ääneen.
Sujautin niitä kaksi paketillista ostoskärryyn.
Heti samana iltana maiskuttelin yhtä makkaraa ja huomasin oitis, että ne todella OVAT hyviä.
Söin toisen makkaran heti perään. VÄÄRIN! Minulla oli runsaasti käyttämättömiä kaloripojoja jäljellä. En ylittänyt vähennysyritysohjelmaani. Päinvastoin!
Muutoinhan olisin syönyt kaikki paketissa olevat neljä makkaraa.
Ilahduin, paitsi mausta, myös lukiessani paketin kyljessä olevaa tuoteselostetekstiä:
Makkaraoita valmistetaan Vähässäkyrössä. Meiltä kivenheiton päässä olevassa kunnassa. Nykyäänhän Vähäkyrö kuuluu Vaasaan, mutta se ei suinkaan pahenna tätä makkara-asiaa.
-Mullen ei tarvitte kauramakkaroota jatkossa tuara! Magnus ilmoitti sanomalehden takaa.
-Mun täytyy sitten uhrautua ja syödä sunki osuus, vastasin kaikkea muuta kuin surkealla äänensävyllä. Samaan iloiseen sävyyn ilmoitin, että makkaroita tullaan meille hankkimaan vast´edeskin. Lupasin myös syödä Magnuksen kr-makkarat vast´edeskin. Toki tuon hänelle tilalle jotakin muuta makkaraa (josta syön myös aikamoisen kiekuran).
Lapsuudenkodissani meille lapsille (minä ja minun veljeni Herbert) sanottiin, että kaikesta ruuasta pitää tykätä (tai siis ainakin syödä) ja urputuksen sanaa ei sapuskasta saanut ilmoille päästää.
Olin ainoa, joka tätä käskyä ja ohjetta noudatti. Äitini esimerkiksi ei tykännyt vanhemmiten MISTÄÄN muusta kuin lauantaimakkarasta ja perunoista. Huomasin, että ne kyllä pitävät ihmisen hengissä. :D
Tästä olen ennenkin kirjoitellut. Muistan hyvin.
Muistan myös, että kirjoitin ruuanpuolittamissessiostani viime bloggauksessa. Siitä, että 1/2 pois ja siitäkin vain puolet- kuurista. Hanke on edennyt suunnitelmien mukaan.
Tuntuu, että hoikistumistakin olisi jo tapahtunut, vaikka missään ei näy ja puntarin viisarit töklöttävät samassa kohtaa kuin aiemminkin.
Suunnitelmieni pönkittämiseksi hankin aikamoisen käkkyrän inkivääriä perjantaina.
Käkkyrästä vohlaisen päivittäin euronkokoisen- ja paksuisen palan ja syön sellaisenaan.
Jos ette ole vielä tietoisia, niin inkiväärillä lähtee vaiva kuin vaiva ja röppöri kuin röppöri. Kuten säryt, hiustelähtö, köyhyys ja ilikeys ja sen sellaiset viat.
Yhtään en epäile, jotteiko näin olisi. On meinaan aika änkyrän makuista tämä kyseinen ökömöntti!
Kuulin myös, että inkivääri vaikuttaisi epäsuotuisasti ihmiskruppiin. Munuaisiin. Varsinkin, jos sitä loppuelämänsä syö. Minä en aio inkivääriä loppuelämääni syödäkään, enkä nytkään selllaisia määriä, että munuaiset alkaisivat paukkumaan. Syön vain siihen asti, jahka karvat alkavat pysyä päälaella kiinni toisesta päästään. Jaa no, ehkä tarkistan ilkeydenkin kohdalla inkiväärisyöntiajan pituutta. Kyllä siihen varmaan muutama käkkyrä vaaditaan.

Kaksi päivää on tullut elettyä tekemättä yhtään mitään. Ainakaan mitään niin mainittavaa, että olisi ahdistanut kalenteriin ylös pistämään.
Uskon, että jotakin olen kuitenkin tiistaina ja perjantainakin tehnyt. Ainakin ajatellut ja kehitellyt uusia runoja ja kortti-ideoita.
Ajatteleminen ja ideointi ovatkin minulle aika tärkeää tekemistä. Jos tätä "näkymätöntä" tekemistä ei olisi vaipuisin vieläkin enemmän mustiin mujuihin ja kynsinauhani olisivat kauhealla vereslihalla joka sormessa. (Nyt, tällä hetkellä,  verestää vain oikean peukalon kynnen syrjät).
Surisin vauhdilla etenevää vanhenemista (vrt. se kymmenen vuoden ylikuormitus, josta viime kerralla vollotin). On hyvä, että on tekemistä, vaikka ei tekisi mitään.
En nimittäin aio vanheta näistä näkymin enää yhtään tippaa. En vietä mitään vanhenemisjuhlaa maaliskuissa, en raivaa lahjapöytää enää koskaan, enkä ilmoita matkatilinumeroa kenellekään ikinä. En ole määrättyinä päivinä kotona, enkä kylillä! Ugh!

Keskiviikkona kokoontui Kristillisdemokraattien Isonkyrön paikallisosaston johtokunta Ikolantiellä. Tähän johtokuntaan minullakin on ilo kuulua.
Kahdella jäsenellä oli muksutkin mukana. Sellainen, jos mikä antaa toivoa tulevaisuuteen ja iloa nykyisyyteen.
Olivat mahdottoman nyhtyreitä (esimerkillisiä) lapsia. Kokous sujui luihkeasti, kuten aina.
Päätimme syyskokouksen ajankohdasta ja paikasta ja kuka tuo nisut ja kuka kaffit.
Tässä kohtaa on oiva tilaisuus kertoa, kuinka minusta aikanaan tuli Kristillisdemokraattien kannattaja.
Oli eduskuntavaalit about kolmisenkymmentä vuotta takaperin. Siis sinä vaalivuonna, mihinkä tuo kolmekymmentä nyt ikinä osuukaan. Voi olla muutama vuosi enämpi, tai muutama vuosi vähempi.
Minua alkoi kiinnostaa puolue, jonka nimessä on kristillinen- sana.
Puolue oli minulle täysin tuntematon, mutta päätinpä kuitenkin äänestää sitä tuosta nimenomaisesta syystä.
Tuijotin puolue-ehdokkaiden kuvia ja kun en yhtäkään tuntenut (ikinä kuullutkaan) otin pännän, ja suljin silmäni. Pyöritin kynää vinhasti kuvan päällä ja ajattelin, että mihinkä kynä osuu, sitä äänestän.
Kynä osui luotettavan näköisen  ja mielestäni kaikin puolin kunniallisen oloisen herrasmiehen kuvan päälle.
Kävi niin, että kyseinen herrasmies myös pääsi eduskuntaan. Hän oli Jorma Fred. (Tällaiset vajaa sata vuotiaat, kuten minä, varmaan hänet muistavat.
Puolue on vuosien mittaan sitten tullut tutuksi. Kertaakaan ei ole tehnyt mieleni takkia kääntää. Enää ei myöskään tarvitse silmät kiinni kynää pyöritellä.

Torstakina ajelimme Nikolainkaupunkiin Maunon kanssa. Takapenkillä  keikkui koppa, jossa olivat roolivaatteemme. Vuorikodilla oli näetsen Koliseva...tai siis Kulmakivi-draamaryhmämme "Lasarus herätetään kuolleista"- esitys.
Minä esitin taas joukkoonkuulumista, mutta oli minulla vuorosanojakin sanottavanani, jotka tällä kertaa muistin jok`ikisen. (22 sanaa).
Esityksen jälkeen saimme makoisat kaffit juodaksemme ja sen jälkeen lähdimme Magnuksen kanssa noutamaan uusia joulukorttejani painosta.
Kortit olivat (ja ovat) oikein hienoja. Passaa niitä nyt myyskennellä ja passaa teittien niitä myös tilailla. ;)
Korttipainosta menimme rakkaan tätini Aija-Kanitan luokse ja taas joimme hyvät kaffit.
Kyseinen päivä oli niin mukava, että väänsin iltasella uuden runonkin. Minulla on ensi sunnuntaina ilo saada lausua kaksi runoani Pappilassa Naisten kesken iltapäivässä. On mukavaa, että on lyödä tiskiin uuttakin repertuaaria.
Lausuin uutuusrunon  kokeeksi Härmän kuntokeskuksessa ja huomasin, että se vaatii vielä kovasti niin kutsuttua HIOMISTA. Oli se sen verran kummallinen. Itsekään en aika ajoin pysynyt mukana, saatikka sitten kuulijakunta.

Lauantaina lähdimme siis serkkuni Elitzabethyn kanssa Härmän kuntokeskukseen naisten virkistysviikonloppuun. Järjestäjänä oli Kansanlähetyksen työntekijä Eikku.
Virkistyimme Elitzabethyn kanssa kovasti. Oli hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa.
Minäkin sain molempina päivinä lausua runojani.
Huomasin, että tykkään kovasti paistatella estraadilla ja olla äänessä ja keskipisteenä. Viis kielen korpuksi kuivumisesta, kinttujen tärisemisistä, sydämen lyömättömyydestä ja sanojen sössääntymisestä!
On hauskaa, että ehdin löytää RUNOILIJATTAREN piilossa muhineen sielun sisikunnastani, ennenkö kieli ja mieli kokonaan sokerikorpuiksi muuttuvat. Jeesus auttaa löytämään itse kutakin oman persoonallisuutensa, eikä suinkaan lattapäistä meitä.
Nyt on syytä lopettaa ja lähtee harrastaan taidetta piirustuskurssille.
T: Kaisa Lattahufvud- Korppula

Jaa, mutta kuvat! Ne olivat unehtua tykkänään.
Toisessa kuvassa on kuvattuna rekvisiitta tämän kevään ensimmäisestä ulkokahvihetkestäni ulkosaunamme vierustalla.
Puutarhatuoleissa ei tarjennut istuskella, eikä pöytiä ulos kanniskella. Niinpä hörppäsin sumpit suorilta jaloilta ja pöytänä saunanalusharkko.
Toisessa sumeahkossa kuvassa on sukulaiseni ja Isossakyrössä pappina toimineen Lars Stenbäckin runonkirjoitusmaja Isonkyrön Pappilan saaressa.
Minulla on sukututkija perhekunnassani ja jos häntä on uskominen (ja tässä tapauksessa uskon ehdottomasti) on Lars Stenbäck äitini kautta sukulaiseni. (Kova yskänpuuska).
Tuuhean sukupuuni oksastot kiertyvät jotenkin niin, että esiäitini Anna Holstius oli Larsin pikkuserkku. Ei siis vähä mittää! :D

--------------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 61: 2-5

Kuule huutoni, Jumala,
kuuntele rukoustani!
Maan ääristä minä huudan sinua,
kun sydämeni nääntyy.
Sinä viet minut turvaan,
kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta.
Sinä olet ollut turvani,
vahva linnoitus vihollista vastaan.
Minä tahdon aina asua sinun luonasi,
minä etsin sinun siipiesi suojaa. (sela).