Rikkinäisiä kaaroja

Taas vanhat kuvat tervehtävät teitä uuden maanantaibloggauksen alussa. Kuinkas muuten?
Olisi minulla pari tärkeää uuttakin kuvaa esiteltäväksi, mutta ne ovat kamerassa. En muista pätkääkään, milläviisiin ne ladataan tänne koneeseen. Olen minä toisella silmällä seurannut, kuinka se tapahtuu, mutta nyt ei ole aikaa ruveta kokeilemaan. Muutenkin on taas päivä pitkällä, vaikka siitä tunti pois otettiinkin.
Tuossa yläkuvassa on kuvattuna se paljonpuhuttu yksityinen pururatamme kutakuinkin näihin aikoihin viime-, toissa, tai sitä edellisvuotena. Joka tapauksessa talvella ainakin.
Muistan vieläkin, kuinka nauratti, kun lenkkipolkua oli aurattu ainakin sata meeteriä alusta.
Polkuhan on 400 metrin pituinen ja muistutan vielä, että kyseisestä ihanasta polkusesta ei meillä, (so.minulla ja Maunolla), ole sentin senttiä meidän omaa. Kuhan nimesin polun yksityiseksi lenkkipoluksemme, kun huomasin, että se siinä aivan kuin sitä varten oli.
Tänäänkin spurttasin sitä pitkin kaksi kertaa. Letkutie, jonka varrella mökkimme on, on 100 metrin pituinen. Sen tryykäsin kaksi kertaa päästä päähän. Yhteensä siis kaksi kilomeeteriä on tullut harrastettua ruumiinkulttuuria tänään. Ilma oli ihana kuin morsian ja kaikki maisemat niin kaunista kuin vaan syksyisin voi. Lämmin oli myös Joku ihme hankisääskilajikekin oli innoissaan herännyt ja pitikin yrittää pitää suuta visusti kiinni, etteivät tuki suuhun.. Ensimmäisen neljänsadan metrin kävelyn jälkeen on työlästä pitää kitaansa kiinni. Oli pakko puuskuttaa. Ja puuskuta nyt kita kiinni!
On se kamalaa, kun kunto on kuin kapisella koiralla. Tosin, kun oikein tarkkaan muistelee, ennen lenkkeilysessiotani, hengästyin jo pukiessani. Nyt menee jo paljon paremmin.

Toisessa kuvassa on kolme erilaista suojelusenkelitaulua. Omipiirtämiäni. Laitoin valokuvan framille  siksi, että joulu on tulossa. Voit ostaa lapsillesi, tai lastenlapsillesi, tai sukulaistesi lapsille, tai naapureiden lapsille, tai tuttaviesi lapsille, tai tuiki tuntemattomien lapsille suojelusenkelitaulun joululahjaksi.
Ennen vanhaan hyvään aikaan kaikkien lapsien sängynpäädyssä seinällä (ei kyllä minun) riippui suojelusenkelitaulu. Minusta se olisi kiva tapa ottaa jälleen käyttöön. Kovasti sitä toivon ja onhan  tässä omakin lehmä ojassa. Se on ilman muuta selvä se.

Viime viikon kalenteriaukeama on toivottoman tössyinen. Kovasti on merkintää joka päivälle ja kovasti on menojen päälle vedelty viivaa ja kirjoitettu uutta. On myös joitakin täysin väärä merkintöjä, joita en ollut muistanut yliviivata. Juuri siitä viivaamattomuudesta johtui, että muut ystävällisesti siirsivät etukäteen sovitun tilaisuutensa toiseen iltaan, jotta minäkin pääsisin mukaan.
Hohhoijaa sanon minä itsestäni, viivauksistani ja niiden puutteesta.
Hiukan lohdutti, kun kuulin, että itseasiassa kaikille sopikin paremmin se uusi tilaisuusilta.
Kyse on Kotiseutyhdistyksen kiitosillasta. Minulla oli kunnia ja ilo saada oikein kutsuttuna lukea omatekemiäni runoja. Se on minulle aina mieluinen tehtävä. Siitäkin huolimatta, että (ja kaikki te sen muistanettekin), jännitän esiintymistä ihan hirvittävän sikamaisesti.
Ja mitä enemmän jännitän, sitä enemmän suollan ennen runojen lausuntaa kaikkinaista outoa pulputusta. Kotiseutuilta ei tehnyt minkäänlaista poikkeusta. Melkeinpä sanoisin, että päinvastoin.
Retostelin ennen lausumistani juureni äitini puolelta olevan näiltä aukeilta. Juuret ovat niitä Ritareita ja Kuljuja. Kaikkihan "Kuljun sisarukset Kyrööstä" tietää ja tuntoo. On sukukirjankin nimenä.
Kehuskelin, kuinka kuljulaisista sanottiin, että muut tekee mitä osaavat ja kuljulaiset, mitä tahtovat.
Tuli aika hiljaista ja niinpä aloin rinta rottingilla paasata runoani. Olin kirjoittanut sen muutamaa tuntia ennen tilaisuutta ja piti olla tarkkana lukemisen kanssa. Runo loppui ja istuin tyytyväisenä odottamaan seuraavaa runonlukuvuoroani. Siinäpä istuessani minulle iski morkkis retosteluistani.
Nyt luulevat, että minä olen sellainen, joka teen ihan mitä tahdon, koskapa Kuljun puljuun kuulun.
Niinpä, ennenkö aloin posmottaa toista runoani, kerroin laveasti, mitä kaikkea en osaa, vaikka tahtoisin. Kerroin, että olisin aina tahtonut oppia nuotit. Mutta ei! Niin on kovaa luuta pääni, että opettajan sankarillisesta puurtamisesta huolimatta, opin vaan erottamaan, koska nuotit on väärinpäin edessäni ja koska taas oikeinpäin. Villasukkiakaan en ikinä, katkerista kyynelistä huolimatta, oppinut kutomaan. Lyyli Amalia- mummuni kutoi ne ainoat hikiset tekeleeni valmiiksi. Toisen sukan jopa ihan alusta loppuun. Sain niistä numeroksi kuutosen (sex).
Ikinä en Lyyli Amalia-mummulle numeroa kertonut. Hän oli taitava sukantekijä. Olen tämän katkeran sukka-asian moneenkin kertaan kertonut, mutta toivon, että katkeruus ja kipu hellittää, kun sen usein ilmoille ennätän. Puhuminen helpottaa. Ja tässä tapauksessa kirjoittaminen.
Mielestäni yleisökin helpottui, kun huomasi, että runonlukija onkin ihan tavallinen tallaaja. Ei mikään superolio, vaikka kuljulainen onkin.;)
-Kyllä sinä sitten tuon runonkirjottamisen taidat! sanoi joku eteisessä, kun teeteltiin kotiinlähtöä.
-Noh, ne nyt on sellaisia... enkä minä oikein sitten muuta, kuiskasin minä yrittäen näyttää vaatimattomalta. Tunsin, miten vanha kunnon kuljusmaisuus pukkelehti sydämenseudulla ja ihan jo  päässäkin.

Keskiviikkona pääsin kuin pääsinkin Luovan kirjoittamisen piiriin, kun sainkin vetää viivan sen menon päälle, jonka luulin sinä päivänä olevan. Kalenterissa oleva meno oli siirretty jo puolivuotta sitten. Minä en vaan ollut kruksannut yli.
Luovan kirjoittamisen piirissä kirjoittelimme kaikenlaista ja nopeassa tempossa. Sai antaa mielikuvituksen laukata ja kirjoittaa, mitä sylki suuhun toi. Aiheeksi annettiin korvan ja kuuleminen, (tai ainakin jotain sinne päin) Se oli hauskaa. Luimme kukin vuorollaan kirjoituksemme ja sekin oli hauskaa.
Setvimme illan mittaan myös edelliskerran kirjoitustehtävää, joiden marginaaleihin ohjaaja oli "korjannut" ja merkkaillut innostavia ja ohjeita-antavia neuvoja.
Minun tehtäväkirjoitukseni ei ollut käsittelyssä ollenkaan. Ei tietenkään, koska olin ilmoittanut, etten pääse tulemaan, enkä ilmoittanut, että ei vaitiskaa!
Kun kaikkien kirjoitukset oli menty läpi, ilmoitin, että minä en kestä minkäänkarvaista arvostelua. En, en ja en. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Siihen ei kenelläkään ole sanomista, eikä liioin nokan...
Kaduttaa hiukan, että  noin menin sanomaan. Silti, vaikka se totta hiukkasen onkin. Ensinnäkin kurssilla ei ARVOSTELLA ollenkaan. Nurjasti ei sanota ensimmäisestäkään kirjoituksesta. Ei sanottu tuossa illassa, eikä ihan varmasti tulevissakaan.
Minä yritin humöörimielellä ilmoittaa, että en halua kuulla sanomista siitä, jos kirjoitan hengellisistä asioista. Haluan nimittäin aina kirjoittaa jotakin tästä nimenomaisesta aiheesta.
Olen joskus, (kauan kauan sitten, ihan ensimmäisellä kirjoituskurssillani, about kolmekymmentä vuotta sitten, saanut arvostelua juuri siitä minun hengellisestä aspektistani. Oli kuulemma lapsellisen naivia. Noh, mene ja tiedä. Suottaapi se sitäki olla. Mutta sanotaanhan Raamatussa, että ellette tule lasten kaltaisiksi... jne.
Tähdennän vielä, että sen jälkeen ei kukaan ole asiasta maininnut. Varsinkaan mitään negatiivista.

Perjantaina oli illalla mukavaa odottaa pääsyä raamattupiiriin. Iltapäivän mittaan  roikuskelin Facebookissa ja sieltäpä kauhukseni huomasin, että minähän olen lupautunut melkein vuosi sitten menemään joululahjakääriäistalkoisiin Vaasaan. Tiimi, nimeltään "Romantikot" on hankkinut pitkin vuotta tavaraa, jotka pakattaisiin kenkälaatikoihin ja lähetettäisiin edelleen Romaniaan. Hanke on valtakunnallinen Patmos-yhdistyksen organisoima. Tämä tapahtuisi perjantaina ja minä olin kirjoittanut sen lauantain päälle. Pääsin kuin pääsinkin paikalle pakkailemaan.
Saimme illan mittaan pakatuksi 114 pakettia. Joimme väliajalla kahvia, söimme leipää ja täytekakkua, kuuntelimme yksinlaulua ja runonlausuntaa (arvatkaa vaan kuka lausui ja kenen runoja).
Ensi vuonna päätettiin kokoontua taas ja koko vuoden keräisimme jemmaan  paketteihin pantavaa.
Sukkia, lapasia, pipoja, hammastahnaa, hammasharjoja, saippuoita, värikyniä, kumeja, lyijykyniä, teroittimia, penaaleja, leikkikaluja, puseroita, vihkoja ja makeispusseja.
Asiasta saa tietoa mm. googlaamalla nimellä Joulunlapsi.
Minä myöhästyin sovitusta alkamisajasta noin viisitoista minuuttia.. Myöhästyin, vaikka ajoissa olin erehdykseni huomannutkin.  I hate myöhästymistä. Siinä menee maha ilkeästi sekaisin, kun ottaa niin hermoihin ja hävettäminen saa posket, jos mahdollista, vieläkin tuskemman punaiseksi kuin ne poskipunalla ryyditettyinä ikinä ovat.
Minulla oli kyllä alibi. Bensa oli loppua ja loppua ja minun piti mennä pyytämään kesken matkan vävyä kanssani tankkaamaan. Olen viimeksi tankannut itse vuonna 1978. Magnus on aina tankannut, mutta hänkin sattui olemaan Joensuussa, joten...

Lauantaina illansuussa istuin keittiönsohvalla täydessä sotisovassa (sotisopa=lurex-legginssit, hörhelöpusero, naama pakkeloituna ja huulet punattuna) odottaen, että Magnus viheltää pilliin..
Olimme päättäneet mennä Ylistaron kirkkoon ylistämään.
Kuinka ollakaan Catherine soitti, että heidän autostaan juoksi vedet pitkin moottoritietä. Magnus lähti päästämään heidät pälkähästä. Moottoritiellä ei ole suotavaa seisoskella ja niinpä soitettiin hinausauto hätiin. Sitikalla jatkoivat tiellejääneet matkaansa ja minä hain Magnuksen Saabilla Laihialta Hälvänmutkalle.
Kuinka ollakaan 20-vuotias Saabi-vanhukseni päätti myös sanoa yhteistyö- ja avunantosopimuksen poikki ja emme päässeet lukuisille menoillemme koko viikonloppuna. Istuimme kotona kuin tatit. Minä nyppien kynsireunoja ja Magnus sohvalla maaten ja kuor...siis ajatellen syntyjä syviä.
Tänään on sitten autoja rempattu lähisuvussa oikein urakalla. Uskon, että kohta alkavat taas maisemat vaihtua. Paitsi, että kalenteri näyttää aika valkoiselta. Muutama meno on (jos nyt sitten pitävät kutinsa).
Tähän lopetan jatustelun tältä erää, vaikka olisihan tuota juttua vielä tursunnutkin, vaikka ei missään ole ollutkaan.
Esimerkiksi siitä olisin voinut kirjoittaa pitkästi ja ihmetellä, että hiiriä ei ole tänä syksynä tukkinut makuukammariimme kuin muutama. Nekin ihan loppukesällä. Liekkö vanhoille asuinsijoille palannutta pöllöä kiittäminen, vai mitä? Oli miten oli, niin aivan mahtavaa, ettei niitä viiksivalluja ole liiemmälti näkynyt. Sen sijaan toivottavasti pöllö tekee liudan uusia poikasia hiiriä hävittämään.

T: K. Tursander-Pölmoss
-----------------------------------
Jesajan kirja 55: 6-7

Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää,
huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä!
Hylätköön jumalaton tiensä
ja väärintekijä juonensa,
kääntyköön takaisin Herran luo,
sillä hän armahtaa,
turvautukoon Jumalaan,
sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.