Sarjassa vanhoja, moneen kertaan estraadilla olleita kuvia a) yläkuva: vinttipöksä semmoisena kuin se jokunen vuosi sitten oli. Vinttipöksässä minä kirjoittelen näitä mhvv-juttujani. (Mhvv= mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).

Nykyään kuvan kalustuksista ei ole jäljellä enää kuin matto ja nuo tietokoneen präiskät.

Asuinympäristö muuttuu ja me niiden mukana.

B) alakuva. Siinä önäle, joka löytyi luomuterveysjuoma pullosta eräänä kauniina kesänä.

Siitä siihen, ettei önäle luiskahtanut suuhuni terveysluomujuomaa innokkaasti ryypätessäni.

Koskaan ei selvinnyt, mikä tuo lötkäre oikein oli. En jaksanut lähettää näytettä mihinkään. Ja kuinka olisin sen lähettänyt ja mihin?

Hiukan olen karsastanut luomuterveysjuomia tuon löydön jälkeen. 

Ainakin olen tarkkaillut hiukan tarkemmin kaikkinaisia syömisiä silloin harvoin, kun niitä juon.

Juohtui oudoista löydöksistä mieleen juttu, kun tässä joku aika sitten Vivianni oli mummulassa&paappalassa yökylässä. 

Söimme päivällistä kaikessa rauhassa, kun neiti tuijotti lautasellaan olevaa pöperöä ja kauhisteli yht´äkkiä:  -Oi ei! APUA!

Minulta veret seisahtuivat ja leuat lakkasivat möyhyämästä. Ajattelin kauhuissani, että mitä törkeän kauheata neiti nyt sapuskastaan löysi. (Sipulinpala se ei ole, koska sillä ei ole neidille enää väliä, onko sitä, vai ei).

-Mun silmäripsi!!!

Minä huokaisin helpotuksesta. Silmäripsi (ja varsinkin neidin oma) ei kuulostanut, eikä näyttänyt ollenkaan pahalta. Päinvastoin, kun kuvassa oleva mysteeriolio.

Kerroin neidille ja koko pöytäseurueelle, että kun mummu oli nuori, tekoripset liimattiin silmäluomelle  rimssuina. Rimssun löytäminen ruuasta oli paljon helpompaa kuin nyt, kun ripset kiinnitetään yksitellen, jatkoin minä ja kaikki nyökyttelivät.

Kerroin myös niistä kauhunhetkistä, kun peukaloni tekokynsi oli pudonnut, enkä yhtään tiennyt mihin. Tai oli minulla kammottavat epäilykset: pullataikinaan!

Olin vaivannut taikinan, josta aioin pyöritellä maistuvaisia pulleroisia illalla kylään tuleville vieraille.

Leipoessanikaan en kynttä löytänyt, vaikka aikalailla tarkkaan syynäsin.

Vieraiden syödessä pullia pidättelin henkeäni ja vilkuilin kaikkien syömisiä tarkasti, sikäli mikäli uskalsin pitää auki silmiäni.

Kenenkään pullaan tämä "manteli" ei onneksi osunut. Ja kuinka olisi voinutkaan, kun se löytyi jonkin ajan kuluttua serkkuni Elitzabethyn sohvalta. Helpotus oli melkoinen.

Sen koommin en ole tekokynsiä sormieni pinnoille liimaillut. En kestä niitä jännitysmomentteja, jos yhdestäkin sormesta kynsi puuttuu, eikä tiedä, mistä se löytyy.

Minun osani on vain luoda kaihoisia katseita ihmisten kauniisiin tekokynsiin.

Aprikoin kateellisena, kuinka heillä pysyy kynnet ja minulla ei.

Syynä voi olla, että heidän kyntensä on kiinnitetty vähintäinkin jollakin sementillä jossain lukuisista maamme rakennekynsiviilaamoista.

Minä kliistrasin omat, Osuuskaupasta ostamani tekokynnet, pakkauksessa olleella pikaliimalla. Täytyy todeta, että aika pikaista oli irtoaminen.

Mielelläni laittaisin myös tekoripset, mutta olen varma, että nekin olisivat sopassa, tai ainakin poskella. Liian jännittävää touhua. 

On se niin raskasta olla kaunis.

Ensimmäistä kertaa uuden kalenterin aikana saan tarkastella sellaista aukeamaa, jonka jokaiselle viikonpäivälle on joku merkintä. Olkoonkin, että yhden päivän kohdalle on vedetty raksilat.

Maanantaina oli tietenkin ihana piirustuspiiri. Sitä minun ei enää tarvitse muistiin kalenteriin  kirjoittaa. Muistan ilman muistuttamisiakin, että kurssi on aina maanantaina.

Tämän maanantain kurssilla sain kettukorttiaihion valmiiksi.

Onnesta täristen vein sen kateederille näkyville katseltavaksi,  mutta laitettaessa piirustus nyykähti kaksin kerroin, eikä näkynyt mihinkään suuntaan. 

Joku kuitenkin sanoi, että se sopisi lastenkirjaan kuvaksi. Totta, mutta minä kirjoitan valitettavasti siilistä.

Tai oikeastaan en kirjoita tällä hetkellä taas mitään. Kevätväsymys. Talvihorteen jälkeen iskee aina kevätväsymys.

Maanantain kohdalla lukee äänitys. Olimme Magnuksen kanssa Jussin tykönä Nikolainkaupungissa äänittämässä radio Dei Pohjanmaan alueen lähetykseen puhetta ja runoja. 

Minulla oli kaksi uposen uutta runoa lausuttavana eetteriin.

Hiukan piti niitä lukiessa takellella ja korjailla, mutta Jussi sanoi, että hän saksii pahimmat mokellukset pois.

Tänään oli ohjelma tullut ulos. Mauno oli pannut oikein  puhelimen pärisemään, että muistaa kuunnella.

Kuunteleekohan niitä muuten kukaan muu?

Panee miettimään, kun koskaan kukaan ei ole halaistua sanaa...

jaa, mutta kerran eräs nainen sanoi, että tunsi minut äänestä, kun tavattiin livenä. Tapaa kuulemma aina kuunnella ohjelmaa.

On joku muukin joskus jotakin sanonut,  nyt, kun tarkemmin muistelen.

Sitä on vaan niin kiva vaipua "ei sitä ohjelmaa, eikä mua koskaan kukaan kuuntele"-syndrooman vietäväksi ja korventua siinä kauan ja hartaasti.

Keskiviikkona ampaisin kirkolle kirjastoon. Naisten aamukaffeelle.

Oli meitä sinne puolitusinaa uskaltautunut. Sanon uskaltautunut pelkästään siksi, että oli ihan hirveän liukasta ulkona. Moni kuulemma katkaisi kinttunsa ja kätensä tuona päivänä, pään tärskäyttelemisistä puhumattakaan. Kuulin asian oikein lääkärin suusta.

Aamukahvilla oli ihan mukavaa keskustella entisajan asioista ja siitä mistä kukin on kotoisin kahvintrönäämisen ja nisunpupeltamisen lomassa.

Aion mennä seuraavallakin kerralla.

Torstaina olimme Magnuksen kanssa kinkereillä. Niistä revittelin Facebookissa pitkään ja hartaasti.

Siinä se onkin se probleema. Luulen, että lukijakuntani koostuu pääasiallisesti Face-kavereista.

No nyt, jos kerron täällä uudestaan laveaan ja sinne&tänne rönsyilevään tyyliini saman asian, niin kukaan ei kestä.

Pitäisi valita joko tai. Joko blogi, tai Face. Molempiin minulla ei riitä eri asioita.

Toisaalta taas:  moneen kertaan sitä tulee samoja juttuja elämänsä varrelta jatusteltua.

Pitäisi olla niin mahdottoman meneväinen ja touhuavainen, että aina uutta asiaa pukkais.

Perjantaina meillä oli Magnuksen kanssa vastuuta Nikolainkaupungin Ristinummella seuroissa.

Minulla runoja ja pikkasen puheentapaistakin, Magnuksella puhe.

Keskityn nyt vaan omaan osuuteeni.

Puheosuuden täytin lukemalla kirjeen. Raamatun Ruutin kirjoittaman kirjeen. 

Kerroin osuuteni aluksi, että vanhana postilaisena tykkään lukea kirjeitä.

Totta puhuen kirje oli minun kuvittelemani. Sellainen jonka Ruut muka lähettää Opralle.

Ällätikun kanssa seurasin kyllä Raamatun tekstiä, mutta kuvittelin mielessäni Ruutin ajatuksia ja puheita. 

Kaikki meni hienosti. Päättelin sen taas siitä, että tunsin olevani kaamean tyhmä ja typerä töklöttäessäni ihmisten edessä rantapaidassani. 

Luit ihan oikein. RANTAPAIDASSA.
Tilasin Ellokselta halavalla (8e) ko. rantapaidan. Se on musta, verkkopitsinen, puolireiteen ulettuva ja siinä on nyörit selässä. Ja, koska emme olleet rannalla, oli rantapaidan alla tietenkin pusero, eikä simpparit, kuten kuvastossa oli.

Siinä lukiessani jos jotakin toivoin, niin sitä, että olisin ollut rannalla. Ylhäisessä yksinäisyydessä, kaukana kaikesta. Vain kookospalmujen vaimea suhina korvissa ja edessä ulappa hopeisena siintäen....

Lauantaina olin Ylistaron seurakuntatalolla Etelä- Pohjanmaan Kansanlähetyksen järjestämässä Varustamo-päivässä. Hyvä oli päivä kuten aina.

Sai mummukin uutta ajateltavaa ja mietittävää. Uusia metodeja käytettäväksi evankeliumin eteenpäin viemiseksi. Kaikki keinot Hyvän Sanoman etiäppäin viemiseksi ovat tarpeen näinä ankeina aikoina.

T: Kaisa von Konstit-Ärmånga

----------------------------------------------------

Virsi 562 ensimmäinen säkeistö:

Kun päivä mailleen vaipuu

suo, Herra, että taipuu

henkeni puoleesi.

Maan hälyn hiljetessä

myös yksinäisyydessä

jää, Herra Jeesus, luokseni.