The Veeti ja The Magnus. Niin ala- kuin yläkuvassa.

Tuo toinen, eli The Veeti, on ollut meillä lainassa viime keskiviikosta saakka.

Kuvista käy ilmi, ketä Veetin  mielestä on Hälävänmutkan paras lainahoitaja.

Tähdennän, että minkäänmoista lavastusta ei kuvien ottohetkellä ole tehty. Minkäänmoiset maanittelut mihinkään kuvaussessioihin eivät Veetiä edes hetkauttaisi. Magnus on ja pysyy ainoana, joka kelpaa yhtään mihinkään.

En voi lahjoa Veetiä makupaloillakaan puolelleni, koska niitä ei voi sille antaa ja ellei halua korjata laattoja ja kakkoja matoilta. 1/2:skan pippurin kokoisia leivänmurusia olen sille kaksi antanut. Niillä ei suosikkihoitajan titteliä ole Magnukselta anastettu. Ei! Veeti on lahjomaton. Se vaistoaa, kenen sydän on kultaa, kenen sielu puhdas, kenen mieli valoisa, suloinen, söpö ja rakkaudellinen. Olen Veetin kanssa täysin samaa mieltä.

Epäilen myös, että Magnuksen suursuosio johtuu siitä, että Veetin koti-isännänkin nimi on myös Magnus.

Eilen Magnus käväisi Nikolainkaupungissa. Sinne ei Veetiä voinut viedä, koska ei ole tietoa, mitä Lyllan olisi sanonut Veetistä ja päinvastoin.

Jäin siis Veetin kanssa kotiin ja ilokseni sain pitää Vetskua sylissä monta tiimaa.

Kyllä meillä naurua on piisannut Veeti-pojan ansiosta.

Koiranopaskirjat (joita emme ole kyllä koskaan oikein läpi lukeneet, vaikka omiakin koiria on ollut) muistaakseni neuvovat ja tähdentävät, että koiralle ei saisi nauraa hohottaa, eikä lässyttää surkuttelevalla äänellä. Jälkimmäistä emme ole tehneet (ainakaan surkuttelevalla äänellä), mutta tuota toista kyllä. On ollut ihan pakko. On kyllä sen verran metka karvakapistus tämä Veeti (ja koirat yleensä).

On hauskaa ja virkistävää, kun saa joskus pidellä näitä lainakoiria, kun ei voi omaa ja vakituista koiraa ottaa. Kisseistä puhumattakaan. Allergian takia.

Paitsi Veetiä, niin meillä on ollut kaksi muutakin vierasta. Toinen Joensuusta ja toinen Nikolainkaupungista.

On siis tullut keiteltyä hieman tavallista enemmän ja myöskin ehkä syötyä. Senpä takia en mennyt tänään puntarille ollenkaan. Luulen, uskon ja toivon, että paino ei ole noussut. En yksinkertaisesti pysty syömään enää niin monta napollista sapuskaa kuin ennen. Sehän ei johdu siitä, etteikö maistuisi. Ei, vaan se johtuu siitä, että vatsansisus on pienentynyt. Siitähän olen revitellyt jo monta kertaa näillä huudeilla. Kuten myös siitä, että perheen parissa herättää suurta ihmetystä, kuinka ei mitään havaittavaa muutosta ulkopuolisilla ympärysmitoilla ole tapahtununna. Samaa ihmettelen toki minäkin.

Ihmetystä piisaa myös sen suhteen, että miksi sisältä pienentynyt, mutta ulkoa samanmittainen vatsalaukkuni nykyään möyrästää alinomaa ja äänekkäästi? 

Tuskailin viime viikolla suolistoni kurnutusta Magnukselle.

-Kohta en voi mennä ihmisten ilmoille muuta kuin kuin rokkifestareille, tai Kiviniemen Kalevin urkukonsertteihin!

Hiljaiset kokoukset, joissa yksi kerrallaan ollaan äänessä, alkavat olla kauhunpaikkoja.

-Oo vaan niinku et oliskaa. Ei kukaan tiärä, kenenkä maha muraa! neuvoi ja lohdutti Magnus.

-Ei onnistu ja kyllä ne tietää, nyyhkytin minä.

Olen ajatellut itsetykönäni, että pitää ottaa ja mennä apteekkiin ja katsella vaivihkaa luontaistuotehyllystöjä, josko niissä löytyisi apu kurisevaan suolistoon.

En hetkeäkään epäile, etteikö löydy. Luontaistuotteista löytyy apu ihmiskrupin jokaiseen tuskaan ja vaivaan joka neliösentille. Niin sisusklasupuolelle kuin ulkoklasuihin.

-Ei soo vaarallista, jos maha kurajaa, lisälohdutti Magnus minua, kun en saanut kyynelvirtaani tyrehtymään.

-On se! karjuin minä. En halua olla kuin liikkuva rupisammakoiden kutulätäkkö!

Täytyy toki myöntää, että hyvin kaitainen on suolimurina-asia, jos vertaa kaikkeen muuhun, mitä ihmislapsella voi vaivana olla. Myönnän sen auliisti.

Taviöproon parantavia ja elähdyttäviä vaikutuksia en ole havainnut vielä oikeastaan ollenkaan. Jalka ja nivelistö on samassa jamassa kuin ennen niitäkin.

Olen kuitenkin päättänyt nieleskellä Taviöproopallukoita 1/2 vuotta, ennenkö lopetan kokeilun. 

Toisaalta, kun tarkemmin asioita ajattelen on kuin olisin sittenkin päässyt pukertamaan itseni tuolinpäälle hivenen kevyemmin kuin tässä muutama aika sitten.

Huomasin jo tuolin päällä seistessäni ja kaapin ylimmältä hyllyltä lasikuppia kurotellessani, että minun ei ollutkaan tarvinnut tepastella ja ottaa harjotusjalka-asentoja yhtäkään ennen nousemista. Minä vaan otin ja nousin tuolille!

Tätä ei ole tapahtunut viimeiseen kymmeneen (tio) vuoteen. En kyllä uskalla mennä vielä vannomaan Taviöproon nimeen, vaan ennemminkin sen sisäisen kutistumiseni.

Kahdessa seurakunnan palaverissa olin viime viikolla. Suutani en juurikaan aukonut, mutta hiljaa mielessäni rukoilin kaikkien asioiden ja osanottajien puolesta. Sekin on tärkeää ja olen varma, että myös muut palavereihin osanottajat rukoilevat. On kyseessä niin suuria asioita ja päätöksiä, että ilman rukousta ne eivät hoidu. Kuten ei mikään muukaan tässä matoisessa maailmassa.

Sunnuntaina oli kevään viimeinen Naisten kesken iltapäivä Isossakyrössä.

Syksyllä päivät luultavasti jatkuvat jLs.

Nostatin käsiä ylös, ketkä väenvängällä ja ehdottomasti haluavat, että NKIP:t jatkuvat.

Mielestäni kaikkien kädet nousivat. Yhtään epäröimättä.

Minun tehtävänäni oli juontaa, Piia-Maaria piti puheen, Helena kissautti kahvit, Eeva kätteli vieraat (ja tutut) tervetulleiksi ja keräsi kolehdin, Elisa koristeli pöydät, Raija lauloi ja säesti ja Marjo piti loppuhartauden. Meillä on rautainen naistiimi näiden iltapäivien toteuttamisessa. Eikä tuossa luettelossa ollut vielä kaikki. Muutama tiimiläinen ei päässyt paikalle. Se on suuren tehotiimin parhaus. Aina jollakin voi olla esteitä, eikä pääse mukaan ja silti asiat hoituvat. 

Vaikka minulle oli merkattu juonto, tein minä muutakin. Siitäkin huolimatta, että olen saarnamieskursseilla saanut opetusta, että juontaja juontaa. Juontaja ei puhu kotipuolensa asioita, ei analysoi säätiloja, eikä muitakaan tiloja, eikä varsinkaan esitä omaa showta!  Juontaja juontaa!

Kaikesta opetuksesta huolimatta minä luin kuitenkin kolme runoani. Yhden uuden ja kaksi vanhaa.

Ei olisi pitänyt.

"Sairastin" asian päältä koko illan. Tuntui, että runot olivat surkeita, luin ne surkeasti ja näytin surkealta ja juonsin vähän, mutta surkeasti.

Illalla ennen nukahtamista päättelin kuitenkin, että kaikki meni hienosti. Niin muilta kuin minultakin. Ei ne muuten olisi kättä nostaneet.

Mikään ei ole surkeaa, eikä mene surkeasti, kun kokoonnutaan yhteen Jeesuksen nimessä.

Sen päätin, että seuraavan kerran juontotehtävän osuessa minulle, en lausu yhtäkään riimiä. En omia, enkä muiden.

T: Kaisa Värssynen- Riimander

------------------------------------------------

Psalmi 105: 1-4

Kiittäkää Herraa, huutakaa avuksi hänen nimeään, 

kertokaa kansoille hänen suurista teoistaan!

Laulakaa hänelle, ylistäkää häntä,

kertokaa hänen ihmetöistään.

Ylistäkää hänen pyhää nimeään.

Iloitkoon kaikki, jotka etsivät Herraa!