Kuvassa näinä päivinä otettuja talvikuvia näiltä nurkilta.

Kamerassa on kuvia kokkokuviakin näiltä nurkilta. Laitan ne sopivan hetken tullen tänne näytille. Oltiin koko meidän perhekunnan (3) väen voimin tiistaina kylätapahtumassa, jossa poltettiin Suomen komein kokko, syötiin Suomen parhailta maistuvia makkaroita ja tavattiin parasta kylänväkeä ikinä. Kaffia ja laskiaispulliakin oli saatavilla, kuten laskiastapahtumassa sopiikin. Jotkut olivat nähneet kovasti vaivaa tuon mukavan kylätapahtuman eteen, eikä turhaan.

Niin on viikko vierähtänyt, ettei paljoa ole perässä pysynyt. Taas on maanantai ja aika avata kalenteri ja alkaa muistella menneitä.

Tämän päivän muisteleminen tuottaa aavistuksen verran kirvelyä. Tarkemmin sanottuna pallean ja vatsanahan kirvelyä. Minulta kas, kun priiskahti kyseiselle alueelle tulikuumaa vettä.

Kyseiset alueethan eivät kuulu, kun minusta on kyse, niihin aivan pienimpiin kohtiin, joten arvannette, että tuntui sangen MAIKIALTA sanan päinvastaisessa merkityksessä.

Keitin tämän päiväiseksi murkinaksi niitä lyhykäisiä, hyviä, parinsentinmittaisia spagetinpätkiä.

Niiden kypsyttyä lurutin kattilasta vettä pois kannen avulla. Välillä huiskautin kattilaa, etteivät spagetinpätkät luiskahda veden mukana lavuaariin. Tein kyseisen huiskauksen liian äkkinäisesti ja seurauksena oli, että vettä präiskähti mahani päälle. Juoksin äkkiä kamariin piirongin loodalle ottamaan Bepanthenputkiloa esiin. Ikenet irvessä sivelin rasvaa vatsanahkalleni.

Tiedän kyllä, että palohaavaan ei saa laittaa muuta kuin kylmää, puhdasta vettä, mutta nyt ei onneksi ollut niin vakavasta vammasta kysymys.

Ajattelin, että en puhu Magnukselle sanaakaan vatsanahkastani, enkä etenkään sen päälle loiskahtaneesta kuumasta vedestä, mutta ajatukset unohtuivat heti, kun Magnus tuli sisälle.

-Nosta puserua! Magnus komensi. -Voi kauhiaa! Minoon muistaakseni sanonu, jotta älä alakaa kaatelohon yksin mitää, eikä varsinkaa mitää kiahuvaa! marmatti Magnus samalla, kun meni kastelemaan käsipyyhettä  kylmällä vedellä. Magnus komensi minut pitkälleni keittiön puuseslongille.

-Kylymä kääre sammuttaa nahkanpalamisen! Magnus sanoi huolekkaasti asetellessaan liinaa pallea&vatsanseutuni laajalle alueelle.

-En minä nyt, hyvänen aika, sisusklasuja myöden kyde, sain nyyhkytettyä. (Tietenkin vuodatin tapani mukaanvaltoimenaan kyyneleitä ja räkää, vaikka oikeastaan ei oltu käyty kuinkaan). (Onneksi).

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kirvely tuntuu enää ihan pikkasen ja silloinkin oikeastaan vaan, kun vatsakumpu pökkää kirjoituspöytään. Sitä varoen, alkaankin  kertoilemaan männäviikon häppeninkejä.

Merkinnät alkavat oikeastaan vasta perjantain kohdalla. Ryttylä lukee siinä selvästi ja harvinaisen huolellisella käsialalla präntättynä. Sama merkintä on myös lauantai ja sunnuntain päällä.

Oli siis se viikonloppu. Joka vuotuinen ihana viikonloppu ihanassa Ryttylässä Kansanlähetysopistossa Riihimäen kupeessa.

Torstain kohdalla lukee Anne kamp. 1/2 9, joka tarkoittaa tietysti sitä, että tuuheat (rykäisy) kutrini lyhenivät sen kituliaan puolisenttiä, jonka ne olivat ehtineet edellisestä kerrasta kasvaa.

Perjantaina koitti ja Magnus kööräsi minut juna-asemalle hyvissä ajoin. Kirjoitin Facebookiin kauheasta junapelostani. Tai juniahan minä en pelkää ollenkaan. Päinvastoin. Nehän ovat kauniita, siistejä, kodikkaita ja puhtoisia, mutta ne kulkevat liian liukkaasti ja lujaa.

Nykyjunien vauhti on niin kova, että maisemat näyttävät ikkunasta ulos kuikuillessa pelkältä viirulta.

Viirut puolestaan saavat aikaan sen, että mielikuvitus alkaa laukkaamaan. Tulee mieleen, miten seuraavan päivän lööpeissä voisi pahimmassa tapauksessa lukea: "Inhimillinen erehdys" jne. "Jarrut pettivät, vaikkei niiden pitänyt" jne. "Kaiken piti olla kunnossa, mutta jostain syystä" jne. Syntyyhän niitä. Kaikenlaisia kauhuskenarioita viiruja vahdatessaan.

Tällä matkalla en kuitenkaan pelännyt pätkääkään. Viiruja en ehtinyt katselemaan ollenkaan. Olen varma, että useat Facebookkaverini rukoilivat hermoheikon ystävänsä puolesta. Kiitos teille kaikille!

Matka meni hienosti ja jaksoin reuhtoa perässäni tonninpainoisen matkakapsäkkinikin kunnialla joka junanvaihdossa.

Marialiisa (nimeä ei muut.) tarjosi sinnikkäästi apua kiskomiseeni, mutta minä kieltäydyin jyrkästi.

-Sen kerran, kun en saa pakaasiani itse kuljetettua, on syytä jäädä kotiin rottinkikiikkutuoliin istumaan ja ottamaan kamferttitippoja sokerinpalaan tiputettuna.

Ihmettelin hiljaa mielessäni kiskoessani laukkuani peräsuoli pitkällä asemalaitureilla (ja varsinkin asematunneleiden rappusissa), että mikä ihme matkalaukussa oikein painaa?  

Noh, vaatteiden paljous tietenkin. Pois unohtamatta lakanoita pyyheliinoja ja makeuppi-arsenaalia. Niistä en kuitenkaan suostu tinkimään. Piiruakaan. Painoi niin paljon kuin painoi!

Olen joskus ollut sellaisella matkalla, jonne otin mukaan yhet kalsarit (nekin valmiiksi jo kintuissa) yhen mekon (valmiiksi päällä), yhen puseron (päällä) hammasharjan ja dödön ja jotakin muuta surkeen pientä, joka ei painanut mitään.

Sillä matkalla tiputin kaikki syömiset rintarustingille ja syliin. Sillä matkalla kaikilla muilla oli uusi sotisopa joka tilanteeseen ja  kaikki olivat nokat kauniisti puuteroituna. Ainoastaan minä kuljeskelin nähtävyyksillä vaatteet ja paikat kropsussa ja leuka kiiltävänä.

Silloin tein päätöksen, että ikinä enää en yritäkään olla muunlainen kuin olen. Olen auttamaton hienohelma ja raahaan vast´edes mukanani kaiken, mikä tätä ominaisuuttani tukee.

Voi olla, että tällä hienohelmalla matkanteko tyssää aika pian, ellen alkaa pitämään kunnostani (ainakin käsivoimistani) parempaa rotia. Oli se sen verran työteliästä se kiskominen.

Naistenpäivillä minulla ja Leilalla (nimi ei muut.) on monena vuotena ollut mieluinen tehtävä pitää naistenpäivien aamurukoushetki. Hetki alkaa aina klo 7.

Paikalle on aina tullut runsaasti aamuvirkkuja ja pirteitä naisia, mikä seikka ei lakkaa minua ihmetyttämästä. Luulenpa, että itse en pääsisi vääntäytymään pystyasentoon niin aikaisin, ellen olisi vastuussa. En ainakaan niin pirteänä, kuten muut. Minulla kestää aamuisin "päästä kartalle" aika pitkään. Ainakin kotona. Kaikkihan teistä muistavat mm. ne pitkät seinääntuijottelusessiot, joista olen näillä palstoilla kertonut. Tuolit ja seinämät voivat vaihtua, mutta tuijotus jatkuu. Jopa niin kauan, etten kehtaa ääneen sanoakaan.

Kirjoitin Ryttylässä kaksi (2) uposen uutta runoakin. Toisen niistä luin sunnuntaina klo 9:n tilaisuudessa kaikelle läsnäolevalle naiskansalle.

Tunsin itseni typerysten kuolemattomaksi kuningattareksi seisoessani siinä kaiken kansan edessä tukisukissani ja polvipituisessa mekkosessani. (Kotona kaupasta tullessani vasta huomasin, että ostamani kuviolliset sukkahousut olivat tukisukat. HÄH? Tukisukkienhan on aina tiedetty olevan olminväriset, sairaalasukkamaiset ja sikavaikeat päällepantavat. Noh, jälkimmäinen pointti kyllä täyttyi kiitettävästi. Muuten ne olivat melko sievät).

Muistin siinä juhlallisesti toista riviä lausuessani, että päälläni oleva tekonahkatakki on puolimetriä liian kapea mennäkseen kiinni. Miltähän se näytti hartaasti kats...kuuntelevien ihmisten mielestä?

Tämä tietoisuus sai lausunnan nousemaan uusiin sfääreihin. Jopa niin, että selvisin muutamaa toistoa ja tankkausta erikoisen hyvin loppuun saakka. Hyvissä ajoin jopa ennen kielen lopullista karstoittumista.

Estraadilta penkkiin palatessani ihmettelin, mihinkä Leila, Onerva, Marialiisa, Salme ja Pirjo olivat hävinneet? Eivät mihinkään. Olin hoippunut väärään penkkiriviin istumaan. Flikat istuivat takanani. Pirjo ainakin lupasi heti, ettei hän kerro tapausta kenellekään.

Kaikesta edellä kertomastani johtuen päättelin siis, että lukeminen oli mennyt hyvin. Kolme kuulijatarta jopa pyysi lähettämään itselleen ko.runon.

Naistenpäivät loppuvat aina sunnuntaina jumalanpalvelukseen (kirkkokaffit tietysti juodaan ihan lopuksi). Meille Leilan kanssa annettiin kunnia lukea jumalanpalveluksen epistolatekstit.

Saimme myös kätellä koko kirkkokansan ovella ja toivottaa tervetulleiksi jokaisen.

Sitten tuli tekstinlukuhetki.

Olin varmuuden vuoksi etukäteen  kysynyt, ovatko tekstit lukupulpetissa valmiina?

-Kyllä ovat!

No mikäs siinä oli lukupulpettiin tepastellessa. Polvitantun tutinakaan ei näkyisi kuin eturivissä istuville, jos heillekään.

Olimme sopineet keskenämme, että Leila lukisi ensin.

Lukupulpetin ääressä selvisi, että tekstit tosiaan olivat esillä. Koko Raamattu! Alusta loppuun.

Ihmettelin (sikäli mikäli muistin edes hengittää) Leilan rautaisia hermoja. Hän löysi kuin löysikin Vanhasta Testamentista kohdan, joka sanottiin ja jota lukea, vaikka papin ääni alttarilta kuului lukupulpettiimme tosi huonosti.

Tiesin välittömästi, että minä en löytäisi omaa lukukohtaani. En sen kirkonmenon aikana ja tuskin seuraavaan sunnuntaihinkaan mennessä.

-Vsallsddddhwd  kjdljpdmcsdcasd 7:1-16! kuului alttarilta papin ilmoitus, kun tuli minun vuoroni.

-VSALLSDDDHWD KJDLPDMCSDCASD 7:1-16! kuului toisen kerran alttarilta papin ilmoitus.

Kun lukupulpetissa ei kaikesta huolimatta tapahtunut muuta kuin että tekstinlukija seisoo silmät lasittuneina selällään suu auki, pusertaen lukupulpeettia, tuli pastori ihan ääreeni.

-Minä en tiedä mistä luen, sain kähistyä. -Teksti ei ollutkaan valmiina ja en löydä näin äkkiä paikkaa, kun en kuule ja vaikka kuulisinkiin, en sittenkään, jatkoin viittä vaille itkien.

- Olen lukenut kirkoissa tekstit satoja kertoja (Wirtasen vähennystä lukuun ottamatta), paruin jo melkein ääneen.

Sitä ei pappi kuulemma yhtään ollut epäillytkään, ettenkö olisi lukenut.  Lopuksi älysin vinkata ihanan Annelin etupenkistä katselemaan minulle oikean lukukohdan. Hän löysi sen tietysti heti ja minä aloin reippaasti lukemaan.

Mainittakoon, että opiston jumalanpalvelukset leviävät ympäri Telluksen suorana lähetyksenä joka sunnuntai osoitteesta avaimia.net

Jälkeenpäin sanoin tytöille, että mielestäni en ole ikinä lukenut tekstiä niin hyvin kuin nyt.

Salme ihmetteli, että mikä ihme alkasi yht´äkkiä niin haisemaan?

Totesivat, että omakehuhan se!!! ;)

Tähän on hyvä (ja pakkokin) lopettaa, vaikka jotakin jäi vielä kertomattakin, mutta liika on liikaa mhvv:säkin.

T: Kaisa Brandpalle-Braläsare

-------------------------------------------------------

Suomi 100 vuotta maanantaiblogiruno. Kirjoittanut K. Jouppi 29 vuotta vaille 100v itsekin.

Kaupungin laitamilla asui perheitä

onnellisiakin

ainakin joskus

ihan tavallisia, iloineen huolineen ja murheineen

käytiin töissä ja tultiin kotiin

kamari ja köökki

ei valitettu ulkokäymälöistä ei tunkioista

vettä kannettiin sisään

laskiämpäreitä ulos

puuhelloissa pideltiin tulia

ja pönttöuuneissa

emaliset pesuvadit

niissä tiskattiin ja pestiin naamat ja kaula

pyhäkouluun mentiin, jos muutkin menivät

koulussa viitattiin, jos olivat läksyt päässä, eikä pussissa

eikä kirkkoon aina menty sunnuntaisin, mutta kakarat kastettiin

ja mentiin naimisiin

tultiin äideiksi ja isiksi.

----------------------------------------------

Psalmi 86:11

Herra, neuvo minulle tiesi,

että noudattaisin sinun totuuttasi.

Paina sydämeeni syvälle pyhä pelko

nimeäsi kohtaan.