Ihkauusia kuvia oiken kaksin kappalein.

Yläkuvassa kukka-asetelma, joka ei ota Magnuksenkaan noukkaan: Tekotulppaani ja tekofreesia, sekä viimesyksyisiä kaurankorsia.

Myöskään kuvassa näkyvä kynttilä ei ota noukkaan. Ei, koska se on patterillinen tekokynttilä. Kynttilälampetti on Raililta lahjaksi saatu ja hyvin mieluisa ja kaunis, kuten kuvasta hyvin näkeekin.

Kaurankorsista puheenollen, niin kauransiemenet eivät nykyajan linnuille enää kelpaa. Ainakaan täällä Hälvänmutkalla liihoitteleville siivekkäille. Ostin joku talvi sitten sinnikkäästi sellaisia siemensekoituspussukoita (halvimpia kun olivat) joissa oli monenmoista ryyniä sekaisin.

Vain auringonkukansiemenet kelpasivat paikallisille arvon tipusille. Kaikki muut siemenet ja ryynit paiskittiin pois lintulaudalta häiritsemästä. No, siinä taas pihjuus/saituus tuli meikäläiselle kalliiksi. Jos olisin heti ostanut lintujen mieliryynejä, eli aurinonkukan siemeniä, olisin säästänyt muutaman latin ja linnutkaan eivät olisi olleet niin "kiukkuisia".

Kaikesta viisastuneena menin ryynikauppaan ja ostin 10 kilon säkin, jossa oli vain ja ainoastaan auringonkukan iki-ihania ja suussasulavia siemeniä. Ryynikaupan myyjättären mukaan auringonkukan siemeniäkin on kahta sorttia. Sellaisia, joita linnut syövät ja sellaisia, joita ne eivät syö! Olin äimänkäkenä.

- Täh? Kumpiakohan tässä säkissä mahtaa olla? kysäisin huuli pyöreänä.

-Sellaisia, joita ne syövät, tiesi myyjätär. Sanoi, että ´toiset auringonkukan siemenet ovat rasvaisempia kuin toiset ja se on se tärkeä pointti linnuille.

Onhan niitä tosiaan kahta sorttia auringonkukkiakin. Niitä, jotka ovat tynnyrinpohjankokoisia ja niitä, jotka ovat teelautasenkokoisia. Siis ei mikään kumma, että rasvaprosenttikin heittelee. Sellaisesta saa kyllä nirsoillakin. En muistanut kysyä, kummistako ne linnut tykkää? A) rasvaisemmista, b) vähemmän rasvaisista?  Itse ajattelen, että niistä rasvaisemmista. Sen, onko rasvaisempi parempaa,  voi ihminenkin päätellä jo aamiaisleivistä. Jos lieputskan päälle sivelee paksusti Flooraa, maistuvat ne paljon makoisemmilta kuin jos ei sivele mitään. 

Minä en laita rasvaa aamiaisleipien päälle. Saan ne kuitenkin syötyä. Varsinkin, jos on laittaa juustolättysiä päälle.

Eikä 6.5 dl vedenlutkuttamisen jälkeen parane olla kovin kronkeli. Kaikki maistuu hyvältä veden jälkimaininkeina.

Sen sijaan inkiväärin syönti loppui meidän perheessämme miltei heti ennen kuin se oli kunnolla edes alkanutkaan. Kyseinen juurikas ei nimittäin olekaan mitään kovin hippoista ainetta, mitä terveysvaikutuksiin tulee. Päinvastoin. Se käy maksanpäälle rajusti. Rakas Elitzabethy-serkkuni  minua asiasta muistutti. Muistin sitten välittömästi itsekin, että niinhän se mokoma oli. Olin joskus ennenkin, ammoisina aikoina, inkiväärikuuria innostunut syömään ja silloin sitä kehotettiin vain kuuriluonteisesti nauttimaan. Viikko kerrallaan ja paussi.

Ei tällä kertaa ihan viikkoakaan syöty, enkä usko, että tulevaisuudessa enää sitäkään. Mitäpä turhaa sitä ihmispolo ainutta maksanpalaansa moisella kuormittamaan?

Nyt täytyykin kuulostella, josko löytyisi joku vähemmän tirmooli aine poistamaan kipua, särkyä,

kolotusta, kiukkua ja köyhyyttä.. Jos jollakin teistä, rakkaat lukijani, on ensikäden tietoa tällaisesta ökömöntistä, niin kiitollisena otan vastaan. Sellaisen rajan asetan, että sitä pitää olla saatavilla tavallisesta osuuskaupasta. Ei luontaistuoteputiikista, eikä nettipuodeista.

Alimmaisessa kuvassa seisoin yksityisen pururatamme päässä ja kuvasin kotiplantaasiamme.

Kuvaa näpäyttämällä saa kuvan suuremmaksi ja hivenen paremman käsityksen kotitalokullastamme, navetastamme ja puuliiteristämme. Pihassamme on talviteloilla myös takakontti, jossa on trasukirkko siististi pakattuna odottamassa kesää ja telttaseuroja.

Tuolta kohtaa, mistä kuvaaja (so. minä) on seissyt ja kuvan ottanut ei luultavasti ole kuvia ennen näpsittykään. Kuten muistatte sai yksityinen pururatamme syksyllä lisää pituutta. 200 metriä! Olen hyvin iloinen asian päältä. Silti muistutan taas, että kyseisestä radasta ei ole meidän neliösentin palaakaan. Ei tuuman tuumaa!  Kyseessä on ihan muiden ihmisten oma maanviljelystie. Ja hieno tie onkin.

Kuvan ihan oikeassa nurkassa näkyy syntymäkaupunkini Vaasa. Ei toki kokonaan, mutta pisku läimäre kumminkin. On se mahtavaa, kun lenkkipolulta näkee syntymäkaupunkiinsa. Toki kaikki näkymät meiltä, suuntaan kuin suuntaan, ovat kauniita. Minulla ei ole mitään valittamista, eikä urputtamista. Mistään.

Kuten arvaatte istun vinttipöksässä kirjoittamassa ja vieressäni tavanomaisesti avoin kalenteriaukeama viikolta 3. Edessäni on myös teekuppi, jonka sisältö on lakannut höyryämästä jo ajat sitten. Myös kahdesta iltapalavoileivästä ei ole jäljellä enää muruakaan.

Kalenteriini eri päivien kohdille on jo hiukan alkanut tulla merkintöjä joulun hiljaiselon jälkeen. Kuten esimerkiksi viime torstain kohdalla lukee mahtipontisesti ja pitkästä aikaa: KUNTOSALI.

Ewen kanssa otimme taas härkää sarvista ja aloimme omalta osaltamme hiertää ja vääntää Laurilanmäen kuntsarin laitteistoja. Yksi härveli niistä on tosin niin pieni ja ahdas, että jos jotenkin saisin itseni sinne väliin puserrettua, en omin voimin pääsisi pois. En ymmärrä, kenelle ihmeen pikkulillinkokoiselle mummulle, tai paapalle se on suunniteltu? Jaa, no...Ewellä ei ole tuska, eikä mikään mennä siihen (pusertamisista puhumattakaan) ja tehdä siinä kaikensorttista kuntouttavaa liikehdintää.. Ensin toisinpäin ja sitten vastaavasti toisinpäin.

Minä tunnen siinä itseni hampurilaisen väliin tukituksi berliininmakkaraksi. Ei puhettakaan liikehdinnästä (ellei silmien ulospullistumista siksi lasketa). Senpä takia en ko. härveliin tukikaan. Pitäköön tunkkinsa! Noh, tiedän kyllä, että önäleen  saisi isommaksikin, kun vääntäis pykäliä ja luukkuja kierreruuveineen löysemmälle, mutta minulla on olemattomat käsivoimat tällä haavaa. Jahka keväänmittaan puserran hauis- ja  ja allilihaksiani timmimäksi muissa laitteissa, niin johan varmaan rupeaa ruuvit kiertymään ja pelit löystymään/suurenemaan. SILTI, isonnettunakin tuo hampurilaisvekotin on kumman pikkuinen. Ainakin näin ison mummun silmäkulmasta katsottuna.

Kristillisdemokraattien piirihallituksen kokouksessa olin keskiviikkona. Östermyrassa. Pääsin Tervajoelta laihialaisen Raijan kyytiin. Autojen takapenkeille ei kuule etupenkkiläisten puhetta. Tai siis ainakaan kovin raskaskuuloiset, kuten minä. Niinpä en kuullut etupenkkiläisten keskusteluista ainuttakaan tavua, joten en voinut ottaa osaa keskusteluun, koska ei ollut hajuakaan, mistä keskusteltiin. Niinpä silmäilin Facea nyt, kun sellainen oli kännykkääni asennettu.

-Pelkääkö Kaisa, kun ei kuulu mitään sieltä takapenkiltä? Raija kysyi kovalla äänellä (ja tie monennettako kertaa).

-En pelkää, sanoin. Kuulokoje jäi pianon päälle ylioppilaslakin alle! ;) 

Tosin en olisi kuullut, vaikka olisi koje korvassa ollutkin. Pitäisikin mennä mittauttamaan, kuinka suuret kojeet näihin korviin tätä nykyä tarvitaan. Saisi vaan aikaseksi. 

Magnus puolestaan ihmettelee, mihinkä minä kojeita tarvitsen, kun kuulen kaikki pienet kilahdukset ja kolahdukset?

-Nii-in! Mutta kun ihmisten puhe ei ole "kilinä, kilinä, klonksaus, kolina"!!!

Täytyy totisesti saada kuulopuoli pelaamaan muutenkin. Nimittäin, jos aikoo kuntavaaliin  mennä ehdokkaaksi (kuten olen jo luvannut). Onhan se hyvä, että edes kuulee kinkkisen kysymyksen, vaikka ei siihen osaisi siltä istumalta sitten vastatakaan. 

Perjantain ja lauantain kohdilla on kalenterissa monenmoista menomuistutusta. Mihinkään merkittyyn menoon en päässyt, mutta Nikolainkaupunkiin pääsin kuin pääsinkin. Joonathanin salibandymatsiin ja Aija-Kanitan tykö.

Nämä olivat niin tärkeitä menoja, että katsoin, että muut tärkeät menot pitää nyt vaan jättää väliin.

Sunnuntaina menimme Isonkyrön kirkkoon ja sen päälle kaffille seurakuntatalolle. Sinne oli järjestetty myös lähetystilaisuus, jossa kerrottiin lähetystyöstä meillä ja muualla nyt ja tulevaisuudessa.

Seurakuntatalolta kaahasimme vinhaa vauhtia kotiin paistamaan perunoita ja minilihapullia ja taas menoksi. Mustasaaren Botniahalliin salibandymatsiin vaihteeksi. Olikin aikamoinen matsi. Loppulukema oli 21-8. Arvaatte varmaan, kuka joukkue voitti? Sekö, jossa Joonathan pelaa, vaiko vierasjoukkue? Noh, on sitä ollut matseja, joissa on ollut muunlaisiakin numeroita. Aina ei Joonathanin pelaajajoukkue ole voittanut, kuten nyt, mutta voitto on tietenkin aina makea. Se antaa intoa ja puhtia, jos tosin häviäminenkin antaa, silloin kun pelaaminen on hauskaa ja tervehenkistä. Häviäminen vaatii myös taitoa.

T: Kaisa Salipuntukka-Pihvsten

-------------------------------------------

Suomi 100 v maanantaiblogiruno

Minä olin niin ylpeä isästäni.

Sodankäyneestä isästäni.

Kerroin mahtaillen kavereille

puuvaraston takana, että

mun isi määräsi sodassa tuhatta miestä.

Naapurin mies, sotien sankari hänkin,

kuuli ja sanoi hitaasti venytellen:

-No, no likka!

Minä en sanonut sille mitään,

eikä mun ylpeys kadonnut mihinkään.

Päinvastoin.

Kuiskasin niin, että naapurin mies ei kuullut:

-Kyllä se määräs!

--------------------------------------------

Sananlaskujen kirja 19: 23

Herran pelko turvaa elämäsi:

nukut tyynesti, säikkymättä pahaa.