Juhlaa&runoa

Alakuvassa Vilpola.
Kuva on otettu muutama kesä takaperin. Ko. paikan nimi kuuluisi tänä päivänä olla Hikilä!
Senverran kamalia tuskatiloja se päässä aiheuttaa vaikka vain äkkiä juoksee sen ohi. Ja entäs, mitä Hikilä aiheuttaisikaan, jos sinne istuisi kahvia nautitsemaan? Peljättää pelkkä ajatuskin. Kaikensorttinen nautiskelu tuon kattokehikon alla ei tule enää kuuloonkaan.
Syystä että paikka on, paitsi täynnä sälää, niin myös ylt´ympäri linnunpaskassa. Paremmin tule ja sano.
On käsittämätöntä, kuinka paljon ja kuinka moneen paikkaan muutama harakanruipelo saa itsestään talvenmittaan puserrettua edellä mainittua ainetta. YÄK YÄK ja vielä kerran YÄK!
Minä en osaa tarttua mihinkään ja kaiken alkaminen on minulle hyvin vaikeata. Niinpä olen kevään mittaan vain muutaman kerran kulkenut Hikilän edutse kuin hieroja: kahta kättä heiluttaen, enkä mihinkään tarttuen (kuten järjestelyyn siivoamiseen tms.)
Kerran kävelin oikein sisään katoksen alle, jolloin kauhukseni rekisteröin kaikki ne 700 harakoiden käyttämää hyysikän kohtaa.
Magnus on hyvä tarttumaan tuumasta toimeen, silloin kun päättää niin tehdä. Odotankin tuota hetkeä innolla ja itsekin aion kantaa olemattoman korteni kekoon. Ainakin mitä voivottelemiseen ja valittamiseen tulee.
Hikilän sisuksissa seisoissani ihmettelin myös ihmistä. Tai ainakin meidän perhekuntaamme. On outoa ja kummallista, että aina, kun plantaasilla, tai sisätiloissa on joku tyhjä tila, niin ei mene kauaakaan, kun se on täynnä jotain outoa tavaraa. Tavaraa, josta ei tarkasti pysty sanomaan mitä se on, mistä sitä tulee. Sen pystyy kyllä heti sanomaan, että kukaan ei tiedä kuinka ja mihinkä niitä alkaisi hävittämään.
Hikilä on täynnä sellaista mystillistä koletta. Myös kaikki sisäkomeromme ovat tupaten täynnä samanmoista.
Minulla oli aikoinaan ystävätär (hän on jo taivaassa), joka oli siistijä ammatiltaan. Hänen kodissaan ei ollut MITÄÄN ylimääräistä. Keittiössä oli pöytä ja tuolit ja matto niiden alla. Kaikki keittiön tasot olivat putsplank. Ei kipon kippoa, eikä kapon kappoa missään.
Kammarissa oli soffa, nojatuolit, pöytä, pöydällä kukkavaasi ja lattialla matto. Makuuhuoneessa sänky ja sängyn päällä tyyny.
Usein teki mieleni pyytää saada katsoa komeroon, mutta sain hillittyä itseni. Uskon, että komeroissa oli ne 4:n vuodenajan vaatteet, joita välttämättä tarvitaan näillä leveysasteilla elettäessä. Ei yhtään mitään muuta. Luulen, että ystävättäreni oli ammatissaan oppinut, että mitä vähemmän sälää, sen siistinpää.
Aina silloin harvoin, kun siivoan, muistan rakasta ystävätärtäni. Olen Magnuksellekin kertonut hänestä. Magnus onkin kovasti kiinnostunut, sanotaanko nyt Liinuleenun, tyylistä, koska Magnus on se, joka imuroi ja KLUUTUAA lattian.
Minä puolestani taas tykkään, kun joka neliösentillä on jotain kaunista, tunnelmaa- ja kodikkuutta antavaa esinettä.
Tästä makuerosta meillä keskustellaan joskus aika suurinkin kirjaimin.
Sälä on taas ihan eri asia. Sen edessä minäkin olen sanaton ja neuvoton. Kaikki komeromme on tällä hetkellä täynnä pelkästään (tai ainakin puoliksi) sälää. :(

Tänään on aurinko läsöttänyt aamusta lähtien. Niinpä sonnustauduin ulos minäkin ja keitin vihreän termarin täyteen kahvia. Magnus kantoi Hikilästä pienen pyöreän muovipöydän ulos. Tuoleja ei vielä kannettu, koska ajattelimme, ettei vielä tarkene istuskella. Eikä ehdikään, kun on tehtävä puutarhatöitä.
Minä puin vaatteita vankan varteni ympärille kuin etelänaparetkelle.
Ulkona ja varsinkin siinä kohtaa, jossa joimme kahvia, olikin kauhean kuuma. Piti alkaa riuhtomaan toppatakkia, kaulahuivi ja pipoa pois.
Kahvit juotuani tartuin laiskasti haravaan, jota ensin etsittiin puolitiimaa. Meillä on monta mahdollisuutta säilyttää kaiken näköistä ja Magnus saa päähänsä kuljettaa tarvekaluja aina kaikkiin niihin moniin mahdollisuuksiin.
Kun tästä hänelle mainitsin, seurasi siitä aikamoinen meuhkaaminen. Minä en jää koskaan toiseksi, mitä meuhkaamiseen tulee.
-Kuinka sä aina joka kerta, kun viet haravaa pois, keksitkin ihan eri säilytyspaikan kuin mitä kuuluu? kysyin riitaa haastavalla äänellä.
-No siihen paikkahan mä viän, mikon lähimpänä. Mä rupia kävelöhön ympäri markkia monikertoohin harava käres...
Hyvän aiheen pilasivat ne kaksi kevätvirkkua ampiaista, jotka pistimet tanassa hyökkivät minua kohti. Tuntui, että ne olivat Magnuksen puolta, mikä kyllä oli ihan oikein.
Lisäksi oikean käteni peukaloon meni sentin syvälle kova oljenkorsi, kun putsasin takkuista kukkapenkkiämme talventörröttäjistä. Verta tursusi ja kipeetä otti. Puutarha-intoni ei kyllä päässyt entisestään nousemaan pätkääkään. Pakkasen puolella se on aina ollut, on tälläkin hetkellä ja tulee aina olemaan. Mutta ilma oli ihana aurinkoineen ja tuoksuineen.
-Suhun oikeen otti päivä, ku on niin punaaset posket, Magnus sanoi myöhemmin, kun olimme tulleet sisälle.
-Tairat sitävarte vaan ulukona ollakki, jotta ruskettuusit, hän jatkoi tietäväinen (ja oikeassa oleva) virne naamallaan.
-En suinkaan! On niin mahdottoman mukavata tuo puutarhahomma, että siitä syystä mä olin! yritin minä väittää. -
Näin laajaan alueeseen (vrt. naama) päivä ottaa niin helposti, sanoin, koska haluan aina sanoa sen viimeisen sanan.

Tiistaina matkustin junalla Nikolainkaupunkiin. Minulla oli ilo saada olla puhujana ja runoilijana Päivärukoushetkessä, joka aina Vaasan pääkirkossa uskollisesti järjestetään.
Sinne kirjoitan oikein puheenkin, eikä vain runoja. (Olen ollut useammahkon kerran tuossa tilaisuudessa).
Kaikki meni hyvin ja iloisella mielellä kävelin kirkosta lähellä asuvan Aija-Kanita-tätini tykö.
Trönäsimme kahvia ja juttelimme kaikenlaista ja koko ajan.
Lähtiessäni täti antoi minulle mukaan kaksi rasiaa kotletteja. Hän tietää, että saan suorastaan hepulin kotleteista ja hän halusi näin ilahduttaa parasta siskontyttöään.
Menin Aija-Kanitalta torin varressa olevaan Keskusmarkettiin ja silloin iski mieleen suuri tietämättömyys! Mihinkä minä laitan kotletit? Lokerikkoja ei enää tuossa putiikissa ole. Niinpä otin jonotustiketin ja pääsin infoon kysymään, mitenkä saisin Aija-Kanita-tädiltä saamani kotletit kassan läpi kunnialla?
Ystävällinen infoneitonen kirjoitti minulle lapun, jossa vakuutettiin, että kotletit ovat minun.
Huojentunein mielin menin kotletteineni etsimään itselleni juhlakostyymiä sen Magnuksen yllärin vuoksi. (Voi kauheaa, kun tästä tulee pitkä jatustelubloggaus taas).
Ei ollut rekeillä yhtäkään sellaista vaatetta, mitä etsin ja minkä sieluni silmissä näin.
Sieluni silmien näky: erittäin tyylikäs, kaunis ja halpa, liehuva ja sininen. Joko pusero, tai läninki.
Menin vielä muutamaan muuhunkin vaateputiikkiin, mutta ei löytynyt.
Niinpä menin rautatie-asemalle ja yritin ostaa automaatilta lippua. Ei onnistunut. Ostin limsapullon ja Tuplan. Se onnistui.
Hiukan ennen junan lähtöä marssin taas automaatille ja seisoin hajasäärin ja kädet puuskassa sen edessä. Ajattelin, että onhan nyt kumma, jos en yhtä tikettiä saa automaatista ulos!  Olen sentään ollut postissa töissä, jossa piti osata kaiken näköisiä lippuja ja lappuja suoltaa monen moisista härveleistä.
Paikalle osui konduktööri ja hänen suosiollisella ja ysävällisellä opastuksellaan aparaatti sylki kuin sylkikin lipun kouraani. Matka oli kallistunut aika lailla sen jälkeen, kun ovat halpuuttaneet matkoja ja sulkeneet piljettikonttorit. Mutta mitäs tuosta. Kaikkihan nykyään nousee. Lapsilisätkin. ;)
Kyseessä oli pikajuna! Vaunu oli kuitenkin sellainen vanha ja kodikkaasti kitisevä lousku, kuten aina ollut on.  Juuri vanhan ja uuden yhdistelmä  (veturi oli uusi ja luihkea) minua ihan kauheasti pelottaakin. Ei ole ollenkaan varmaa kestääkö se vanha sellaista menoa. Varmaa on, että pahaa jälkeä tulee, jos uusikin vaunu ja veturi törmää johonkin, kun jarrut ei pidä. Rukouselämäni ainakin elpyy kaikissa tapauksissa. Se on varmaa se!
Eipä aikaakaan ja pikajuna oli jo huitaissut Laihialle. Siitä muutama minuutti ja jarrut kirskuivat pysähtyäkseen Tervajoen asemalla. Kyseessä oli tosiaan PIKAjuna. En osaa kuvailla sitä pelon&kauhun tunnetta, joka sydänalaani korvensi. Onneksi matka ei tosiaan kestänyt kauan.
Tekipä mieleni tuuskahtaa polvilleni ja moiskauttaa maata päästessäni jälleen kunnialla kotikulmalle, mutta en tietenkään toteuttanut mielitekoani. Sen verran nuoriso (ja vähän vanhemmatkin) platformille syleksivät odotellessaan junia. Syleksiminen, jos joku, on omiaan hillitsemään maanpussaushaluja.

Seuraavana päivänä oli lähdettävä tosissaan etsimään keväisempää kolttua, koska kalenteriini ei torstain kohdalle ollut ilmestynyt henkseleitä.
Ajelin toivorikkaana Laihialle ja siellä Billig-Halliin. Hallin valikoima ei taaskaan pettänyt. Löysin liehuvahelmaisen puseron, jossa luki rintapielessä PARIISI. Jotain muutakin siinä luki, mutta ranskankieltä taitamattomana en tiedä mitä. Tuskinpa mitään paheksuntaa herättävää ainakaan.
Pusero oli beesvärinen ja löysin kuin löysinkin sen kanssa sopivat pöksyt: siniset farkut.
Eikä minkämoiset tahansa vaan sellaiset, jotka venyvät! Sain ahdettua ihan lellusti itseni niihin. Nämä sanat sanoin Magnuksellekin, joka heti ko. asiaa tiedusteli, kun onnesta mykkänä uutta vaatekertaa hänelle kotiin tullessani esittelin.
Juhla-asuni oli siis beessi lusupusero ja venyvät farkut. Juuri passeli 7- kymppisen mummun sotisovaksi.
Ratkaisevaa oli vielä hinta: yhteensä 55 euroa. Kengät ostin vielä lisäksi 29:llä erolla.
Kengät yrittävät matkia käärmeenahkaa, mutta ainakaan minä en ole koskaan nähnyt vaalean beigeä käärmettä ja totta puhuen en ikinä halua nähdäkään.

Torstaina koitti sitten se paljonpuhuttu ja kerran ylivedetty juhlapäivä.
Hyvissä ajoin kävin suihkussa ja pakkeloin kruppuisen pärstävärkkini. Kysyin siinä yhdentoista pintaan, että noinko ottaisin ja paistaisin meille hiukan eilen keitettyjä perunoita?
Kuten arvasinkin, niin kielto tuli tarpeettoman kovalla äänellä ja äkkiä.
Arvasin, että minua viedään syömään. SITÄ en arvannut, että pihaamme kaarsi klo 12 kaksi autoa, joissa kussakin istui pariskunta. Nämä kaksi pariskuntaa nousivat autoista ja lauloivat minulle ihanan syntymäpäiväonnittelulaulun ja ojensivat minulle ihanan ja suuren kukkakimpun.
Olin täydellisesti töötti otsassa.
Varmaan seisoin siinä koivun alla kuin öö aapisen laidassa ja suu apposen ammollaan. Onneksi ei tikka ollut siinä lähipuussa ja paiskinut kaluamansa käpyä alas, koska se olisi voinut mennä minulla väärään kurkkuun.
Menimme siis syömään ja rouvilla oli pöytäliina, valkovuokkoja (teko-sellaisia, koska vuokot eivät vielä kuki) ja kaiken sekaan kylvettiin karamelleja runsaasti ja näyttävästi. Eli pöytä laitettiin omasta takaa koreaksi.
Siinä syödessä oli hauska rupatella ja parantaa maailman asiat täydellisesti uusiin puihin.
Päivästä jäi todella ihana ja hyvä mieli. Ajattelin, että olen kyllä onnenpekka omistaessani tälläsiä kavereita ja tollasen aviomiehen.

Torstaina kokoustettiin Pappilassa seurakunnan asioiden puitteissa ja niitäkin yritettiin järjestää, jos mahdollista uusiin puihin. Joskin ne hyvissä puissa ovat tälläkin hetkellä, mutta joskus on vaan pakko. Ainakin ennakoida ja suunnitella. Asiat nyt vaan muuttuvat ja meidän on muututtava mukana, mutta itse seurakunnan ydintehtävä pysyy aina samana. Aivan kuten Jeesuskin. Hän on ollut sama aikojen alusta ja on sitä ikuisuuteen saakka. Ugh!

Lauantaina minulla oli ihastuttava kunnia ja ilo olla Nikolainkaupungissa vietetyssä Naisten päivässä.
Siellä oli meitä kuuluisuuksia (köhii niin, että muka jotakin olisi takertunut kurkkuun) monesta sortista. Minä puhun vain itsestäni taas, koska sen puolen tunnen hyvin ja siitä tyk...tarkoitan, että onhan tämä sivusto minun menemisistäni ja tulemisistani muutenkin. Tulisi jutut vieläkin pitemmiksi, jos muistakin alkaisin kirjuuttelemaan (vaatimattomuuden puna leviää hitaasti kaulaa pitkin naamataulua kohti).
Sain siis lukea kaksi edellispäivänä kirjoittamaani runoa.
Ihme ja kumma, niin Koiviston korppu syndrooma pysyi poissa. Vettä hörppäsin vain kerran runojen välillä. Silloinkaan en korppuisuuden takia. Join vettä siksi, että yleisö tietää, koska ensimmäinen runo loppuu ja toinen alkaa. Runoillehan ei ole enää muotia antaa nimeä.
Sydän sen sijaan muljahteli ennen esiintymistä ilkeästi. Ensimmäistä kertaa elämässäni ja runonlukusession aikana tunsin, minkä kokoinen kyseinen elin on. On totta, että se on kunkin ihmisen oman nyrkin kokoinen.
Tämän nyrkin muljahdellessa rintalastani alla, ihmettelin, että onko runonlukeminen edes terveellistä? Kauheaa, jos se "nyrkki" lakkaa puhumasta! Ajattelin sitä hirveää verimäärääkin, joka sydämen läpi sytkytti sen paukuttaessa 200 minuutissa. Aloin pikkasen voida huonostikin, koska veren ajatteleminen ja näkeminen pakkaa aina yököttämään.
Hyvin kaikki kuitenkin taas meni ja sain jopa iloisia ja hyväksyviä olalle taputuksia jälkeenpäin. Ne innostivat ja niiden muisteleminen toivottavasti laittaa runoratsun kavioita taas kuoputtamaan maata ja lähtemään laukkaan.

Sunnuntaina oli seurakuntamme jumalanpalvelukseen kutsuttu kaikki 70 ja 75 vuotta tänä vuonna täyttävät. Minä kuulun tuohon populaatioon, vaikka kovasti aina toivonkin, että kirkonkirjoihin olisi päässyt puikahtamaan virhe. Ennen vanhaanhan papit tekivät runsaasti virheitä, kun kirjasivat seurakuntalaisten tietoa kirjoihin ja kansiin. Näin on Charles minulle kertonut. Hän on sukututkija ja sukututkijat, jos ketkä tietävät vanhoista kirkonkirjoista paljon.
Kun sitä joukkoa, joka sitten seurakuntatalolle soljui kakkukahville, katseli, niin näytti totisesti siltä, että kaikkien kohdalla olisi numerointi mennyt sekaisin. Niin nuorekkaita me kaikki olimme ja fiinejä ja filmaattisia.
Minä olin saanut tuossa juhlassa kunnian lukea omatekemäni runon. Minun mielestäni onnistuin aika nappiin.
Noudatin Magnuksen neuvoa:
-Puhu hitahasti ja verä henkiä välillä!
Sydämeni löi lukiessani tasaisesti kuin upouusi taskunauris ja kielellä maistui juuri nautittu raikas vadelmatäytekakku. Korppuja en muistanut olevan olemassakaan.
T: Kaisa Korprooth-Vattula
-----------------------------------------------

Kirje roomalaisille 8: 31-34

Jumalan rakkaus

Mitä voimme tästä päätellä?
Jos Jumala on meidän puolellamme,
kuka voi olla meitä vastaan?
Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan
vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme,
kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?
Jumala-  mutta hän julistaa vanhurskaaksi!
Kuka voi tuomita kadotukseen?
Kristus - mutta hän on kuollut meidän tähtemme
ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista,
hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!