Tämä maanantai on ollut tavallista touhuisampi ja myöskin taatusti tullut vastaan taas tavanomaista äkkiempää.
Ennenkö alan lyhykäistä viime viikkoa setvimään, kerron pari sanaa valokuvista.
Ensinnäkin ne ovat vanhoja ja varmaan moneen kertaan näilläkin estraadeilla jo esillä olleet, mutta uusia ei edelleenkään ole esille lätkäistä.
Ensimmäinen kuva on aika, sanoisinko suttuinen, mutta minä en ole sitä ottanut (en ainakaan tunnusta).
Suttukuva on vaarini äidin muistolaatasta, joka on sukuhautaan kiinnitetty. Siinä näkyy sukunimi, joka myös minulla olisi tyttönimenä kaksikymmentävuotta ehtinyt olemaan, ellei vaarini olisi mennyt sitä maistraattiin muuttelemaan.
Nuin hieno nimi! Oikein heittomerkki ja kaikki!
Vaarini oli kuulemma suivaantunut ja kyllästynyt, kun kukaan ei ollut osannut lausua nimeä oikein. Olivat sanoneet Tarreeniksi. Niinpä hän aikuiseksi tultuaan oli mennyt ja muuttanut sukunimensä Wirtaseksi.
Wirtaseksi! Kaikista maailman sukunimistä hän oli valinnut niinkin HARVINAISEN nimen kuin Wirtanen!
Vaarini oli hyvin hieno mies ja siksi hän varmaan oli tahtonut tuon tuplaweenkin.
Siitäkös minä puolestani sain kärsiä kouluaikoinani. Opettajat kaikki vuoronperään kehottivat minua nousemaan seisomaan pulpetin viereen ja ilmoittivat kolkolla äänellä, että minulla on väärä etukirjain sukunimessäni. -Wirtanen kuuluu olla Virtanen! he sanoivat ja jääkalikat putoilivat heidän suistaan.
Siihen aikaan kuului uskoa, mitä opettajat luulivat tietävänsä ja niin minä nöyrästi kirjoitin W:n tilalle V:n. Joskus tapahtui lipsahdus ja punakynällä oli koepaperiin alleviivattu moinen virhe.
En muista, oliko koenumerokin alennettu. Tosin se joskus oli mahdotontakin, koska ko. numero oli muutenkin jo pakkasen puolella.
Tätä kirjoittaessani huomaan, että lapsena saatu trauma on ja pysyy, vaikka sen on unohtanutkin.
Olen Magnukselle sanonut, että jos tuo hieno alkuperäinen sukunimi olisi suvussa pysynyt, olisin minäkin ottanut kaksoissukunimen naimisiin mentyäni. Olisihan se niin hienoa pränttäillä joka paikkaan Kaisa Taren (heittomerkillä)-Jouppi.
Olen kuitenkin puolivuosisataa ollut pelkkä Kaisa Jouppi ja ihan varmasti aion sellaisena toiset puolivuosisataa pysyäkin, jos elää saan ja maapallo pyörii.

Alakuvassa olen tasan 17v (ellen jopa tasan16v) ja olen kylässä Vinnu-tädin luona. Muistan tuon hetken vieläkin, vaikka siitäkin on runsas puolivuosisataa. Huomaan, että hyvät hetket ne vasta mieleen jäävätkin. Siinä traumat ja angstit jäävät kirkkaasti hopealle.
Aamuisin, kun olen silmäillyt peilistä itseäni ja habitustani, niin olen ollut näkevinäni itsessäni, so naamataulussani,Vinnu-tädin piirteitä.
Kaikki tätini (seitsemän tietoista ja yksi epätietoinen) ovat aina olleet lemppareitani. Niin myös tämä epätietoinen.
Epätietoinen tarkoittaa sitä, että yksi tädeistäni ei tiennyt olevani tätini. Joskus, kun hän oli asiakkaanani Postissa työskennellessäni, teki mieli sanoa, että päivää, tässä näpöttää siskontyttösi Kaisa! Eipä löytynyt rohkeutta siihen. Elämä on. Se vilahtaa ohi kuin öinen tuulonen.

Kalenterin viikkosivu paistaa aika valkoisena, kun sen avaan ja siihen katsantani luon.
Muutama lyikkärillä muistiin örmitty nimi ja paikka, mutta nekin suurimmaksi osaksi peruttu, tai muuten vaan menemättä jääneet.
Lauantain kohdalla on ihan eri merkintä, kuin sitten oikeasti oli. Kerronpa siitä oikeasta hiukan enempi:
Olin Vähänkyrön Savilahtitalolla myyskentelemässä korttejani. Magnuksella, varsinaisella myyntikonsultilla- ja tykillä, oli muuta tärkeää menoa ja hän pyysi minua tuuraamaan muutaman tunnin.
Myyminen ei ole minun mielipuuhiani. Siinä pitää koko ajan muistaa hymyillä.
Muistan hyvin myyntiopetukset, joita sain, jo aiemmin mainitsemassani työpaikassani. Meille tähdennettiin, että kukaan ei tule tiskille edes vilkaisemaan tuotteita, jos myyjä on kuin haudankaivaja.
Näin muuten neljä entistä työkaveriani siinä korttikasojen vieressä seisoissani. Minulla oli aivan ihania työtovereita, kuten ennenkin olen maininnut. Niistäkin ajoista on mieleen jäänyt hyviä muistoja.
Minun nykyiset myyntiartikkelini eivät kestä syksyisiä kosteuksia ja niinpä pöytäni oli sisätiloissa. Sinne oli järjestetty haitarimusiikkia. Haitari on yksi mielisoittimistani. Itse en osaa "kurttua" soittaa, mutta jos osaisin, soittaisin päivittäin ja monta tiimaa kerralla.
Osasin myös hyräillä mukana kaikki kappaleet, mitä soittaja soitti. Ne olivat niitä nostalgisia nuoruuden sulostuksia. Sellaisia, kuten Uralin pihlaja, Hopeinen kuu, Mistä tunnet sä ystävän? jne, jne.
Superhypersuosikki-musiikkiani ovat tietenkin virret ja hengellinen musiikki yleensä, mutta poikkeuksena ovat nämä SODAN JÄLKEISET sävelet. Hohhoijjaa! Taidan olla aika vanha.

Sunnuntaina piti, tai paremminkin SAI lähteä Seinäjoelle seuraamaan uintikilpailuja.
Viviannilla oli neljä eri matkaa polskuteltavana. Viestistä tuli hopeaa. Toivottavasti mitali on pysynyt tallessa. Toivottavasti myös se edellisissä kisoissa hukkaan joutunut on löytynyt. Pitääpä kysäistä.
Huusimme Magnuksen kanssa ylhäältä katsomosta ja huidoimme hurjasti aina, kun uimarineiti kulki alhaalla ohi, mutta ei vaikutusta!
Roikuin välillä kaiteenkin yli niin pitkälle kuin uskalsin ja huusin kädet suun edessä truutulla: "VIVIANNNIIIII!
Ei vaikutusta!
Tai sen verran oli, että neiti istahti lähimmälle tuolille pyöriteltyään ensiksi päätään puolelle ja toiselle.
Uinnit loppuivat ja tyytyväisenä tapahtumiin lähdimme kotia kohden. Matkalla Vivianni soitti ja kyseli missä olemme? Selostin missä ja ihmettelin, kun ei ollut kuullut karj...huutoamme.
-Kyllä minä jotakin kuulin ja ajattelin, että valmentaja huutaa istumaan.
On meillä kuuliainen uimarityttö. Tekee juuri niin kuin luulee valmentajan sanovan.
Illalla emme enää lähteneet tapamme mukaan Nikolainkaupunkiin, vaan menimme omaan kirkkoomme, jossa oli SOHVA-KIRKKO-tilaisuus. Kannatti taas mennä (kuten aina kirkkoon kannattaa).

Tänään olin kahdessa kokouksessa. Seurakunnan taloudellisen jaoston- ja Kristillisdemokraattien syyskokouksessa. Auoin suutani ainakin silloin, kun toppasin pullaa ja keksiä ja ryystin kahvia.
Jälkimmäisessä kokouksessa avasin suuni myös silloin, kun kysyttiin kuntavaaleihin ehdokkaaksi. Vastasin JOO! Mikäs siinä. Ei ole ikäkään vielä esteenä (rykii ja klonksuttelee hampaitaan).
T: Kaisa Klondyke-Harmhaps
------------------------------------------------------------------------
5 Moos. 7:21
Älkää pelätkö, sillä Herra, teidän Jumalanne, suuri ja pelottava Jumala, on teidän keskellänne.

Jes. 33:6
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa. Siionin aarre on Herran pelko.