Kaikki, siis ihan kaikki, siivoushommat ovat ihan seis. Kuvassa näkyvälle pöydälle ei mahtuisi tulppaanivaasia. Tai ainakaan se ei pääsisi noin oikeuksiinsa kuin tuossa  kuvassa näyttää pääsevän.

Huushollimme on tälläkin hetkellä kuin sudenpesän oviaukko. Aivan samoin kuten kaikkina edellisinä vuosinakin. Siitä syystä en olekaan tippaakaan huolissani. Kaikki hoituu.

Uskon, että paikat ovat putsussa (ainakin melkein) aattoon mennessä.

Luotan lujasti siihen usein mainitsemaani joulusiivousintooni. Ainoa aika vuodesta, kun meikäläistä huvittaa edes ajatella siivousta on joulunalustaviikot- ja päivät.

Nyt joku teistä voi ajatella, että kalenterini on ollut viimeviikon kohdalta tupaten täyteen merkitty. On tapahtunut kaikkea kivaa ja siitä syystä en ole ehtinyt siivota. Se joku ajattelee siinä valitettavasti täysin pieleen.

Kalenterissani ei ole örmintöjä senkään vertaa kuin tavallisesti. 

Päivät ovat vaan valuneet ohitse, unhon suohon, päätä käännellessä ja kynsinauhoja repiessä.

Monta kertaa on mieleeni tullut siinä peräseinää tuijotellessani, että tämmöseltäköhän sitten tuntuu siellä vellitalossa?

Jotkut teistä miljuunista lukijoistani muistanevat, että minulla on taipumus istua ja tuijotella tyhjyyteen silloin tällöin. En ole moisesta tuijottelusta sen kummemmin pitkän elämäni aikana ollut huolissani vasta kun nyt, lähestyessäni totaalista tuijotusikää.

Charles kehotti minua tänään merkkaamaan ylös kaikkea, mitä lapsuudessani ja elämäni aikana on tapahtunut. -Nyt on aika tehdä se, kun et ole vielä kovin paljoa kääkkyyntynyt, lisäsi hän tulta hiillokseen.

-Oikeastaan en muista lapsuudestani paljon mitään. Ne samat, tutut asiat vaan, jotka olen kertonut perhekunnalle ja kaikille jo sataan, ellei ihan kahteensataankin kertaan.

Syy, että yleensä lapsuusajan happeningit tulivat puheeksi, johtui Facebookissa joulukuun ensimmäinen päivä aloittamastani Kaisan adventtikalenterista.

On menossa vasta neljäs luukku ja nyt jo hiostuttaa! Kuinka saan aikaseksi vielä 20 luukullista asiaa? Nimenomaa UUTTA asiaa? 

Noh, eiköhän sitä jotakin muistoa ja asiantynkää aina takafikkarista löydy. Voivat olla toki aika tyynni kaluttuja aiheita, mutta ei auta.

Tuosta tuijottelusta tuli mieleen taas se usein ennenkin itkemäni juttu. Se, kun ollessani 16-vuotias, eräs sukulainen (aika kaukainen ja kuollutkin jo kauan, kauan sitten) katsoi minua ja loihe lausumaan, että nyt on Kaisallekin tullut hiukan ilmettä silmiin!

Mietin silloin, että mimmonen suu auki, nurkassa kyhjöttävä ääpsä sitä onkaan tullut oltua kaikki kuudettoista vuodet!

Tästä olen kirjoittanut monella foorumilla, mutta se on niin jättänyt ankarat arvet sieluni syvimpiin sopukoihin, että tykkään aina itseäni ja muita siitä muistuttaa. Ja antaa hyvän esimerkin siitä, mitenkä ei pidä sukulaistytölle (eikä kenellekään muullekaan) mennä suoralta kädeltä sanomaan, vaikka ehkä mieli tekisi ja olisi aihettakin.

No, jos tämmöttis muistoja on kerrottavana, niin ei kumma, ettei muista mitään.

Mennyt on mennyttä ja tulevainen ei ole vielä tullunna.

Kinnusen Saara (vaasalainen perheterapeutti, kirjailija, kolumnisti ja ja vaikka mitä) sanoi kerran eräällä luennollaan viisaasti jotenkin tähän tapaan:

-Jumala ei ole aikaan sidottu. Hän voi vaikuttaa ja hoitaa asioita siellä menneisyydessäkin.

Saara kehotti rukouksessa pyytämään, että Jumala toimisi näin. Menisi sinne menneisyyteen, kun kerromme kaikki tuskat ja paskat, mitkä meitä vaivaa ja ahdistaa ja parantaisi ja eheyttäisi.

Noh, varmaan heti arvasit, että ei Saara toki tuota paska-sanaa maininnut. Se oli  "Hälävän terapeutin" oma ilmaus.

Olen tehnyt Saaran neuvon mukaan ja siitä on ollut apua. Suurta apua.

Viimeviikolla oli Rukoushuone Rauhan johtokuntalaisilla tämän vuoden viimeinen miitinki Lymmyysen kodalla. Kävimme läpi kesän suurta projektia, johon saatiin rahoitustakin Yhyres-yhdistyksen kautta. Katon- ja seinien maalausprojektia. Rukoushuoneesta tuli nätti kuin mälli, kun se maalattiin. Ruostunut lipputankokin fiksattiin. Passaa siihen nyt juhlapäivinä suomenlipun vetaista!

Kodalla kährästimme makkaraa ja lauloimme lopuksi virren "Herraa hyvää kiittäkää" (sillä kiemuraisemmalla nuotilla).

Sävähdyttävä virsi ja sävähdyttävä tunnelma muutenkin.

Illalla oli kirkolla sävähdyttävä Kristillisdemokraattien paikallisyhdistyksen vuosikokous. 

Minä ja Magnus haistiin savustetulta makkaralta (viime viikollahan haisin lihamurekkeelta). Ruokaiset hajut leijuvat näköjään aina siellä missä kuljen. Tosin onhan sitä ruokaa tullut suuhunkin pantua, ettei vaan haisteltua ja haistua.

Tähän kohtaan sopii mainiosti maininta laihdutusprojektista. Se on vaiheessa tällä haavaa, mutta niin on onneksi lihotuskuurikin. On menossa ns. stabiili olotila, mitä kiloihin ja jenkkakahvoihin tulee.

Kielipesukuuri on loppunut. Ei kukaan kuolevainen pysty kyökkäämään ilta illan jälkeen, ellei välillä pidä tuntuvaa paussia. Puistattaa pelkkä ajatuskin kielen ruokkoamisesta.

Vedenlutkutussessio sen sijaan jatkuu. Se jatkuu hamaan vellitaloon saakka.

Sen ansiosta rypyt eivät tosin ole vähentyneet, mutta ei niitä ole tullut lisääkään.

Naamataulussa ne vanhuuden röhelmätkään (joita luulin psoriasistäpliksi, kunnes lääkäri antoi röhelmä-diagnoosin) eivät ole sanottavasti lisääntyneet, jos kohta eivät liioin ole mihinkään hävinneetkään.

Laihian nuorisoseurantalolla  olin Magnuksen kanssa myyjäisissä. Möimme kortteja ja tauluja. Minusta ei ollut kuulemma paljon muuta kuin vaivaa.

-Kuinka voi ihiminen olla nuan nekatiivinen ja kiukuta joka asiasta ja silloonki vaikkei asiaa oliskaa, ihmetteli Magnus.

-JAAA-A! TAIDATKOS SEN SANOA? vastasin minä riidanhaluisesti.

Riitaa ei kumminkaan syntynyt, kuten ei ikinä, kun Magnus ei tartu täkyyn.

Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kirkkoon.

Kirkkoonmenotapa kannattaa ottaa käyttöön. Jonkun ajan kuluttua sitä huomaa, kuinka kiva tapa se on. Hermot lepää ja mieli ilostuu kirkonpenkkejä hierrettäessä.

Sunnuntaina laulettiin kirkoissamme Hoosianna. Se sykähdyttää eritoten vanhaa ja raihnaista mieltä ja antaa iloisen ja odottavaisen joulunodotusmielen. Sinne sudenpesän ovellekin.

Illalla oli seurakuntatalolla Majatalo-ilta. Minulla oli ilo ja kunnia saada pitää lapsille pieni hartaushetki. Lastenhoitajat olivat erikseen, joten meikäläisen ei tarvinnut miettiä, saako pidettyä lapset  rakennuksen sisällä, saatikka edes samassa huoneessa.

Hyvin olisin saanut pidettyä. Harvinaisen kilttejä ja kultaisia lapsosia. 

Hartaushetken päätyttyä muksut saivat leikkiä.

Otin käyttööni luottamushenkilöäänensävyn ja kysyin, että onpikos täällä lapsille tarpeeksi ja kunnollisia leikkikaluja?

-No, ei niin, etteikö hiukan enempi ja uudempia voisi olla, minulle vastattiin.

-Jassoo! Minäpä vien asiata etiäppäin! sanoin minä. Sillä samaisella luottamushenkilöäänensävyllä.

T: Kaisa Sävyström-Luottander 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:4, 5-7

Siihen aikaan, kun Herra Jumala teki maan ja taivaan,

ei maan päällä ollut vielä yhtään pensasta

eikä edes ruoho ollut noussut esiin,

sillä Herra Jumala ei ollut antanut sateen kastella maata

eikä ihmistä vielä ollut maata viljelemässä.

Mutta maasta kumpusi vettä ja se kasteli maan pinnan.

Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen

ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen.

Näin ihmisestä tuli elävä olento.