Viikko sitten vaihdoin jouluverhot (yläkuvassa) kesäverhoihin. En ole järin innokas vaihtelemaan verhoja. Molemmissa alakerran kammareissa minulla on tismalleen samat verhot kuin yksitoista vuotta takaperin, tänne muuttaessamme, kirstankoihin ripustin.

En voi aina oikein  ymmärtää ihmisten ylenpalttista hinkua verhojen vaihteluihin.
Olen useamman kuin kerran seissyt keskellä kammareitamme ja miettinyt, pitäisikö muuttaa verholookkia, vaiko eikö?

Joka kerta olen tullut samaan tulokseen: Ei!

En keksi millään, mimmoset olisivat paremmin ympäristöön sopivat kuin ne, jotka ikkunoissa nyt riippuvat ja siis yksitoista vuotta riippuneet ovat.

Keittiö on asia erikseen. Jouluna pitää olla jouluverhot ja kesällä kesäverhot plus välikausiverhot näiden jo mainittujen aikojen välissä.

Alakuvakin on napattu toista viikkoa sitten. Siinä Magnus touhuaa rukoushuone Rauhan remppatalkoissa. Niistä jo viimekerralla jotakin mainitsin.

Uudempia kuvia ei ole esille laittaa. Kuvausinto on laantunut, vaikka kohteita olisi luonto ja ympäristö pullollaan.
Kaikkinainen into muuhunkin on tällä haavaa laantunut. Halvauksenomaisesti. Mutta ei hätää! Se on niin tuttua näin keväisin, että tuskin viitsin asiasta edes mainita.

Otan nyt kuitenkin esiin, kun kerran alkasin, esimerkiksi puutarhan. Yksi syy siihen, että en pidä puutarhanhoidosta on juuri  ns. halvauksenomainen innon laantuminen.
Se paukahtaa päälle, varsinkin näin keväisin, välittömästi, kun otan muutamankin askelen ulkorappusten alimmalta askeleelta pihatantereelle päin.

Keväällähän ei ikinä tiedä, koska maa on niin kuivaa, että sitä voi haravoida.

Niinpä odotan ja odotan ja sitten yht´äkkiä alkaakin kukkapenkkien roskien alta tursuta versoja.
Niitä roskia alkaan sitten hädissäni riipiä pois jollakin kauhealla, vanhalla haravankalsolla ja tietenkin hennot versot katkeilee ja niiden tuoreet nupit menevät poikki.

Ennenkö huomaatkaan, rikkaruohomättäät pemahtavat silmillesi ja nokkosta pukkaa pintaan joka paikasta. Ihan joka paikasta.

En jaksa lakata ihmettelemästä puutarhaihmisiä ja heidän syyhyäviä kynsiään.

Kuten sanottu, meikäläinen taantuu ja siitä seuraa kauheat omantunnontuskat, jotka tuskat kyllä onneksi pian helpottavat. Sen tiedän kymmenien vuosien kokemuksesta. Ne helpottavat viimeistään silloin, kun saa raahata muovipuutarhapöydän tuoleineen johonkin rehevään paikkaan, istua pöydän ääreen kahvikuppi kourassa ja sulkea silmänsä. Kyllä siinä rikat ja ruohot pakosta unehtuvat ja mieliala kohoaa iloisena uusiin sfääreihin.

Tänään en kuitenkaan vielä mennyt rehaamaan tuoleja ja pöytiä ulos, vaikka ilma olisi ollut hyvinkin otollinen. Ämitin velttona sisällä koko päivän. Keittelin kalasoppaa ja mietiskelin syntyjä syviä.

Keitin kalasoppaa pakastelohikuutioista. Keittoon oli kuutioiden mukana pudonnut palanen pakkaustakin. Palasessa oli printattuna numero. Kolme (3).
Yhtään sitä pahvinpalasta ei olisi kuutioista maultaan erottanut. Ainoastaan numero 3 oli erona.
Alkoi siinä syödessä, ilman sitä kolmen numeron pahvinpalaakin, epäilyttämään, ovatko kalakuutiotkin ehkä pahvipuristeita?

Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että kovin herkästi en ruokaa arvostele. Niinpä en tee sitä nytkään. Kuha ihmettelin sen kahden napollisen aikana, mitä keittoa sisuksiini mättäsin.

Viime viikolla kävin terveyskeskuksessa putsauttamassa korvani tulevaa kuulokojeprojektia varten.

Hyvissä ajoin tilasin ajan kyseiseen putsausoperaation ja ihan hyvän ajankin sain. Aamusta klo kahdeksan kymmenen.

Istuessani putsauspenkissä lattialla kenkäni edessä juoksi hämähäkki. Oli hyvä sauma kysyä, että tuliko tuokin korvistani? Ei kuulemma tullut.

Illalla kotiväki kyseli toivorikkaasti, josko mahtoi putsaukset kuuloa kuinka parantaa?

-Häh? kysyin minä.

Ei muuten vaikuttanut putsaukset kuulemiseen mitään. Kuulin kyllä kotijoukkojen kysymyksen, mutta olen minä kuullut kysymykset tähänkin asti, jos ne metrin päästä korvistani kuuluvalla äänellä kysytään.

Innokkaana odotan varsinaista kuulontutkimusta tämän kuun viimeinen päivä. Jospa saisin sellaisen trönön korvaan, että ei tarvitsisi arvailla, mitä ihmiset puhuvat ja saisi vihdoin lopettaa nauramisetkin väärissä paikoissa.

Viime viikolla oli taas iki-ihanien entisten postilaisten kokoontuminen Vaasan Strampenilla.

Magnus kysyi illalla, kuinka olin pärjännyt kaupunkiajossani. Olin Saabilla matkassa, enkä junalla, kuten aiemmin tapana ollut on.

-Loistavasti! vastasin. Niin kuin asia olikin, mutta joka vastaus saa Magnuksen joka kerta epäilemään. Sanoo jopa, että sinet itte enää huamaa, ku töppäälet.

Huomasin, tai en, niin hyvin sujui siirtyminen Strampenilta Aija- Kanitan luo ja sieltä Ansan (nimi muut.) luo Joulun lapsi projekti- miitinkiin.
Pakkasimme illan kuluessa sataankahteenkymmeneen Ansan neulomaan penaaliin värikyniä, pyyhekumit ja lyikkärin.

Lokakuussa teemme 120 lahjapakettia valmiiksi Romaniaan lähetettäväksi. Jokaiseen pakettiin tulee penaalit kynineen, teroittimineen, pyyhekumeineen. Lisäksi paketteihin tulee pikkulelu, vähän isompi lelu (pojille ja tytöille hieman erilaiset, kuten arvata saattaa), lapaset, sukat, pipo, pusero, saippua,hammasharja ja tahna.

Kokoontuminen lahjapakettien tiimoilta oli hauskaa. Väliajalla hörppäsimme kahvia ja toppasimme pitsaa. Minä kysäisin, josko voisin lukea pari runoa malliksi tulevasta Tulppaaninippu-runokirjastani. Kukaan ei pannut hanttiin (tai en ainakaan kuullut) ja niin minä sitten tein työtä käskettyä.

Lauantaina saimme Jyväskylästä vieraita. Äkun ja Tyttityllerön. Äkku on Magnuksen veli ja Tyttityllerö veljenvaimo. Ilta kului mukavasti seurustellessa ja jääkiekkoa katsellessa.
Minäkin istuin nenä ruudussa kiinni, jota en tavallisesti missään tapauksessa tee, jos jääkiekkomatseista on kysymys. Ei ollenkaan siitä syystä, ettenkö pitäisi jääkiekosta.
Pidän ihan kauheasti.
Jääkiekko on vaan niin karmaisevan jännittävää, että en pysty sitä katsomaan muuta kuin erikoistapauksissa ja lauantainen matsi  oli. Yleensä olen toisessa huoneessa ja kuuntelen ja hurraan mukana, jos kuulen, että Magnus huutaa ja hurraa.

Sunnuntaina menimme koko konkkaronkka kirkkoon messuun. Olikin juhlallinen messu. Oikein torvisoittokuntakin paikalla. Kaatuneitten muistopäivä-juhlallisuudet pidettiin sankarihautausmaalla. Sää oli kaunis ja tilaisuus hieno ja juhlallinen.

Kirkkoon olivat saapuneet myös isolla joukolla sellaiset, jotka ovat päässeet ripiltä viisikymmentävuotta sitten (Äkku mm.).
Iloisia jälleennäkemisen huudahduksia kuultiin jo kirkonpenkeissä, saatikka varmaan sitten ruoan ja kahvin merkeissä seurakuntatalolla. Viidessäkymmenessä vuodessa sitä ihminen joiltakin, ainakin näkyviltä osin, hiukan muuttuu, mutta ei niin paljon, etteikö ainakin, kun nimensä sanoo, tunnistettaisi. Joidenkin ei tosin kyllä tarvitse sanoa nimeään, kun tunnistaa. Itse en kuulu sellaisiin. Päinvastoin. Aamuisin peilin edessä en edes itse ole tuntea itseäni. En, vaikka sanon ääneen monta kertaa Kaisa, Kaisa, Kaisa...

T: Kaisa

------------------------------------------------------------------

Maanantaiblogiruno Suomi 100v

Kirjoittanut K. Jouppi 

Kouluun kuljettiin määrättyä katua pitkin

sellaista, jonka varrella ei asunut ilkeitä poikia

niitä piti pelätä,

vaikka ei kai ne mitään olisi uskaltaneet

aikuisten silmiä oli joka puolella

koulussa istuttiin puupulpeteissa ja noustiin seisomaan

kun opettaja tuli luokkaan

viitattiin, kun opettaja kyseli läksyjä

viitattiin, vaikka ei aina tiedetty oikeaa vastausta

hyvällä tuurilla opettaja kysyi joltakin toiselta

tunnettiin syvää myötätuntoa, jos sekään ei tiennyt

silloin piti jäädä seisomaan ja hävetä

laulukokeissa piti laulaa luokan edessä

yksin

oli se varmaan kauheaa, jos ei osannut

minä osasin

yhdeksikön edestä.

--------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen Katekismus

Kymmenes käsky:

Ei sinun pidä himoitseman sinun lähimmäisesi emäntää, eikä hänen palvelijaansa, eikä piikaansa, eikä karjaansa, eikä juhtaansa, taikka muuta mikä hänen omansa on.

Mitä se on?

Vastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalaa, niin ettemme vedä emmekä houkuttele meidän lähimmäiseltämme hänen emäntäänsä tai palkollistansa; vaan paremmin autamme, että he saavat olla alallansa ja tehdä mitä he ovat velkapäät.