Kalenteri ammottaa tyhjyyttään, mitä viime viikkoon tulee ja pää ammottaa tyhjyyttään, mitä tähän hetkeen tulee.

Mitähän tästä mhvv:stäkin nyt sitten tulee? ;)

Viime maanantaina olin tietenkin piirustusharrasteen parissa Vähässäkyrössä. Piirustuskurssia en koskaan kirjoita kalenteriin, koska tosiaankin muistan sen muutenkin. Varmaan kirjoittelin viime maanantain kurssista jo edellisessä postauksessa.

Tämän päivän maanantain kurssilla hahmottelin paperille polvihousupojan ja vierellensä kaksi saksanpaimenkoiraa. Eikä mitä tahansa saksanpaimenkoiraa, vaan sellaiset, jotta ovat voittaneet koirakilpailussa ykkös- ja kakkossertifikaatit. Ovatkohan ne sertifikaatteja? Pisti oikein miettimään. No, joka tapauksessa kuvan koirilla on silkkinauhaiset palkintonumerot kaulan ympärillä.

Meillä oli aikoinaan saksanpaimenkoira. Oikein paperikoira.

Veimme sen pahaa-aavistamattomina kilpailuun, tai oikeastaan kasvattajakennelistä pyysivät ja ehdottivat niin tekemään.  

Koska emme tienneet koiranäyttelyistä hölkäsen pöläystä, pyysimme puhelimessa asioista sovittaessa, että kennelintäti kuljettaisi koiraamme kehässä. Hän lupasikin auliisti niin tehdä.

Pesimme koiramme koirashamppoolla kiiltäväksi ja putipuhtaaksi ja tyytyväisenä lähdimme kilpailupaikalle.

Mainitulla kilpailupaikalla saksanpamenkoirakennelin omistajatar alkoi huutamaan suoraa huutoa nähdessään kilpasankarimme. Hän nyyhkytti, että ei kehtaa moista "tanhupalloa" ikimaailmassa mennä tuomaristolle esittelemään.

Joku meistä (olin niin järkyttynyt, etten muista kuka) meni tuota "palloa" kanveesille taluttamaan (tai ehtikö edes kanveesillekaan asti), kun tuomari ojensi käteen petyykin, jossa luki EVA.

Kaikki koiranäyttelyissä koiran kera kulkeneet tietävät, että nämä kirjaimet eivät aiheuta minkäänmoisia jatkotoimenpiteitä.
Koira oli kuulemmaasti liian tukeva, eikä koiria saa missään tapauksessa pestä edellisenä päivänä, koska ne näyttävät silloin tukevaakin tukevammilta.

Meidän näyttelyintomme lopahti siihen.

Yleensä  koiramme ovat olleet seropi-rotuisia, joten senkään puolesta ei intoa ole tarvittu.

Seropeista puheenollen viime viikon meillä oli talvilomalla ihana Lyllan.

Kotitavoistaan poiketen Lyllan saa nukkua meidän kanssamme samassa pehkussa. Sen se  tekeekin todella kiitettävällä antaumuksella. Meillä on työ ja tuska raivata itsellemme sen verran tilaa, että saamme kinttumme suoriksi ja päänuppimme pysymään kutakuinkin sängyn päällä, eikä roikkumassa lattiaa vasten.

Seurakunnan strategiaryhmä, johon minäkin kuulun, kokoontui perjantaina seurakuntatalolla. Mietimme ja puntaroimme erilaisia strategioita parisen tiimaa ja jäin se jälkeen odottelemaan perjantain raamattupiirin alkamista. Ehdin syödä mukaani varaamat kaurajuustoleivät makoisiin suihin, ennenkö piiri alkoi.

Siinä olivat viikon happeningit, ellei sunnuntaita lasketa mukaan.

Lasken kuitenkin sunnuntainkin mukaan, kertomalla, että olimme laskiaismessussa Isonkyrön kirkossa. Oli mahtava meno ja meininki. Kuten aina, kun pienet kerholaiset ja lastenkuorot ovat mukana. 

Kirkonmäellä olisi ollut messun jälkeen mahdollista laskea mäkeä ja syödä hernesoppaa ja makkaroita ja juoda nokipannukahvia, mutta me emme ehtineet jäädä näitä ihanuuksia nauttimaan. No, mäkeä en olisi uskaltanut kyllä laskea, vaikka olisimme ehtineet jäädäkin.

Minua on aina huimannut laskumäkien päällä ja vatsan pohjaa kouraissut ilkeästi kovat vauhdit. Joskus lapsena jokusen kerran, kalpeana ja pelokkaana, uskaltauduin jostakin hirvittävästä mäestä laskettelemaan. Jo silloin ihmettelin mielessäni syvästi, että MIKÄ siinä kaikkien mielestä voi olla muka niin hauskaa? Minusta suolien kuuluu olla mahassa, eikä housujen perällä hirveän rynkytyksen tuloksena. 

No joo, toisaalta, kun katselee lasten nauravia naamoja ja kuuntelee heidän riemunkiljahduksiaan, on pakko ajatella, että minä olen väärässä. Mäen lasku ON hauskaa.

Minä vaan en osaa ottaa sitä asiaan kuuluvalla rentoudella. Pitää osata laskea vetelänä, eikä jäykkänä käydä joka kolon ja kuopan pohjalla tyrät rytkyen.

Sunnuntaina lähdimme Nikolainkaupunkiin seuroihin. Minulla oli kahvitusvuoro.

Oli sovittu, että tarjoillaan seuraväelle leipiä. Tein ne kotona jo valmiiksi (lukuun ottamatta tuorekurkkurusetteja, jotka kieli keskellä suuta asettelin kauniisti kunkin lieputskan päälle paikan päällä).

Koska kalenterini on tosiaan kauniin valkoinen viime viikkoni kohdalta, minulla ei ole enää muuta asiaa kuin kertoa alussa olevista valokuvista jotakin. Kyseiset valokuvat ovatkin poikkeuksellisesti ihan uusia.

Yläkuvassa on Magnuksen tekemä käspaikka. Ihmettelen kovasti onko käspaikka oikea nimitys tuolle hantuukinaulakolle? 

Naulakon edessä oleva peite näyttää käsipyyhkeeltä. Se johtuu yksinomaa siitä, että kyseessä ON käsipyyhe. Tervajoelle sijaitsevassa upeassa kangas/vuodevaate&paljon muuta ihanaa-liikkeessä ei ollut valmiiksi neulottua rimssupeitettä. Niinpä kekseliäänä emäntänä laitoin pyyheliinan rimssupeitteen virkaa toimittamaan.

Minä olen maalannut telineeseen nuo kukat ja lehdet ja kaduin välittömästi niin tehtyäni.

Tosin Magnuksen mielestä noon hianot!

Annan maalausten nyt jonkin aikaa olla paikoillaan ja sopivan hetken tullen ostan peesvärisen maalitölkin ja maalaan kaikki peittoon.

Toisessa kuvassa on omitekemäni (ja jo ajat sitten syötykin) omenahillopiirakka.

Nuo tummat läimäreet ovat kuivattuja karpaloita. Oli pakko laittaa niitä piirakkaan, kun parasta ennen-päivä alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan. Tosin kuivatut karpalot eivät

maistu sen kummemmalta oli niissä viimeinen käyttöpäivä ollut, tahi ei.

Kuivatut karpalot eivät maistu oikein miltään. Sen takia niitä voi huoletta laittaa piirakkaan ja ihan mihinkä vaan. 

T: Kaisa Kuivalainen-Handplats

------------------------------------------------

Saarnaajan kirja 2:24-26

Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä

ei ole muuta onnea kuin syödä ja juoda

ja nauttia elämän iloista.

Minä huomasin, että myös tämä tulee Jumalan kädestä.

Sillä kuka voi syödä ja kuka iloita ilman häntä?