Tänään lähti kuusi. Se kannettiin vintin pankolle odottamaan aikaa parempaa, eli seuraavaa Joulua. Oksiltansa kerätyt uudet kultapallot on pakattu pussiin. Pallukoista irtosi aika lailla kultahilettä. Kamarin lattia kimmeltää nyt tosi kauniisti. Ties kuinka kauan.

Ellen nyt sitten innostu taas ottamaan sitä 100-vuotiaan Maijan hyvää huone/päivä-metodia käytäntöön. 

Ylläolevat kuvat ovat vuodelta 2015, elleivät vanhempiakin.

Laitoin ne kuitenkin tämänkertaisen mhvv:n alkuun syystä, että uusia ei ole ja ilma oli tänään tismalleen samanmoinen kuin yläkuvassa on. Myös Lyllan (kts. alempi kuva) on ollut meillä toista viikkoa kaupunkipaossa ja on tismalleen saman näköinen kuin tuossa vanhassakin kuvassa.

Yläkuvassa näkyvän tuuliviirin siivet ovat saman lailla päreinä tänään kuin kuvanottohetkellä, joten siitäkin syystä vanha kuva puoltaa paikkaansa.

Enkä sitä paitsi ole ollenkaan hiiden vissi, annanko uusia siivekkeitä myllyyn ikinä laittaakaan. Kesäisin, kun nukutaan ikkunat selkosen selällään, kantautuu  siipien louskutus ja muttereiden kitinä häiritsevästi korviin estäen nukahtamista ja herättäen, jos vaikka on onnistunut saamaan unen päästä kiinni. Mitäs turhia sellaisia härpäkkeitä myllyyn menee laittamaan?

Lyllan oli siis toista viikkoa meillä. Sen verran Magnuksen silmät kestävät ilman ylimääräistä rähmimistä.

Magnuksen nenä on kyllä aika punaisen kukertava ylenpalttisesta ylimääräisestä prääsäämisestä, mutta kun tietää, mistä se johtuu, niin sen kestää (ajattelisin ainakin, koska pahempia valituksia ei ole kuulunut).

On mukavaa, kun saa lainakoiria silloin sun tällöin, kun ei omaa voi allergian takia hankkia.

Haikein mielin otin kamarin sohvan päältä pois lakanan, jonka päällä Lyllan tykkää kölliä.

Yhtäkään karvaa en lakanasta löytänyt (karvanajon aikaan niitä löytyy miljoonittain).

Niin olisi voinut lakanan viikata samoilta jalkojen sijoilta takaisin kaappiin odottamaan seuraavaa vierailua, mutta tarmokkaana huushollerskana heitin sen pyykkikoriin.

Minulla on pöydällä vieressäni upouusi kalenteri. Se onkin erilainen kuin ikinä tähänastiset ovat olleet. Tämä uusi kalenteri on kuin kirja. Iso ja kovakantinen. Ei sellainen letru kärpäslätkä. 

Vielä sivut konottavat tyhjyyttään ja vitivalkeina.

Toivottavasti päivien kohdille tulee merkintöjä. Runsaasti. Muuten tylsistyn. Ihminen on luotu liikkuvaiseksi, osallistuvaiseksi ja olemaan tylsistymättä.

Viime lauantaina oli loppiainen. Silloin oli myös Kansanlähetyksen kirkkopyhä täällä Isossakyrössä.

Kirkonmenojen jälkeen oli seurakuntatalolla lähetysjuhla.

Aluksi syötiin maittava keittolounas.

Taas piti ihmetellä, miten ihmeessä seurakuntatalojen keitot (ja muutkin ruuat) ovat niin mahdottoman maittavia? 

Tuttavattareni oli leiponut erään kerran erääseen seurakunnan tilaisuuteen pullaa.

Hän antoi aviomiehelleen luvan ottaa yhden vastapaistetun pullan pelliltä. Syötyään mies oli huokaissut, että miksiköhän nämä kristityt pullat ovat aina vähän parempia kuin muut pullat?

Hyvä kysymys ja sopii hyvin tuohon seurakunnan lihakeitonkin kohdalle.

Lähetystilaisuudessa minä sain lausua kirjoittamani lähetysrunon.

Tein sen suu kuivana ja ääni vapisten. Tuo äänen vapina on uusi ongelma lausumissessioni aikana. Tai ei se ihan uusikaan ole, mutta sen voimakkuus on jotakin uutta eikä välttämättä mikään miellyttävä uutuus.

Kamalaa on yrittää ääni vapisten irrottaa kieltä kitalaesta niin, että kukaan ei huomaisi ja että runo soljuisi edes kutakuinkin ymmärrettävässä muodossa kuulijakunnan korviin.

Sikäli mikäli yleisö kuuntelee.

Olen nimittäin kokenut senkin, että yleisö muisteli keskenään sodan jälkeisiä aikoja ja kuinka niistä selvittiin, minun posmottaessa jotakin runoa tuulien tuiverruksista ja syksyn synkeyksistä.

Turhautuneempaa tunnetta saa hakea ja tuskin niitä onkaan.

Nyt koin, että minua kuunneltiin ja sainpa 5 kirjaa myytyäkin lähetyksen hyväksi.

Kahvitusvuoro Nikolainkaupungin seuroissa osui meidän ryhmällemme viime sunnuntaina.

Nautin kahvitushukeista joka kerta.

Minua kutsuttiinkin jo heti pienenä enteellisesti Kahvi-Kaisaksi.

Seuroista ajelimme Asevelikylään toisille iltakahveille.

Ajettuamme muutaman sata metriä kirkolta Asevelikylän suuntaan, huomasi Magnus, että kuskinpuoleinen rengas oli ploosunsa, eli ilmat pihalla.

Ei auttanut hänen muu, kuin hypätä lumituiskuun kontalle auton viereen tunkrahvi tanassa.

-Istuiksä autossa, kun isä joutui lumituiskussa punnertamaan pyörää pois päältä? kauhisteli Catherine.

-Missä mä olisin istunut? Hangessako? kauhistelin vuorostaan minä.

-Ei isäsi käskenyt minua ulos ja sitä paitsi se oli kuljettajan puoleinen pyörä!

Catherine pyöritti paljonpuhuvasti silmiään.

Kyllä jälkeenpäin  hävetti myös  minuakin. Tunnustan.Ei tullut mieleenikään ulos autosta prängätä. 

Magnuksella on rautainen ammattitaito renkaiden vaihdossa. Kuudettoista renkaat vuodessa!

Ei siinä yksi vaimo mitään paina, vaikka yhden kerran autossa istuukin.

T: Kaisa Storvikt-Tunkkerström

-----------------------------------------

Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:19-22

Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet

ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo,

nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi.

Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui.

Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille

ja kaikille villieläimille.

Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania.

Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen

ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla.

Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo.