Taas vanhat kuvat kehissä, mutta niin ovat ihmisetkin, joita ne esittävät.
Kuten kaikki, te sadat ja taas sadat lukijani  muistatte, harrastamme Maunon kanssa silloin tällöin draamaesiintymisiä. Vaasassa toimii draamaryhmä nimeltä Kulmakivi. Siihen meillä on Magnuksen kanssa kunnia kuulua. Ei aina fyysisesti, koska harjoittelukulkuvälimatka on pitkä, mutta aina joskus osuu kohdille roolit ja matkat. Maunolla on usein Pietarin rooli ja minulla "suuri kansanjoukko"-rooli.
Mauno sopii osaansa kuin näppy otsaan jo ulkoisen habituksensa puolesta, ja samasta syystä myös minä.
Minun roolihahmooni ei useinkaan kuulu vuorosanoja. Onneksi, sillä luultavasti en kumminkaan muistaisi niitä.
Tykkäisin ihan hirveästi näytellä ja toisenlaisiakin rooleja kuin "suuri kansanjoukko".
Isäni oli vannoutunut harrastelijateatterilainen. Hänellä oli lukuisia rooleja lukuisissa teatterinäytelmissä Vaasan Strömbergin (nykyisin ABB) harrastelijateatterissa.
Myös veljeni näytteli ikimuistettavasti ikimuistoisia rooleja monena kesänä Hankasalmella, jossa hän toimi paikallislehden päätoimittajana (muita toimittajia lehdessä ei ollutkaan).
Äitinikin oli varsinainen seremoniamestari kesäleireillä ja sen sellaisilla ollessaan. Hän lauloi ja soitti ilmakitaraa ja esitti keksimiään juttuja suurella sukseella.
He muistivat hyvin vuorosanansa. Toisin oli minun kohdalla. Muistin loistavasti kaikki vuorosanat nipusta näppyyn kotona harjoitellessani patsastellessani, mutta välittömästi koulun näytelmäkerhon esiintyessä ja estraadille  noustessani kaikki pyyhkiytyi viimeistä pilkkua ja pistettä myöden pois aivokopastani.
Nykyään keksin kaikennäköistä sanomista ja kirjoittamista ihan helposti, mutta jos ne pitäisi opetella ulkoa, ei tulisi mitään. Ei niin yhtään mitään. Siksi minulla on aina omia runojanikin lausuissani paperi, tai kirja nokan alla. Se, jos mikä, on aika kurjaa. Olisi niin mahtava katsoa merkitsevästi yleisöön tai laipioon ja saada sillä viisillä enämpi painokkuutta esitykseen ja kontaktia yleisöön. Sielukkuutta ei koskaan ole liikaa. Paperista posmottaessa sitä ei ole juuri lainkaan.

Tänään on maanantai. Maanantain tapaan olisi ollut myös taidepiirustuskurssi, mutta meikäläinen ei ikinä päässyt sinne asti. Ei, vaikka niin iloisena ja toiveikkaana taas liikkeelle lähdin. Vaaleanpunainen lahjapaperipussi tavan mukaan auton peräpenkille asetettuna. (Vaaleanpunaisessa lahjapaperipussissa minulla on paperit, värikynät, viivottimet, pyyhekummit, terottimet ja lukulasit.
Mietin siinä ajellessani, että käyn luruttamassa tankinpohjalle hiukan bensiiniä, että pääsen kunnialla takaisin kotiin kurssi-illan päättyessä.
Kylä tiellä vastaani tuli auto ja koska kylätiemme on kaponen, väistin kuuliaisesti sivuun, että mahtuu kunnolla ohitse. Näin talvella kylätiemme näyttää leveältä. Se aurataan (ja hyvin aurataankin) reunoja myöden leveästi.
Kaikki me kyläläiset kuitenkin muistamme, että tie ei ole sellainen, miltä se näyttää. Tasaiseksi auratut vierukset kätkevät alleen ojan.
12 vuotta olen täällä asunut ja kertaakaan en ojaan kuitenkaan ole ajanut (ellei kivisen rajapyykin päälle ajamista lasketa ojaan ajamiseksi).
Tapahtui väistäessäni, että auto ei noussut tielle, vaikka ratti soikeana väänsin. Ei, vaan se kynti yhä syvemmälle ja syvemmälle ojaan. Itsekin oikealle syrjälle pahoin kallistuneena (koska ajoneuvokin oli) soitin Maunolle:
-Mä oon ojassa! (Luurin toisesta päästä ei kuulunut toviin mitään, hengityksestä puhumattakaan).
-MITÄH? Magnus kihisi.
-Olen ojassa. Pikka Ilmarin talosta vähän eteenpäin (tarkensin tapahtumapaikkaa).
-Orota siinä, niin tuumma apuhun!
Minulla ei ollut aikomustakaan lähteä mihinkään. Päinvastoin! Minun teki mieleni paiskata ojaan autoni viereen ja parkua ja rääkyä suoraa huutoa.
Ohiajavat pysähtyivät ystävällisesti kohdalle ja kysyivät mitä on tapahtunut? Heidän takiaan hillitsin itseni ja ääni vain hiukan väristen kerroin, kuinka minulle käytiin.
Eipä aikaakaan, kun Magnus porhalsi Sitikalla paikalle Charlesin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun paikalle porhalsivat lähistöllä asuvat Sampsa ja Eeka (nimet muut.)
Ensin yritettiin henkilöautolla kiskoa ajokkiani tielle, mutta kävi ilmi, että tarvitaan järeämpiä vetojuhtia.  Sampsa haki traktorin.
Jo alkas Lyyli kirjoittamaan, kun sai oikean osoitteen.
Pöläys vain ja kaara oli tienpäällä. Minä istuin koko veto-operaation ajan Sitikassa.
Mitä minä olisin osannut edes tehdä? En mitään!  Sitä paitsi parkumiset ja rääkymiset olivat koko ajan tulollansa vuolaana ulos. Piti nieleskellen keskittyä pitelemään mölyt mahassaan.
Kiitollisena tässä nyt sitten lämpimässä vinttipöksässä tätä teille kirjoittelen.
Edelleen kyllä väännättää parkua ja itkua, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä, joten taistelen urheasti vastaan.
Olen vanhemmiten huomannut, että olen erityisherkkä. Erityisherkkyys on nyt päivän sana ja olen iloinen, että sain asian ällänpäälle vielä näinkin vanhana. Erityisherkkä ihminen ottaa kaiken hyvin raskaasti ja hänen tekisi mielensä parkua asiasta kuin asiasta. Erityisherkkä ottaa asian kuin asian erityisen raskaasti ja hän suhtautuu kaikkeen kiihkeästi.
Magnus on sanonut, että minulla on "taiteellinen" luonne. En oikein usko sitä, tai... ehkäpä olen taiteellisen erityisherkkä? Mene ja tiedä.
Sinä, joka sanot mielessäsi minusta, että en ole yhtään erityisherkkä, niin sinä et tunne minua.
Osaan peittää kaikki ja estää itkut, mylvinnät ja tuntemukset. Voin ulkopuoliselle vaikuttaa jopa hyvin tasaiselta luonteelta (aina vihainen).
Kaikki tämä luonteentutkistelu ja analysointi johtuu alkuillan ojaanajosta ja tietenkin myös siitä, että nykyään on muotia setviä minuutta. Siitäpä tuo erityisherkkä-juttukin on minulle selvinnyt, kun olen lukenut tietoihmisten viisaita (yskii hiukan) pränttejä.

Minulla oli tiistaina pitkästä aikaa serkkutapaaminen Nikolainkaupungissa.
Elitzabethy-serkku oli laittanut tapansa mukaan pöydän koreaksi. Tarjolla oli muun muassa laskiaispullia. Eikä mitään kananmunankokoisia laskiaispullia, vaan lätsänkokoisia!
Yömyöhäänkin  tuli röyhtäyksiä. Johtuen tietysti myös samaisilla kalaaseilla syömistäni maustekakun siivuista, sipseistä, jäätelöistä ym. ym. ym.
Serkkutapaamiset ovat ihania. Röyh! (Tietenkin johtuen nimenomaa serkuista. Ei syömisistä).

Eilen aloin taas polkea tosissani kuntopyörää. Tein myös 20 punnerrusta punnerrusvempeleelläni. Olisin heilutellut myös kahvakuulaa, mutta en löytänyt sitä. Mistään.
Kenenkään muun huushollissa ei taatusti voi niinkin näyttävä esine kuin kahvakuula, mennä totaalisesti hukkaan. Ei kenenkään.
Magnus sanoi, kun tuskailin asiaa, jotta onhan sulla monenpainoosta muuta punnusta. Paisko ja huisuuta niitä.
Asia ei ole sama! Kahvakuula on KUULA! Siinä on kripa! Tavallisissa punnuksissa ei ole!
T: Kaisa Kuulsten-Kripander
-----------------------------------------------------
Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani,
suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi.
Sä kaikeks tule mulle valollas, neuvoillas
suo joka päivä elää mun yksin armostas.

Suo anteeks kaikki synnit, puhdista verelläs
luo minuun uusi mieli, pyhitä Hengelläs.
Ja meidät suuret, pienet sun sulje suojahas,
yö rauhainen suo meille, oi Jeesus laupias.