Aika hyvin tarkenee

Kamera kunnossa, mutta kuvaaja tiltissä.
Onneksi on näitä vanhoja hyviä matkakuvia, joita käyttää, kun uusia otoksia ei ole.

Moni tykkää kyttyrää (vrt. alimmainen kuva), eli ovat vihoissaan, kun MM-kisat menivät niin kuin menivät. Facebookissa saa lukea uskomattomia (ja epäoikeudenmukaisiakin) kommentteja eilisestä matsista ja sen lopputuloksesta. Ja samalla koko turnauksen lopputuloksesta. Kaikki voitot ovat unohtuneet menneisyyden sankkaan sumuun.
Itse kuulun siihen piskuiseen vähemmistöön, joka ei jännitykseltään ja heikkojen hermojensa takia pysty istumaan television edessä ja seuraamaan pelin tuoksintaa livenä, tai paremminkin suoralähetyksenä.
Istuin kaikkien pelattujen matsien (suomi vastaan joku) ajan kamarissa oven takana. Toki kuuloetäisyydellä. Ovi televiitsionihuoneeseen (köökki) oli kyllä kiinni ja kuuloetäisyys tarkoittaa oikeastaan huutoetäisyyttä. Kuulin aina, koska Suomi sai maaleja. Magnus karjui niin, että varmaan hiiret päättivät vihdoinkin muuttaa ulkotiloihin.
Koko kahden ja puolenviikon ajan tiesin, koska onnistuttiin. Epäonnistumisiahan ei ollutkaan. Ollenkaan. Iloitsin itsekseni siellä oven takana, kun niin monta kerta onnistuttiin. Voitto seurasi voittoa.
Sitten seurasi sunnuntai. Voi surkeutta, voi katkeruutta! Voi murheen mustaa mujua!
Ymmärsin hyvin, miltä pelaajísta tuntui. Maailma kaatui. Kukaan ei muistaisi niitä onnistumisia ja kaikki muistavat hautaan asti sunnuntaisen epäonnistumisen. Paitsi minä (ja on niitä varmaan joitakuita muitakin).
Kamalaa katsoa ja lukea niitä sättimisiä ja haukkumisia, joita hopeamitalin saaminen ihmisissä kirvoittaa. Hyvät hyssykät sentään!
Olisihan se kulta toki maistunut makoisalta ja kovasti olisin pelaajille sen suonut, mutta kun ei, niin ei. Mieleenikään ei kuitenkaan ole moljahtanut haukkua ja sätiskellä pelaajia. Päinvastoin.
Hyvä Suomi! (Huutaa vaimeasti ja yksin vinttipöksässä).

Vaimeaksi tunsin itseni myös eilen, vaikka olin suuressa ja hienossa juhlassa. Lapuan hiippakunnan 60-vuotisjuhlassa. Palaan tuohon vaimeuteen hetken kuluttua, jahka ensin kerron hiukan muuta.
Olimme Magnuksen kanssa siis arvokkaassa Lapuan hiippakunta 60v-juhlassa.
Juhlapaikalla, Lapuan komeassa tuomiokirkossa,  olimme myös  hyvissä ajoin tapamme mukaan. Tapanamme on tulla paikalle ennemmin kuin yksikään toinen ja lähteä myöhiten kuin ketään muu. Tuo viimeinen kohta ei nyt myöskään tällä kertaa toteutunut. (Palaan siihenkin asiaan myöhemmin).
Hämmästykseksemme kirkko oli pullollaan ihmisiä saavuttuamme.
Oli hauska katsella ympärilleen ja taakseen sitä ihanaa väenpaljoutta, joka  kerrankin kirkonpenkkejä oli hiertämässä. Ja voi sitä mahtavaa virrenveisuuta. Takanani kuului monien miesten jykevää veisuuta. Teki mieleni kääntyä ja näyttää kannatuspeukkua kaikille heille, mutta sain hillittyä, koska en tahtonut, että Magnus joutuu häpeämään eukkoansa.
Juhlajumalanpalveluksen aikana vihittiin papeiksi 5 teologia. Paljon pullollaan olevasta väenpaljoudesta koostui myös heidän omaisistaan ja tuttavistaan.
Meidänkin tuttumme, Juha (nimeä ei muut.), vihittiin myös tuohon jaloon virkaan. Iloitsimme Magnuksen kanssa suuresti loimme toisiimme riemullisia katseita tämän tästä ja tuon tuosta vihkimisen aikana.
Juhlajumalanpalvelus päättyi ja väkeä kutsuttiin syömään kirkon viereisen rakennuksen pihaan.
Olin jo kirkonmenojen lopussa hiukan tuntenut, että se kamala HOJAANTUMIS-syndrooma, josta laveasti olen teille aikaisemmin kertonut, teki tuloaan.
Asiaa synkisti se, että minulla oli toinen laukku mukana. Juhlalaukku, kun kerran juhlaan oltiin lähdössä. Laukkua kotona täyttäessäni ei siis todellakaan moljahtanut mieleenikään mitkään Siripiri-tabletit, enempää kuin hojaannuksetkaan. Vatsahan oli täynnä terveyspuuroa, joten ei vaivannut nälkäkään.Tärkeintä sillä hetkellä on, että muistaa ottaa kolehtirahan ja huulipunan laukkuunsa.
Jos joku ei tiedä, mitä Siripiri on, kerron, että kyse on hedelmäsokeritableteista. Sain kerran Anitta blogikaveriltani ohjeen ja neuvon näistä oivallisista avuista, jos on taipumusta verensokerin hyppelehtimiseen..
Huonot tuntemukset yltyivät yltymistään ja lopuksi siihen vihoviimeiseen tappiin, että pakko oli lähteä kotiin.
Kotiinlähtöpäätöstä lisäsi sekin, kun haalenneilla silmilläni näin, että ruokajono oli vajaan kilometrin pituinen! Laskin mielessäni, että  ennenkö olisin vellikupin ääressä, olisin jo puolipökiö.
Magnus sanoi, että hän ei jaksaasi kipiän selekänsä takia mua kantaa ruakapaikalle... no vitsi, vitsi! Ei hän nyt niin SANONUT, mutta varmasti ajatteli.
Lähdimme kovaa kyytiä kotiin ja selvisin kuin selvisinkin hengissä. Ei aikaakaan, kun makaroonilaatikko, ruispalat  ja puolilitraa maitoa, saivat elintoimintoni taas virkoamaan.
Sen opin, että ostan Siripiripötkön jokaiseen laukkuuni ja kassiini. Enää en aio missata mitään kivaa hojaantumisien takia.
Teitä lukijoitani on joitakin ihan uusia ja voi olla, että ette tiedä ihan tarkkaan, mitä  "hojaantuminen" itse asiassa pitää sisällään.
Siinä ihmisen jalat veltostuvat, näkökenttä pelaa vain nuppineulankokoisen pläntin alueella, sydän lakkaa lyömästä (tai ainakin tuntuu siltä), korvissa suhisee, suuta kuivaa ja maa jalkojen alla aaltoilee.
Tuossa lyhyt kuvaus kohtauksen kulusta. Voi olla, että siinä on jonkun verran liioittelun makua, mutta painotan, että ei paljoa.

Perjantaina menimme Nikolainkaupungin torille, jossa oli kevätmarkkinat. Olimme Magnuksen kanssa lupautuneet Vaasan KD:n paikallisosaston teltalle pitämään puolueen lippua korkealla.
Paikalla oli toki myös muitakin, mutta aina näyttää paremmalta, kun on enempi väkeä kuin että vähempi.
Markkinaihmisiä pysähtyilikin juttelemaan ja oli mukavaa jaella karamellejä ja pyytää heitä samalla kunnallisvaaleihin ehdokkaiksi. Nimen omaa meidän puolueemme ehdokkaiksi. :D
Monta tuttuakin pysähtyi kojumme eteen ja saimme vaihtaa ajatuksia maailmanmenosta ja kertoa, mitä meille on tapahtunut viimmosen kymmenen vuoden aikan, kun olemme asuneet muualla kuin Vaasassa, jossa sentään ehdin minäkin 60 vuotta oleskella.
Torilta menimme Aija-Kanita-tädin luokse. Hän oli keittänyt kahvit valmiiksi ja tarjosi kyytipojaksi sitruunapullia. Niitä en olekaan syönyt kymmeneen vuoteen, eli koko sinä aikana, kun olemme Nikolainkaupungista poissa olleet.
Kyllä niitä herkullisia sitruunapullia täällä nykyiselläkin asuinpaikkakunnallamme saa, mutta pitää  olla aamusta, ennen sian ruppua, asialla. Aikaiset linnut korjaavat madot, kuten osuvasti sanotaan.Minulla menevät aamut seinää tuijotellessa ja nenää kaiv...hieroessa. Iltapäivällä kaupan sitruunapullahylly ammottaa tyhjyyttään.

Vain yhdessä kokouksessa viikolla olin ja sen yhden kokouksen pöytäkirjan kävin tarkastamassa tänään.  Samalla reissulla hain apteekista kuulokojeeseeni pattereita.
Valitin farmaseutille surkeana, kuinka en enää kuule kojeellani mitään.
MITÄ? huusin, kun farmaseutti pahoitteli asiaa.
Kerroin hänelle laajasanaisesti, että olen aikeissa mennä kuulotestiin ja kuinka aion vinkua uuden kojeen ja molempiin korviin. Leuka väpättäen kerroin myös, kuinka kauheaa on, kun ei kuule. -Tunnen olevani dementikko, vaikka en vielä ole. Kerroin, että minulla kuulon huononeminen huomattiin rutiinityöpaikkatarkastuksessa ja selitin laajasti käsiä heiluttaen, kuinka en kuullut testissä pienimpiä pinauksia ollenkaan ja suuremmatkin...
Farmaseutti ei vastannut mitään, tai en ainakaan kuullut. Hän loi vaan ystävällisen silmäyksen taakseni, jonne oli kertynyt asiakkaita. Minä vaan en ollut kuullut.
Mutta ei hätää.Täällä meillä ei ole väliä, vaikka hiukan myyjien kanssa jutteleekin. Perässä jonottajat eivät koskaan hermostu. Päinvastoin. He voivat ottaa osaakin keskusteluun. Sellainen käytäntö ei ollut mahdollista enää minunkaan postipuksuaikanani kaupungissa ja siitäkin on jo 17 vuotta. Asiakkaan kanssa ei voinut jutella muuta kuin kysyä, mitä asiaa ja onko henkkarit mukana.

Nyt tämä puksu lopettaa tämän kertaisen mhvv:n tähän. Ensi maanantaina vielä tavataan ja sitten 3 kuukauden paussi. Paussi voi taas kirvoittaa uudestaan kielen ja kynän kannan. ;)
-----------------------------------------------------------------
Psalmi 116:4-7
Silloin minä huusin Herran nimeä: "Herra pelasta minut!"
Herra on oikeamielinen ja laupias, meidän Jumalamme on armollinen.
Herra on avuttomien suojelija.
Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni.
Nyt olen saanut rauhan, Herra piti minusta huolen.