Hyvää ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeistä ensimmäistä maanantaita.
Aina vähä tylsää aloittaa samalla äimistyksellä, että TAAS ON YKSI VIIKKO HOLAHTANUT UNHON SUOHON NIIN ÄKKIÄ, ETTEI PERÄSSÄ OLE PYSYNYT, EIKÄ USKOISI,  mutta pakko se on. Kiihtyvää on ajan kulku. Ei voi mtn.
Siitä huolimatta, että flunssan ankarassa kourassa (no ei nyt niin mahdottoman ankarassa ollenkaan, että mainita kannattaisi) on kärvistelty, on aika kulunut hulppeasti
Eilen iltayhdeksästä yli puoleen yöhön sen sijaan tuntui, että aika seisahtui tykkänään.  Kärvistelin nimittäin liikasyömisen takia vatsanvääntelyn ja rinnanpuristuksen kauheissa pyörteissä. Vaikka koska tuskissaan vilkaisi kelloa, ei sen viisarit olleet inahtaneetkaan mihinkään suuntaan (tai siltä ainakin tuntui).
Antakaas, kun valotan asiaa hiukan enemmän. Keitin riisipuuroa siihen aikaan, kun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kauhan heiluttamisen asemesta pöyhiä tyynyä nukkuma-asentoon. Sitten, kun  puuro oli valmista söin sitä ahneuksissani ainakin parin saunanapollisen verran. Santsasinkin, vaikka syvällä harmaiden aivosolujen uumenissa oleva varoituskello vaimeasi yrittikin piristä.
Kaikki te ihanat tuhatkunta lukijaani varmasti muistattekin, että en pysty nykyään syömään kuin vähäisen määrän kerrallansa? (Valitettavasti syön niitä vähäisiä määriä hiukan liian usein. Paino hupenee aika hiljaista tahtia).
Riisipuuroa vaan jotenkin pääsi luiskahtamaan soppatorvestani alas ihan liian paljon ja seuraukset olivat kauheat.
Kankeasti kapusin vinttihuoneeseemme yöpuulle, mutta...koittakaapas yrittää nukkua sadan kilon riisisäkin päällä! Meikäläinen oli vielä pahaksi onneksi ja kaiken kukkuraksi KIINNI siinä säkissä. Kipu ja kaikenmoinen tuska äityi niin kamalaksi, että pakko oli kongota alakertaan potemaan ja valittamaan, ettei Magnus hermostu. Pimeässä kämpässä aloin kiertää ympäri huoneistoa. Eteinen, peräkammari, keskikammari, köökki, eteinen, peräkämmari, keskikammari, köökki...
Tuolla viisiin taivalsin kaksinkerroin kuin linkkuveitsi, kunnes alkoipyörryttämään se samaan suuntaan kulkeminen. Vaihdoin linkkuveitsen suuntaa: köökki. keskikammari, peräkammari, köökki...Siinä linkkuillessani ajattelin, että oli hyvä, että saan tällaisen ennakkovaroituksen hyvissä ajoin ennen Joulua. Joulusyömiset kannattaa jakaa minimaalisiin paloihin ja jättää muutama kattaus väliinkin.
Siinä kärvistellessäni oli hilkulla, että en mennyt sanomaan Magnukselle, että ambulanssin soittaisi, mutta ajattelin, että ei olisi kivaa selittää kipukohtauksen syytä. Tai Magnushan sen olisi kailottanut jo vastaanottohuoneessa:
-Vaimo (Magnus sanoo minua aina vaimoksi, kun kertoo asioistani vieraille. Siitä kiitos, suudelma ja kumarrus) söi riisipuurua yli äyrähien ja nysson niin kipiä, jotten pysty viärestä kattomahan!
Ajattelin sitten muutenkin, että mitä kannattaa mennä ensiapuun? Mitä ne siellä voisivat tehdä? Halkaista mahan? No, sehän on hyvää vauhtia halkeamassa jo kotonakin. Toinen kauheampi (ja todennäköisempi) vaihtoehto olisi, että sanoisivat, että tuon ikäisen momman luulisi jo oppineen, kuinka syödään! Tosin näyttää siltä, että ei ole edes opeteltu!  (Sieluni silmillä näin, kuinka kaikki valkotakkiset nauraisivat kovaan ääneen ja puistelisivät päitään).
EI! Kärsin nahoissani ja nuoleskelen itse haavani. Keittiö, keskikammari, peräkammari, tampuuri, köökki... Kuinka kauan kaksi litraa riisipuuroa kestää sulaa ihmisen pötsissä? KAUAN!
Ei sitä puuroa nyt ihan kahta litraa sentään ollut, mutta että saisitte asioista oikean kuvan, niin hiukan liioittelen.Tänään olen ollut kevyemmillä linjoilla. Vesisatsi heti aamulla ja sen jälkeen jotain ihan pientä ja vähän.

Flunssan takia peruuntui kohdallani joitakin mukavia juttuja, mutta ei voi mitään. Onneksi loppuviikosta tokenin niin paljon, että pääsimme Magnuksen kanssa Vaasaan Lähetyssoppeen myymään käsitöitä ja askartelujuttuja lähetyksen hyväksi. Jos et osaa itse kutoa villasukkia suvullesi, niin mene ihmeessä Kauppapuistikon Lähetyssoppikauppaan ostamaan valmiita.

Lauantaina sain mennä hyvän ystävättäreni Bärttan (nimi muut.) 70-vuotispäiville. Niin isoa ja niin hyvää kakkua kuin niillä päivillä oli, en muista hetkeen saaneeni. Aimo vonkaleen kellautin sitä lautaselleni, mutta kun en ollut syönyt muuta, enkä loppupäivänäkään syönyt, ei siitä ollut mitään vakavampia linkkuveitsiseuraamuksia.
Aija-Kanitan luokse menin samalla reissulla myös ja hänen kanssaan muisteltiin suvun iloisia- ja mukavia toilauksia lukemattomien vuosien ajalta vuoden ajalta, eli siltä ajalta, jonka jaksan muistaa. Hevosen päänkokoisesta asti minulla on muistijälkiä Aija-Kanita-tädistäni ja hänellä minusta 70 vuotta. Asia on aika merkittävä siis.
Lauantaina olin Magnukselle luvannut mennä hänen kanssaan Laihialle Nuorisotalolle Kaisan Kortti-kortteja myyskentelemään. Edellisiltana kuitenkin pyörsin lupaukseni. Minun pitäisi kirjoittaa uutta asiaa ja korjailla vanhaa sunnuntain vastuita ja esiintymisiä silmälläpitäen. Se oli totta se. Sitä paitsi  Magnuksella on muutenkin enämpi myyntikauppiashenkeä kuin minulla. Jouluakin pitäisi valmistella ja kaikkea sellaista. En nyt millään voisikaan lähteä myyjäisiin. Hiukan oli ilkeän tuntuista perua lupauksiaan, mutta sain kuin sainkin kirjoitettua puheen sunnuntaiksi ja Joulua valmistelin sytyttämällä kynttilän ja tuijottamalla sitä kauan ja hartaasti (ainakin sivusilmällä).

Sunnuntaina olisi omassa seurakunnassa ollut kaikenlaista ihanaa ja hienoa, mutta velvollisuudet kutsuivat muualle, eli Vöyrin kirkkoon. Magnus sai saarnata ja minä sain lukea epistolatekstit. Sain myös lausua  omitekoisen runon jumalanpalveluksen jälkeen järjestetyssä lähetystilaisuudessa. Yhtään en tiedä sanoa, kuinka meni. Kovasti en kyllä jännittänyt ja kielikin irtoili liukkaasti kitalaesta. Olen ehkä lukenut kyseisen runon samanlaisessa juhlassa, samassa paikassa ennenkin, koska kenenkään ilme ei värähtänytkään. Kaikki tiesivät, kuinka runossa käy: HYVIN, kun alkaa seuraamaan Jeesusta.

Vöyriltä kaahasimme tuhatta ja sataa Hälvälle hakemaan Charlesia kanssamme Vaasaan Ristinummen toimintakeskukseen seuroihin. Kiirusta vähän piteli, mutta ehtisimme, jos...
Ollessamme sadan metrin päässä pihaamme johtavaa pikkutietä Charles viestitti, että hän ei ole tulossa. -Menkää te vaan suoraa  sinne Ristinummelle.
Noh, suoraan Ristinummelle olisimme päässeet Vöyriltä. Hyvin kuitenkin ehdittiin, vaikka Hälvän kautta koukattiin.

Ristinummella minulla oli oikein puheenpitovuoro. Ei runoa lainkka! Olin kyllä varannut yhden runonkin väskyyn, jos sattuu, että en saa mitään puhutuksi. No kyllähän sitä saa, kun kirjoittaa kaiken kotona valmiiksi. Paikkaa ja aikaa myöden. Vuosiluvuksi olin kirjoittanut 216, joten aika vanhan puheen sai seurayleisö kuulla. ;) Ja, jos ei saa mitään sanotuksi, vaikka olisi paperilla nokan edessä, on minulla takataskussa (noin kuvainnollisesti) vielä yksi neuvo, jonka joku saarnamies aikoinaan opetti:
-Jos ette muuta saa pöntöstä puhutuksi, niin sanokaa nimenne ja se, että uskotte Jeesukseen.
Siinä on kuulemma se villakoiran ydin.

Alun valokuvista sen verran, että alemmassa kuvassa olen minä tulossa lenkiltä. Muistan, kun annoin Magnukselle ohjeeksi ottaa kuva, jossa näytän pieneltä pisteeltä lakeuksien keskellä. Aika suuri piste olen, mutta tuossa näkyy yksityisen pururatamme alku aika hyvin. Muistutan taas, että minä vaan sanon sitä yksityiseksi pururadaksemme. Siinä ei ole heinänkorttakaan meidän omaamme.
Toinen kuva on köökin ikkunamme joulusotisovassa. Vuoden parin vanha kuva, mutta ei olennaisia muutoksia tämän vuotiseen kuvaan, jos sellainen olisi otettu ja  estraadille lätkäisty.
T: Kaisa Risgryn-Stormagen
--------------------------------------------------------
Jeremian kirja (Raamatusta) 33 luku, jakeet 2-3

Näin sanoo Herra: Minä olen luonut kaiken.
Minä päätän ja toteutan kaiken tahtoni mukaan, sillä minä olen Herra.
Huuda minua avuksesi, niin minä vastaan sinulle.
Minä ilmoitan sinulle suuria ja ihmeellisiä asioita,
joista et mitään tiedä.