maanantai 5. helmikuuta 2018


Kuvassa (tuossa alimmaisessa) on kuvattuna Runebergin olkaväsky.
Se sopii hyvin tämän maanantain bloggaukseen alkukuvaksi, koska onhan tänään Runebergin päivä. Kaksi (2) runebergintorttua olen syönyt jo etukäteen. Hyviä olivat, joskaan ei ihan oikeaoppisia. 
Oikeaoppinen ruunekreenintorttu: korkea, märkä ja raskas.
Kuvan väskystä napsaisin ollessamme joku kesä sitten päiväretkellä Pietarsaaressa ja totta kai piti mennä Runebergin kesävillaakin ihastelemaan. Siellä oli kaikennäköistä tilpehööriä, joita Runeberg oli tarvinnut ja käyttänyt ja tietysti myös Fredrika.
Olin hyvin viehättynyt paikasta ja kehotan lämpöisesti kaikkia ihmisiä sinne käymään menemään, mikäli on vaan mahdollista.
Minulle tuli hyvin ylevä olotila mökkiä sisältä ja ulkoa tutkaillessani.
Muistelisin ihan, että  minullakin runosuoni ylevästi korskahteli ja kuoputteli kuvitellessani, kuinka Runeberg on istunut ulkosalla ja luonut katsantansa taivoa kohti kumpupilvien hiljaisesti lipuessa valkokylkisten koivujen latvustojen yläpuolla.

Yläkuvassakin on hevonen. Kaksikin. Nämä eivät ole runoratsuja, vaan tavallisia heppoja.
Tämän piirtämäni hevoskorttikuvan laitointänne siksi, että tahdon kunnioittaa Jormaa.
Meitä 12 vuotta ihastuttanutta suomenhevosta. Jorma oli paljon vanhempi kuin 12v, mutta me olemme tuon kyseisen ajanverran  asuneet näillä kulmakunnilla ja päässeet näin jokaisella kirkonkyläreissullamme mennen, tullen tätä hurmuri heppaa ihailemaan.
Eilen kuulin, että tämä ihastuttava heppa on nyt sitten viime uutena vuotena lähtenyt autuaimmille nurmikentille. Me olemmekin usein ihmetelleet ja pahkuloineet, missä Jorma on. Olemme ajatelleet, että on liian kylmä, liian paljon lunta, liian tuulista ja liian milloin mitäkin, kun tuota jykevää hahmoa ei ole näkynyt. Nyt sitten tiedämme.
-Ottaakahan ne uuren hevoosen? Magnus mietti. 
-En usko, vastasin minä ja onko suomenhevosia enää missään noin vaan otettavissa? jatkoin synkeästi.
Hevosen nimi ei suinkaan ollut Jorma. Annoin tämän nimen sille, koska emme alussa tienneet sen oikeaa nimeä. Oikea nimi oli Humppis. 
Uuden vuoden jälkeen ihmettelimme suureen ääneen ohi ajaessamme, että missä Jorma on, kun ei näy pihalla. Arvelimme, että ilmat ovat liian hyiset sen olla ulkona. 
Noh, eilen asiat sitten selvisivät:
Viime uudenvuoden aattona Jorma oli hyvissä ajoin viety pilttuuseensa, että sen ei tarvitsisi säikkyä ja pelätä uudenvuoden possautuksia.
Sille oli annettu kauroja, joita se kuulemma hyvällä halulla tapansa mukaan oli turpaansa hamunnut. Kautta näiden vuosien meitä aina nauratti, kun Jorma oli aina syömäpuuhissa. Se oli toki ymmärrettävää, koska Jorma oli valtavan kokoinen hevonen. Komea ja iso. Vanhuuttaan sen selkä oli pikkasen mennyt notkolle, mutta uljas se oli. Niin uljas.
Noh, sitten talonväki oli myöhemmin mennyt talliin tarkastamaan tilannetta (kuten varmaan aina iltasella menivät). Siellä Humppis olikin ollut ihan hikinen ja vavissut kauheasti. Se oli siirretty toiseen pilttuuseen ja...sinne se sitten äkisti oli kuollut. Sydän. Sydän oli loppunut. Niin eläinlääkäri oli sanonut. Jorma-Humppis oli melkein 20-vuotias. 
Onneksi tiemme varrella on kyllä vielä hevosia, joita ihailla. Jorma-Humppista jäimme kuitenkin kovasti kaipailemaan. 12 vuotta suunnittelin meneväni siihen aidan viereen ja näpsäisemään siitä  kuvan, kun se hamuaa ruohoa maasta (sillä oli kuulemma hyvät hampaat, vaikka oli vanha), mutta suunnitteluasteelle jäi. Mauno sanoi tietävänsä, että pitää mennä talonväeltä kysymään, saako niiden pihoissa olevia elikoita filmata, vai eikö? Se oli omiaan aina harraamaan kuvausintoa.
Uskon kuitenkin, että olisi saanut, mutta myöhäistä, mikä myöhäistä (pyyhkäisee silmäkulmaansa).

Eilen oli Naisten kesken iltapäivä. Laitoin siitä ilmoituksenkin Fb-sivulleni.
Ilmoituksesta taisi tulla, kun tarkemmin asiaa jälkeenpäin ajattelen) aikas väkevä. Siitä sai sen käsityksen, että ainoa pätevä syy olla päiville tulematta, olisi se, että olisi vainajana. 
Turha on tietenkin jälkeenpäin ilmoituksiansa kaduskella. Ennemmin pitäisi moista tehdä ja harkita muutoinkin tarkkaan sanomisiansa. Onneksi meitä eläviä oli paikalle saapunut kokonaista 27 immeistä.
Tuon vainaja-jutun kuulin ja opin aikoinani eräältä papilta. On hyvä nyt puolustautuakin sillä, että kun pappi kerta sanoi, niin kyllä minäkin.
Minulla on muutamia muitakin sellaisia kyseenalaisia sanontoja, joista pitäisi päästä irti.
Ensimmäinen on tuo edellä kertomani, toinen on se, kun syödään lihasoppaa. Syödessähän aina ihastellaan makua sun muuta, niin minäkin, mutta loppukaneettini on joskus, että lihaakin on kuin sukuhaudassa. Tämän sanomisen olen päättänyt jo aikoja sitten lopettaa, mutta niin vaan taas lipsahti muutama viikko sitten eräässä tilaisuudessa, jossa tarjottiin mahdottoman hyvää lihakeittoa. 
Kolmas sanonta on se, kun päästää ovesta, tai jonossa edelleen jonkun, joka estelee kohteliaasti ja kehottaa minua menemään ensin, niin siihen sanon kuuluvalla äänellä: 
-Possut ensin ja paimenet sitte!
No joo, onhan niitä sanontoja. Tämän jälkeen minä en enää moisia käytä. Siitä on tieto tullut!

Viimeviikon kalenteriaukeamalla on jonkinmoista raapustusta 4:n päivän kohdalla.
Kaksi iltaa meni kokoustaessa seurakunnan eri asioiden ja johtokuntien tiimoilla.
Suutani niissä aukaisin ainakin silloin, kun ryystin kaffia, tai haukkasin Runebergin torttua. 
Asiat kokouksissa ovat hyvinkin kinkkisiä näinä aikoina. Ainakin, mitä taloudellisiin asioihin tulee.
Uskon kuitenkin, että kirkon päätehtävä, eli evankeliumin etiäppäin vieminen, tulee aina onnistumaan, oli sitten varoja, rakennuksia tms. joo, tai ei. 

Torstain kohdalla kalenterissa lukee: Hae avaimet. Yhdestä avaimesta oli toki vaan kysymys, eli pappilan paraatioven avain. Pitäähän asioita ja paikkoja aina hiukan järjestellä ennen juhlahetkeä.
Pyörähdimme hakemassa avaimen ja jatkoimme siitä matkaa Nikolainkaupunkiin viemään uusia piirtämiäni korttiaihioita painettavaksi. Uusia kortteja ovat ripillepääsykortit (tytölle ja pojalle) ja kettukortti.
Charles sanoi tässä päivänä muutamana, kun keskustelimme taiteen eri tyyleistä, että minun tyylistäni ja korteistani ei pysty sanomaan, onko se hyvää, vai huonoa taidetta.
Pyysin ystävällisesti tarkentamaan analyyssinsä syvintä ydintä.
-No, sun tyyli on niin outo, että siitä ei tiedä, onko se hyvää, vai huonoa!
Kerroin hänelle, että hän voi olla varma siitä, että se on hyvää.
Sen tiedän, että minä ja tyylisuuntani on auttamattoman jäljessä ajastaan. Olisi pitänyt olla kaiken kanssa asialla jo 50 vuotta sitten (ja ennemminkin). Siihen hyvään aikaan, kun kortteja läheteltiin ylt´ympäriinsä miljoonittain.
Aika on ajanut sekä mummun (minä), että taiteeni (paperikortit) yli jo ajat sitten.
Asia ei oikeastaan ole minulle yllätys. Olen ikäni ollut jäljessä kaikesta ja tulen olemaan jäljessä koko tulevan elämänikin. Jäljessä oleminen on kivaa, jos kohta aika rasittavaakin.

Lauantaina olimme linja-autolastillinen innokkaita seurakuntalaisia (eri seurakunnasta ja eri lähikunnista) Seinäjoella koulutuksessa. Pohjanmaalla alkaa maaliskuussa mittava missio-operaatio Mahdollisuus muutokseen.
Meitä opetettiin sana sanalta ja ilme ilmeeltä kohtaamaan ihminen (esimerkiksi kadulla ja sen sellaisissa paikoissa) ja kuinka kertoa hänelle Jeesuksesta.
Opetettiin skriiniä avuksi käyttäen, miten aloittaa puhuttelu, miten jatkaa puhuttelu ja miten lopettaa puhuttelu. Kehon viestiä ja hymyilyn tärkeyttä painotettiin eritoten, kuten oikein onkin.
Sitten seurasi kuivaharjoittelu. Olisi pitänyt valita pari ja vuorotellen mennä kohta kohdalta mahdollinen kohtaamissessio läpi.
-Kauhistus, ajattelin minä. En kyllä etsi paria ja enkä kyllä harjoittele. Eikä minua juuri koskaan hymyilytä (naurata nyt ollenkaan). Siihen jo tyssäisi meikäläisen harjoittelu.
Olen elämäni aikana ottanut sen käytännön, että kun ja jos ei hymyilytä, niin silloin ei liioin hymyillä. Tästä käytännöstä johtuen joku on joskus sanonut, että ei ole uskaltanut tulla kanssani juttelemaan, kun olen aina kuin häntäänsä pierryt koira ja vihaisen näköinen kuin marjaiskarhu.
En haluaisi missään tapauksessa olla kumpainenkaan. Satun nyt kuitenkin olemaan tyypiltäni rautakanki&haudankaivaja sorttia. Teeskentelemään en liioin ole alkanunna.
No sitten: Eipä aikaakaan, kun minun eteeni tuli valoisan, iloisen ja eloisan näköinen nuori tyttö pyytäen innokkaasti saada minun kanssani harjoitella kommentointia kadun ihmisen kanssa.
Kerroin hänelle (ja sain kuin sainkin pientä jakoavain hymyä väännettyä suupieliini), että en saisi sanan palaa sanottua hänen kanssaan. Takeltelisin ja sekoaisin sanoissani, kun muistelisin, että mitäs nyt kuului sanoa ja mitäs missään tapauksessa ei saisi sanoa?
Tyttö nyökkäsi iloisesti ja sanoi hyvin ymmärtävänsä ja lähti sitten tarmokkaasti etsimään toista innokasta harjoittelijaa.
Uskon kyllä, että pärjään tositilanteessa. Ainakin olen nämä 30 vuotta uskossa olleena pärjännyt. Välillä takellellen, välillä kuuma peruna suussa, välillä niin kuin jäitä polttaen ja joskus niin kuin mummu hangessa.
Mahtavaa, että Pohjanmaalle saadaan tämmöinen mahdollisuus kuin Mahdollisuus muutokseen. 
Olkaa maaliskuussa kuulolla!
T: Kaisa Kankirauta-Skratskog
----------------------------------------------

Saarnaajan kirja 1: 9-11 (Olen menossa just tässä kohtaa Raamatun lukemisessa :D)

Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.
Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan-
mennyt on unohdettu ja tulevakin unohdetaan kerran.



2 kommenttia:

Rautalintu kirjoitti...

Heh, täälä toinen ruttuturpa. Muistan ku muksuusta jompikumpi kysyy aikoonansa, jotta "Miksi sä, äiti, näytät niin vihaaselta?" Omasta mielestäni mun naama oli ihan peruslukemilla...

Ailakki kirjoitti...

Voi voi minä oon sellainen hölösuu ja maama messigillä että joskus naurussasuu väärällä aikaa ei musta olisi mihinkään kadulle ihmisiä tapaamaan.Kuunella kyllä jaksan vaikka kuinka pitkään toisen murheita/asioita tunnen että oon saanut aasinkorvat.Siunausta päiviin ja tehtäviin(;