Vuoristorataa, laaksonpohjaa ja tasaista lättyä

Tässä pari mustanpuhuvaa kuvaa. En tiedä, mistää färi johtuu. Aurinko ainakin valaisi huonetta kuin kirkkain ledi. Oliko valoa sitten liikaa? Mene ja tiedä!
Joka tapauksessa kuvat on meininki laittaa mainokseksi Matkalla-lehteen.
Ja tietenkin nyt ne ovat mainoksena tässä bloggauksessani.
Alakuvassa olevia runokirjojani saa minulta tilata joululahjaksi naapureille ja sukulaisille. Juuri naapurit ja sukulaisethan ovat kovia lukemaan runoja. Ainakin täällä meilläpäin. :D
Olen kuitenkin ehkä hivenen jäävi kehua retostelemaan kuvan runokirjoja, mutta sen verran sallittaneen, että melkein kaikki ovat ne lukeneet, jos kerran ovat kirjan ostaneet.
Eli ei haittaa sekään, jos naapurinne ja sukulaisenne eivät ennen ole runoja lukeneet.

Yläkuvassa on kaksi piirtämääni joulukorttimallia, joita malleja on ainakin yheksää (9) eri sorttia, jos oikein muistan.
Muistan tätä nykyä aika harvoin oikein, joten paras on mennä itse katsomaan sivulta www.kaisajouppi.albumit.fi.
Jos sinä päivänä, kun tilaat ennen klo 14.00 talviaikaa, niin kortit mossahtavat seuraavana päivänä postilaatikkoosi. Ilman lähdetyskuluja.
Runokirjatilauslähetykset ovat myös ilmaisia, mitä lähetyskuluihin tulee.

Tiistaina minulla oli pitkästä aikaa ilo puksutella Tervajoen asemalta Nikolainkaupunkiin junalla.
Useasti olen tuon matkan junalla mennyt ja yhtä useasti pelännyt hampaiden paikat kalisten.
Jäykistyin jo platformilla, kun näin, että veturi oli sellainen vihreä, uusi ja luihkea pendoliinoveturi. Ei sellainen tavanomainen vanha diesellousku. Perässään se veti vanhanaikaista junanvaunua.
Tiesin heti, että nyt mennään, eikä meinata. Tuollainen vanha perässäkiskottava vaunu ei painaisi mitään uuden veturin akselistossa.
Siis tiedossa oli kaksikymmentä (tjugo) minuuttia kananlihalla oloa ja tärskäyksen odotusta.
 - Miksi, kysyn minä,  MIKSI junien pitää ajaa niin kauheaa faarttia, että raiteet kuumottavat vielä tuntitolkulla jälkeenpäin? Jopa niin, että niillä varmasti kananmunan paistaisi?
Maksaessani piljettiä näin sivusilmällä, että maisemat vaihtuivat todella rivakasti. Sain, ihme kyllä, pidettyä kitani kiinni. Meinasin nimittäin tehdä kohteliaalle konduktöörille pari vähemmän kohteliasta arviointia junista ja niiden vauhdeista.
Varmaan olisi konduktööri kehottanut mummua pysymään kotona kiikkustoolissaan ja sidotuttamaan itsensä siihenkin kiinni, ettei VAAN kaadu vauhdissa tuuskallensa.
Olin siis hiljaa, mutta konnarin mentyä kaivoin laukustani "taskuaseen" so. pikkuruisen Raamatun. Silmät kiinni avasin summissa  jonkun kohdan ja kuinka ollakaan! Kohdassa luki:
-Älkää pelätkö!
Avautunut kohta oli siitä, kun Jeesus ja kolme opetuslasta olivat kirkastusvuorella ja opetuslapset säikähtivät, kun Mooses ja Elia ilmestyivät yht`äkkiä paikalle.
Tulin siihen tulokseen helpottuneena, ettei minunkaan tarvitse pelätä ja klapsautin kirjan kiinni ja takaisin väskyyn.
Tuon "taskuase"-jutun varmaan kaikki te tuhatkunta lukijaani muistattekin, joten en ala sitä tässä nyt kertailemaan.

Junamatka jatkui vauhdikkaasti, mutta pelvotta, eikä kulunut kuin kraapantuu, niin olin treffipaikalla: Rewell-Centerin esiintymislavan tolpan vieressä.
Samaiseen paikkaan tulivat tismalleen sovittuun aikaan myös Pläälu, Elitzabethy ja lapsenlapsensa Kaisa, Maiju, sekä serkkuni vaimo Marquerita Australiasta. Joten ei vähä mittää!
Menimme syömään. Ajattelin syödä kevyesti ja valitsin menyyn kohdasta sallaadipuffet.
Voin vakuuttaa, että salaatistakin tulee sangen raskas olo, vaikka se on muka niin kevyttä, niin kevyttä.
Noh...okei määrä tietenkin vaikuttaa myös. Minulle syömäni salaattimäärä aiheutti sellaisenkin ähkyn, että en pystynyt istumaan tuolilla. Oikeammin makasin tuolin päällä kuin rautakanki.
Silmät lasittuneina kolistelin muiden perässä seuraavaan etappiin: kahvipaikkaan. Oli kulunut noin tunti syömisestä ja serkuillani alkoi kahvihampaita porottamaan.
Tilasin (koska muutkin tilasivat) kahvin ja täytekakkusiivun.
En pystynyt syömään ko siivua, enkä liioin juomaan kahvia.
Serkkuni huolestuivat toden teolla. He keskustelivat keskenään, etteivät muista minun ikinä olleen moisessa tilassa, että paakkelssi jää lautaselle.
Kaisa pantiin hakemaan tiskiltä pahvirasia, johon kakunsiivun tyhjää nieleskellen pullautin.
Tällä hetkellä muistelen haikeana sitä isoa kakunsiivua (Magnus söi sen kotona).
Vakaa aikomukseni on mennä kyseiseen konditoriaan uudestaan paremmalla syömälustilla ja ilman, että olen syönyt heinäpaalin verran salaattia sitä ennen.
Muuten tapaamisemme oli hauska. Kuten aina on, kun me serkukset kokoonnumme.
Ihmeellistä oli myös huomata, kuinka esimerkillisesti tätini Saima oli suomenkieltä Marquerite-miniälleen opettanut.  Saima-tätini nyt vain oli sellainen. Hän vannotti aina Suomeen lähtiessäänkin, porukalleen, että koirallensakin pitää puhua suomea.
Nyt oli Marqueritalla kielitaidostaan hyötyä, vaikka osaammehan me serkut engelskaakin ihan riittävästi. Minäkin B: n verran.

Eräänä sateisena viimeviikon päivänä ajelimme Magnuksen kanssa taas Nikolainkaupunkiin ja menimme isonkyröläisten vuorolla myymään Lähetyssoppi-myymälään.
Lähetyssopin osoite on Kauppapuistikko 30. Jos on tarvetta vauvanvaatteista, matoista. poppanoista, vanttuista, sukista, korteista, sormikkaista jne, niin sinne!
Myytävää oli siis paljon ja myyjät asiansa osaavia (vaatimaton yskäisy), mutta asiakkaita nirkosesti.
Kertoivat muut, että jahka ensimmäiset pakkaset purasevat, niin ovi käy tiuhaan ja sukat ja lapaset vaihtavat liukkaasti omistajaa.

Sunnuntaina meillä oli jokavuotinen miitinki kahden perhekunnan kanssa Vaasan Raxissa.
Lienee tarpeetonta sanoa, että minuun iski taas rautakanki-syndrooma?
Se iski, vaikka todellakin varoin ja yritin hillitä sekä itseäni, että syömistäni.
Magnus sanoi, kun olimme kahden kotimatkalla, jotta tua ei oo normaalia, jotta nuan isoolta näyttävä maha tuloo nuan piänestä täytöhön! Sum pitää mennä lääkärihin! Tuata urajamistei viitti kuunnella!
-Ei mun MAHA tuu kipeeksi. Vaan pallea ja keuhkot ja hartiat! valitin minä tuohduksissani.
-Sen suuremmalla syyllä kehootan menöhön lääkärin puheelle.
Itsekseni ajattelin, että mitähän tohtori tuumaisi, kun valittaisin hartiakipua syömisen jälkeen?
Hohhojjaa!

Sunnuntaina oli myös iki-ihana Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.
Naisia oli kokoontunut paikalle ilahduttavan runsaasti.
-Ikinä ei missään ole ollut niin kova meteli, että ulos asti melkein kuuluu, sanoi Eikku iloisena tullessaan paikalle. Eikku toimi iltapäivän juontajana. Hän asuu itse Vaasassa.
-Isokyrölääset naiset osaa ottaa ilon irti elämästä, kun pääsevät yhteen, sanoin Eikulle.
Ilon sirpaleet-nimisellä paikallisella ylistystanssiryhmällä oli myös kolme ohjelmanumeroa.
Ihana oli katsella ryhmän liikkumista ja iloa. Salaa olen toivonut pääseväni ryhmään mukaan.
Huomasin, että haaveeni on edelleen pysyttäväkin salaisena. Tanssijat tekivät sellaisen liikkeen, joka ei meikäläiseltä vielä (painotan sanaa VIELÄ) onnistuisi:
Polville meno ja sieltä sutjakkaasti ylös pompahtaen suorille jaloille ja vartaloille.

Viikolla oli myös kirkkoneuvoston kokous seurakuntatalolla. Siitä kokouksesta juohtuen on tuo otsikkokin tuohon malliin kirjoitettu. On siis kysymys tunnekuohuista, joita kokous kohdallani aiheutti.
Kokous meni hyvin ja oli mielenkiintoinen ja hyvä, kuten aina. Hyviä päätöksiä nuijittiin, kuten aina.
Paljon oli asioita ja erikoiskohtiakin (uusien kotisivujen katsomista ja hiukan muutakin), joten kokouksesta tuli pitkä. Siitä juteltiin ja todettiin, että ei lyhyemminkään olisi voinut asioita päätökseen saada.
Meikäläinen"HUMORISTI" meni taas aukomaan suutansa, paitsi runsaan tarjoilun runsaaseen syömiseen, niin  sammakon suustaan möläyttämiseen.
-Kuka meistä hölisee liikaa? kysyin kovalla äänellä ja nauroin makeasti. Ketään muuta ei naurattanut.
En totisesti tarkoittanut, että joku liikaa hölisee, mutta selitäppä asia. Murheellisena lyyryttelin vanhalla Saabillani pitkin sysimustaa tietä kotiin.
Siinä kahdentoista pintaan illalla menin pyytämään sähköpostitse anteeksi, että saan nukutuksi.
Yksi ihana vastaus tulikin. Kiitos siitä. :)

Nyt tämä hölötys saa tältä osin loppua tähän ja jos olet tänne asti jaksanut, ei liene vaikeaa arvata, kuka niissä kokouksissa hölöttäisi, jos niikseen tulisi.
T: Kaisa Höländer-Pulputsen
--------------------------------------------------------
Psalmi 16: 7-11

Minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua,
yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä.
Minä pysyn aina lähellä Herraa.
Kun hän on oikealla puolellani,
minä en horju.
Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee,
minun ruumiini ei pelkoa tunne.
Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan,
et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan.
Sinä osoitat minulle elämän tien,
sinun lähelläsi on ehtymätön ilo,
sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.