Eilen oli Isänpäivä. Meillä päivänsankari, eli lasteni isä, kärvisteli flunssan kourissa.

Niinpä suuremmat juhlallisuudet lykättiin hamaan tulevaisuuteen. Jolloinkin eilinen juhla vielä vietetään. Se on varma asia se. Yhtäkään juhlaa, joka koskee isiä, ei kannata jättää juhlimatta.
Jo yksistään siitä syystä, että saa syödä kermahillokakkua mielin&määrin. Ja tietenkin se tärkein syy on isä itse. Isät on aina juhlan arvoisia, vaikka ei olisi isänpäiväkään. Kuten myös kaikki äidit.

Vaikka ei KUNNON isänpäiväjuhlia voitu eilen viettääkään, niin kyllä nytkin syötiin kakennäköistä - ja sorttista ja paljon. Kotona verotimme juhlan kunniaksi lusikkaleipälaatikon sisältöä hivenen laskien tarkasti, että joulupöytään jää monta lusikallista. 

Asevelikylässä, jonne Charlesin kanssa menin seurojen jälkeen, oli tarjolla mutakakkua.

Nimi ei ollenkaan vastaa tuon kakun makua. Ulkonäkö ehkä kyllä.
Mutakakkujen mauissakin on näemmä eroa. Tämänkertainen mutis oli viedä sekä kielen, että tekohampaat mukanaan. Yhtään eivät jääneet  joulutortutkaan toiseksi. Joulutortut eivät ikinä jää toiseksi, vaikka ne olisivat mimmosia tahansa. Ne olivat ensimmäiset joulutortut tulevaa joulunaikaa ajatellen ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa meikäläisen torttuhana aukesi tuosta hetkestä.
Kuten kerroin lasteni isä rojui taudin kourissa Hälvänmutkalla, kun me muut trönäsimme kaikenmoisia herkkuja.
Catherine ei olisi Catherine, ellei hän ajattelisi oman isänsä parasta ja niinpä saimme mukaamme mutakakkua ja joulutorttua potilaalle annetaviksi. Sekä tietenkin lahjat:  kravatin, huumaavanhyväntuoksuisen saippuan ja rasiallisen vihreitä kuulia.
Charles antoi isällensä isänpäivälahjaksi taulun. Tulikin hyvään tarpeeseen (kts. kuva). Charles mainitsi vielä antamansa lahjan hinnankin. 1200 euroa! :D

Vaikka täällä taas hehkutankin muta-, kerma-, sun muista tortuista, itseni kutistaminen on kyllä koko ajan vireillä. Kutistus seuraa linjaa "vähän, mutta harvoin".
Ensimmäinen kohta kyllä toteutuu jo aika hyvin (ainakin joskus), mutta jälkimmäisessä linjasopimuskohdassa  on vielä viilaamista.
Luin muutama päivä sitten netistä, että jos juo aamulla ensimmäiseksi 6.4 dl vettä, häipyy kaikki maalliset vaivat ja röppörit, köyhyys ja ilkeys mukaan luettuna. Myös hiukset alkavat kasvaa ja tulevat kiiltäviksi kuin Jolkan viikate. Turvotus, sun muu pöhötys ovat jonkun ajan kuluttua vain järkyttävä muisto.
Nimenomaa tuossa kohtaa kiinnostukseni heräsi. Kaikkihan teistä muistavat, kuinka olen surrut suortuvieni perään jo vuosikausia kananmunanpuoliskan kokoisista silmäpusseista puhumattakaan!
Nytkö olisi mahdollisuus saada nuttura takaisin ja pussit pellolle?
Mutta päätin heti, että 6.4:ää desilitraa en juo. Menee jo henkimaailman puolelle tuommoiset mitat. Sitä paitsi minun pötsini ei noteeraa noin tarkkoja mittoja. Ole ikinä noteerannut. Ei! Minä juon 6.5 desilitraa! On sen verran laajakantainen mahalaukku meikäläisellä.
Uskon kyllä MUUTEN tuohon vesijuttuun. Vanha kansa (johon minäkin olen jo usean vuoden kuulunut) on aina tiennyt, että vesi on vanhin voitehista. Aina on myöskin puhuttu veden terveellisyydestä ja kehotettu juomaan sitä rutkasti.
Eilinen aamujuontini, eli ensimmäinen kerta, meni ja onnistui  hulppeasti. Tunsin jo orastavaa virkeyden ja toimeliaisuudenkin tunnetta, jota artikkelissa runsaasti lupailtiin.
Tänä aamuna fiilikset olivat, jos mahdollista, enemmänkin kuin päinvastaiset. Rintapieltä kolotti hörppimisen jälkeen ilkeästi ja aloin jo pelätä tautia nimeltä ilmarinta. Sellaisestakin olen kuullut.
Olin jopa ihan varma ilmarinnastani. En sanonut Magnukselle mitään, eikä hän ihmetellyt, miksi vaikutin kalalta kuivalla maalla. Tiedättehän sen sellaisen kalan? Jokainen on sen verran varmaan elämässään ongiskellut. Noh, kyllähän se ilmarinta siitä sitten otti laskeakseen ja olo helpottui.
Huomenna otan iisimmin juomissession. En sitä paitsi pysty enää nopeammin juomaankaan. Siksi paljon kyöläytti jo aamullinenkin tahti.
Yritin luultavasti senkin tähden hörppiä nopeasti, koska halusin mahdollisimman pian päästä haukkaamaan aamiaisleipiäni. Vedenjuonnin päälle pitäisi odottaa puolituntia aamiaisleipien haukkaamista, mutta minä en pysty niin kauan odottamaan. En, vaikka silmäpussit tuplaantuisivat.

Koko viimeviikon kalenteriaukeama hehkuu kelmeätä, valkoista tyhjää valoa. Ei mitään koko viikolla.
Perjantaina sentään yksi meno. Tärkeä sellainen. Rukoushuone Rauhan johtokunnankokous.
Minä toimin kyseisessä johtokunnassa kirjurina. Hohhoijjaa! Minä, joka en osaa kirjoittaa pykäläkelpoista tekstiä ollenkaan. Osaan kirjoittaa vain ontuvia runoja.
Tässä, kun tätä osaamattomuus- asiaa näpyttelen, muistan joskus lukeneeni miehestä, joka kirjoitti pöytäkirjat runomuotoon. Pitäisiköhän meikäläisenkin alkaa? No haloo? Ei ehkä sentään.

Lauantaina olisi ollut mielenkiintoinen ja mukava meno Kauhavalle. KD:n syyskokoukseen. Mutta niin se vaan on, että joka paikkaan ei pääse, vaikka tahtoisi. Se vaan on niin.
Lopetan löpinät tällä kertaa tähän. Menen alakertaan lämmittämään kahvia ja syömään toisen palan Magnuksen tekemästä kaurapaistoksesta.
Alkaa räkätauti näköjään irrottamaan otettaan.
-Molosin leipaassu rätiköötä, muttei ollu jauhoja, Magnus sanoi iloisena.
Hetkisen mietin, mitä vesileili mahtaa tästä yllätyksestä sanoa, mutta sitten päätin, että sanokoot, mitä tykkää.
T: Kaisa Vattenleili-Löngström
----------------------------------------------------------------
Evankelimi Matteuksen mukaan 6:9-13

Rukoilkaa te siis näin:
-Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä
niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä
jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille velkamme anteeksi,
niin kuin mekin annamme anteeksi
niille, jotka ovat meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.