Sarjassa "täytekuvia uudempien otosten puuttuessa" laitan nähtäväksenne taas  kaksi kuvaa.

Ylemmän kuvan ylileveän kuljetuksen perässä jouduimme pari kesää sitten lieruttelemaan muutaman sata metriä. Saimme onneksi jatkaa suoraa (en muista minne), kun kuljetus kääntyikin yllättäen oikealle. Pääsimme jatkamaan kiireistä matkantekoa ja painamaan kunnolla tolloa (tollon painaminen=kaasun painaminen).

Nykyihmisethän eivät millään enää kestä, eivätkä jaksa, jos heidän on ajettava jonkun edessä ajavan nynnijän takia hitaasti. Olen kuullut kauhukseni, että esimerkiksi ruumissaattueille näytetään keskisormea, kun aikansa autojonon takana madeltuaan, pääsevät ohittamaan. Tosin nykyaikana r-autot ajavat yleensä yhtä vinhaa vauhtia kuin muukin liikenne. Siitäkin huolimatta, vaikka on kyydittävääkin. Olen itse tämän pari kertaa nähnyt. Perässä ei tosin ole ollut saattoväen autoja, mutta ruumista siinä on viety. koska auton nokassa on ollut pienet suomenliput. Se, että ajetaan yhtä kovaa kuin elävät ( ;) ) ei minua kyllä haittaa, mutta jonkunmoista kunnioitusta kyllä kaipaan. Ainakin se keskisormennäyttäminen pitäisi jättää väliin, kuten enemmistö meistä  tietenkin tekeekin.

Tuohon ylileveäkuljetuskuvaan vielä palatakseni, niin kuvasta ei käy ilmi kuinka julmetun kokoinen se todellisuudessa oli. Näytti jättipullolta. Jäi jokuseksi ajaksi oikein askarruttamaankin, että mikä ihme oli kysymyksessä?Voi olla, ettei koskaan selviä.

Toinen kuva sen sijaan sopii hyvin tämän maanantain mhvv-juttuun. Muistin virkistykseksi vanhoille ja tiedoksi uusille, että mhvv= mielnkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon.

Kuvassa on suklaarasia. Aika vanha suklaarasia, koskapa kuva on näpsäisty kyläkauppamuseossa.

Eilen lähtiessämme seuroihin ja istuessamme autossa vyöt kiinnitettyin rinnan ympäri, kysyin porukalta kaikuvalla äänellä: -KUKA ON SYÖNYT KAAPISTA MINUN VALKOSUKLAALEVYNI?

Syntyi kova pulina. Kova siihen nähden, että autossa oli vain kaksi minun lisäkseni.

Kukaan ei ollut koskenutkaan. Ei kepilläkään.

-Jaa-a, mutta hävinnyt se silti on!  MINÄ sitä en ole syönyt ja nyt kun olisin, sitä ei ollut mailla, eikä halmeilla. Kannattaa tunnustaa! Rangaistus voi silloin olla ehkä hiukan lievempi!

Edelleenkään kukaan ei ollut suklaadiani ottanut. Edes nähnyt.

Tänään sitten, kun etsin laukustani jotakin, mitähän mahtoi olla, niin kas vain! Mikäs se siellä pohjalla loisti?

Aivan oikein! Valkosuklaalevyn valkoinen pakkaushan se! Nielaisin kuuluvasti itsekseni.

Pyysin kaikilta anteeksi raskaat epäilykseni ja syytökset. Lupasin myös olla tarkempi seuraavia syytöksiäni laukoessani.

Olisin voinut panna pääni pölkylle, että laitoin suklaalevyni kaappiin jemmaan. On näköjään hyvä, ettei mene vannomaan. Pysyy pääkin paremmin paikoillaan.

Viime viikon aukeama upouudessa kalenterissani on valkoinen kuin piimä tuossa vieressäni olevassa muumimukissa.

Mitään ei oikein vielä ole alkanut osallistumisrintamilla tapahtumaan.

Yksi vieras meillä käväisi torstaina. Vieraan käväisy aina piristää. Tulee siivottua ja keitettyä jotakin hyvää, kuten lohisoppaa ja sen sellaista.

Muistui tässä mieleeni se tälläkin hetkellä noudattamani  painonpudotus&vesisessio.

Olen onneksi saanut takaisin uumille kertyneet joulukilot karistettua pois, mutta se ei kyllä mitenkään ole norjistanut olemustani. Luulenpa myös, että mittanauha ei vieläkään ylettyisi ohkaisemmasta kohdastani ympäri. Hätinä silloinkaan, vaikka ohkaisimmaksi kodakseni laskettaisiin kaulani. Eli se osa, jonka yläpuolella kolmoisleukani syödessäni tärisevät. Kun puhun "ohkaisimmasta" kohdastani, puhun vyötiäisestäni. Vyötärön seutuvasta.

Olen kuitenkin onnellinen, että painoni ei ole enää kolminumeroinen, vaan tukevasti kaksinumeroinen. Uskon, että lopussa kiitos seisoo noudattamalla dieettiä "vähän ja harvoin". Tähän asti olen noudattanut uutterasti ja innokkaasti "paljon, paksusti ja usein" dieettiä.

Luulenpa, että di...siis maanantaibloggaus loppuu tältä maanantailta tähän. Muistan aina ja ikuisesti erään anonyymilukijani kommentin, jossa hän kirjoitti, että ei pidä kirjoittaa mitään, jos ei ole mitään kirjoitettavaa. Olin juuri kirjoittanut runon, jonka posket hehkuen julkaisin blogissani (vai oliko se olla Facebookissa). Niin oikeassa oli tuo kommentoija, mutta!...Nyt minulla on asiaa!

Luin, tai kuulin jostakin, että itsenäisyysjuhlavuoden kunniaksi eri runoilijoilta on pyydetty juhlablogiruno joka maanantaiksi. Sanottiin ja lueteltiin runoilijoiden nimiäkin, mutta niitä en valitettavasti muista.

Minun nimeäni luettelossa ei ollut, eikä minulta kukaan tietenkään ole mitään pyytänyt,  mutta minullapa ilmestyy blogi joka maanantai. Eli on asianlaita hiukan niin, kuten sillä miehellä joka löysi hevosenkengän. Häneltä ei puuttunut enää kuin kolme kenkää ja hevonen. Minulla on blogi, maanantai ja itsenäisyysjuhlavuosi. Puuttuu vain runo, eikä sekään kauaa.

T: Kaisa Festskogsjö-Hästängen

Juhlaruno Suomi sata vuotta. Kirjoittanut Kaisa Jouppi

Silloin, kun olit nuori, sa rakas Suomeni mun

uskalsi puroistasi ja lähteistäsi lipata vettä kouralla suuhun

ja juoda.

Uskalsi ammentaa vettäsi kannuun ja keittää kahvit.

Nokipannukahvit puroistasi ja lähteistäsi ammennetulla vedellä.

Uimaan järviisi ja poukamiisi uskalsi pulahtaa missä vaan. Noin vaan.

Eipä enää. Ainakaan joka paikassa.

Olet tullut nuhruiseksi. Vetesi samentuneet.

Vesiä ja sinua on jo alettu putsaamaan ja puleeraamaan. Suojelemaan.

Niin on oikein.

Olet kallisarvoinen ja ihana lahja meille

Taivaan Isältä.