Herkut, jotka kuvissa ihanasti ovat näkösällä, ovat jo ajat sitten syöty viimeistä pipenöä myöten.

Oli vaan niin hauska laittaa ne tähän alkuun, koska tänään on syntymäpäiväni. TADAA!

Tämän päivän syntymäpäiväherkuista en ehtinyt ottaa kuvaa, koska ne syötiin alta aikayksikön parempiin suihin. Magnus nimittäin paistoi juhlan kunniaksi lättyjä (vai sanottaisiinko juhlan kunniaksi räiskäleitä? Lätty- sana vaikuttaa niin kamalan lättänältä juhlana käytettäväksi).

En muista koskaan syntymäpäiväherkuksi paistettaneemme räiskäleitä. En muista liioin koskaan ennen kirjoittaneeni mhvv:tä syntymäpäivänäni, mutta en muista nykyään kyllä muutenkaan oikein mitään (terveisiä vaan kaikille, jotka ovat, ainakin unissaan, aikoneet äänestää minua kuntavaaleissa. Numeroni on 72).

Tänään 20.3 amulla tulin tapani mukaan tukka pystyssä kuin pomminpurkajalla ja tavanomaisen ärtsyllä tuulella alakertaan.

Puhumatta., lausumatta aloin synkeänä lutkuttaa tavanomaista kuutta- ja puolta desilitraa vesimäärää, jonka parisen kuukautta olen aamutuimaan ensimmäiseksi kitusiini kietaissut.

Magnus kysyi varovaisesti, että onko vedenjuomisesta ollut tuntuvaa hyötyä, tai vaikutusta?

-Ei, mitään. Ei yhtään mitään! sain kihistyksi.

Magnus oli tapansa mukaan lämmittänyt eilistä kahvia mikrossa ja minä tapani mukaan kovahkolla äänellä jo etukäteen haukkunut eiliset kahvit mustiin mujuihin.

Kulautettuani muutaman suullisen vettä sanoin, jos mahdollista, vieläkin kovemmalla äänellä heittäväni eiliset korvikkeet viemäriin...mutta Magnuspa ei ollutkaan selkäni takan kuuntelemassa rakasta vaimoaan. Ei, vaan hän tuli peräkämmarista naama kalvakkaana ja pahoitteli, ettei muistanut, että on minun syntymäpäiväni. Oli kauhukseen lukenut Facebookista, että tänään hänen ihastuttava sulorouvansa täyttää 29 vuotta vaille sata!

Lohduttelin ja tyynnyttelin Magnusta kovasti ja sydämeni pohjasta. -MITÄ VÄLIÄ? Enhän minä itsekään muistanut asiaa (niin kuin en muistanutkaan).

Toki eilen vielä Asevelikylässä juteltiin asian päältä ja minä vähättelin, että mitäs tässä meikäläinen millään lahjoilla...

Näköjään, kun nukkuu yön yli, unehtuu, että on syntynyt. Unohtuisipa muutkin murheet yhtä helposti.

Magnus alkoi touhukkaasti keittämään uutta tuoretta kahvia. Minä väänsin kurkkuvoileivän ja söin makoisiin suihin.

Oli mukavaa alkaa odottamaan onnitteluja ympäri Tellusta. Mutta HÄH? Kukaan ei inahtanutkaan. Facebookin seinälle ei ilmestynyt uuta, ei aata. Ei Kyrööstä, saatikka muualtakaan tältä Tellukselta.

Facebookkaveri Elina sitten ihmetteli "ääneen" koneen kautta, kuinka ei saa mitään ihania onnitteluita laitettua seinämälleni.

Menin katsomaan asetuksia ja aivan oikein! Siitä siihen, että itselleni olin antanut luvan sinne jotakin kirjoittaa. Korjasin vapisevin käsin asian ja niinpä alkoi seinälle singahdella ihania onnentoivotuksia.

Menen ne loopin kanssa läpi iltamyöhäsellä ja ajattelen jokaisesta lähettäjästä kauniisti ja lisäksi vielä pyydän Taivaan Iskän siunausta jokahittelle (kuten Magnus sanoisi).

Olen tämän päivän piirrellyt erästä tilaustyötä. Puhelin on ollut vieressäni, edessäni, sivulla ja melkein päälläkin. Olen oikeastaan, kuten rakas veljeni joskus sanoi, maannut sen päällä. Veljeni nimittäin ihmetteli, kun joskus niin nopeasti vastasin hänen puheluunsa ja kysäisi, josko makoilin kännykkäni päällä.

Puhelin oli tärkeä kapistus siksi, että odotin eräiden lähisukulaisten laulavan minulle anoppini opettaman ja ahkerassa käytössä olevan syntymäpäivälaulun. Niin on tehty puolivuosisataa puolin ja toisin. Tänään puhelin ei soinut.

Iltapäivällä, kun istuin rottinkikiikkutuolissamme ja heiluttelin hiljaksensa lättyjä täynnä olevaa maharustinkiani, kangistuin kauhusta. Muistin kauhukseni, että ME EMME LIIOIN OLLEET LAULANEET HELMIKUUSSA, KUN SE MÄÄRÄTTY LÄHISUKULAINEN, JONKA LAULUA ODOTIN, OLI TÄYTTÄNYT VUOSIA. Maailma musteni.

Tämmöiseltä heistä siis tuntui, kun puhelin ei soinut, eikä laulu raikunut. Olo oli surkea ja surullinen. Lättykasa mahassa kurnutti ilkeästi. Mitenkä minä tämän nyt selvitän? Toivottavasti saan asian muutettua parhain päin. Joku kerta, kun kohdataan, lauletaan kaikki yhdessä tuo hauska syntymäpäivälaulu pankkoon. Jokainen saa omistaa sen kohilleen. Ei pääse sitten varmasti unohtumaan, koska laulettu on.

Se on tämä ikä. Se ei tuo muassaan mitään oikein sanottavan kivaa.

Huomenna näille seuduille tulee jotakin kivaa, kun Lenita tulee pitämään luentoa. Hän on kymmenisen vuotta vanhempi kuin minä. Jos menen häntä kuuntelemaan, aion kysyä häneltä yhtä sun toista. Esimerkiksi, että sassaroiko hänen muistinsa ikinä ja mikä on hänen tavattoman määrätietoisuutensa ja energisyytensä syy ja salaisuus? Lenita on sellainen jonkalainen minä mielelläni haluaisin olla. Varsinkin ulkonaisesti. Samoin Samulinin Aira on alituisen ihailuni kohteena. Nämä kaksi naista ovat niin määrätietoisia ja tarmokkaita. Pahoin pelkään, että vaikka kuinka utelisin heidän salaisuuksiaan ja he ne minulle auliisti kertoisivat, minä en enää ehdi ottaa oppia heidän metodeistaan. Olen luonteeltani sellainen HOHHOIJJAA, EI TÄSTÄ MITÄÄN TULE- tyyppi. Huomenna, huomenna minä alkaan, nyt huilitaan....

Hohhoijjaa-tyyppi repii kynsivallejaan, tuijottelee seiniä ja korkeintaan joskus ruopaiseen nenäänsä.

Lisäksi hohhoijaa-tyyppi unohtelee paljon, vaikka yrittää pistää mieleensä.

Kalenteri ei paljoa kerro viimeviikolta. Maanantain repostelin jo viimekerralla.

Keskiviikkona olin luovan kirjoittamisen kurssilla. Kirjoittelin sen, minkä ymmärsin tehtävistä. Olin ainoa, joka ei ymmärtänyt tehtäviä kuten "piti". Kurssin yli-ihana Tarja-ope sanoi, että sehän se justiin sitä luovuutta onkin. Kirjoittaa, vaikka ei ymmärrä! Joo, niin se taitaa olla. Koko ylipitkän elämäni minä olen ihmetellyt ymmärtäväisyyttäni. Tai oikeastaan sen puutetta.

Päätin, että en enää vingu blogeissani minulle sattuneista haavereista. En siis liiemmin mainitse siitä, kuinka oikean jalkani yksi varpaankynsi kääntyi sekunninmurto-osaksi nurinperin tintatessani sen hyyskämme matalaan kynnykseen. Minulla on nyt kaksi (2) varpaankynttä mustana ja irtoamassa aikanaan. Aikana, joka osuu parhaimpaan sandaali-aikaan. No, mitäs tuosta. Tokkopa kukaan huomaa. Koko mommaa.

Muistatte varmaan myös sen taannoisen kuumavesiloisahduksen

mahanahkalle? Sain teiltä lukijoilta valtavasti hyviä neuvoja ja apukeinoja. Nahkaan onkin muodostunut mellevä rupi, eli paranemaan päin on nahkat. Tänään piti koittaa, irtoavatko ruvet ja onko alla samanlainen eho pinta kuin ennen loiskahdusta. Ei ollut. Onneksi desinfiointiaine ei päässyt loppumaan asioiden ollessa pahemmin.

T: Kaisa Rupiander-Kirvelssön

---------------------------------------------------

Suomi 100v maanantaiblogiruno

Kirjoittanut K. Jouppi

Pienenä sitä luuli,

että uimarannan vastapäisellä rannalla oli Ruotsi.

Ei kai sinne nyt niin kallista olisi ollut matkustaa.

Äitiä ja isää ei vaan huvittanut.

Sellaistakin sitä luuli, että mikään ei koskaan muutu.

Opettajaa uskottiin ja kuunneltiin, kun se sanoi, että Jeesus on Jumalan poika.

Naurattiko, kun naapurin Ritva kertoi meille, kuinka lapsia tehdään.

Oli nähnyt kuulemma.

Kattia kanssa. Ei me uskottu.

Kiusattiin sitä, kun pehmosia puhuu.

-------------------------------------------------------------------

Jumalan kymmenen käskyä (Martti Lutherin/Olaus Svebiliuksen Katekismus).

Ensimmäinen käsky:

Minä olen Herra, sinun Jumalasi.

Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni.

Mitä se on?

Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa yli kaiken ja Hänen ainoan päällensä uskoman ja turvaaman.