maanantai 2. huhtikuuta 2018


Toinen pääsiäispäivä ja maanantai.
Ihan alkuun taas tuttu vikinä valokuvista: ne on niin vanhoja ja ne on jo monta kertaa näkösällä olleet ja ei ole ollut kamera mukana, ku olis pitäny ja ja ja...
Ylimmässä kuvassa on kumollaan pata, jossa anoppini keitti mämmiä. Tätä en muista kertoneeni, vaikka kuva on näkösällä ollutkin.
Tänä aamuna, kun viimeinen ropeellinen on menossa kaupasta hamstraamistani pääsiäismämmeistä, tuli kyseisestä sulonektarista hieman enemmänkin puhetta.
Magnus kertoi ikkunasta ulos katsellen, että äitinsä keitti mämmiä nimenomaa tuossa padassa.
Muistelin Magnukselle, että äitinsä keittämä mämmi oli vaaleata.
-Mistä se johtui? tivasin minä. -Mämmin pitää olla tummaa, jatkoin riitaa haastavalla äänellä. 
Magnus ei osannut sanoa, miksi mämmi oli vaaleaa, eikä tummaa. Sävyisästi hän totesi:
Aina se syäryksi tuli!
Se on totta. Minäkin söin sitä suurella ruokahalulla ja runsaasti.
Mämmi on suurta herkkuani. Ilokseni huomasin sen 1/2:n vuoden seurusteluajan, jonka Magnuksen kanssa ennen naimisiinmenoa yleensä ehdimme seurustella, että mämmi oli myös Magnuksen suurta herkkua.
-Mies, joka tykkää noin paljon mämmistä, ei voi olla muuta kuin hyvä, ajattelin ja niin myös oli ja edelleen on. Olen sen näinä viitenäkymmenenäkahtena vuotena lukuisia kertoja huomannut.

Kaikesta mämminmussutuksista ja suklaanmoheltamisista huolimatta painoni on laskenut ollen nyt kilo ja viisisataa grammaa vähempi kuin muutama viikko takaperin.  Olen ollut juhlapyhien aikana tarkkana ja muistanut koko ajan, varmaan nukkuessanikin, syyn, miksi painon on LASKETTAVA!
Ja se syyhän on vasen kinttuni.
Annankin kintusta nyt tässä yhteydessä tilannekatsauksen, koska varmaan puoli maapallollista ihmisiä haluaa sen tietoonsa saada:
Päivä päivältä ollaan menty eteenpäin! Niin parantumisessa kuin kävelymetrimäärässä! Toissapäivänä tuli jo puolitoistakilometriä yhden kävelykerran pituudeksi. Puolitostakilometriä! Ja minä, kun en päässyt hätinä kiikkutuolista jääkaapille ja takas.
Jalka on jopa niin hyvä, että uskalsin laittaa korkokenkänilkkurit jalkaan, kun menimme eilen kirkkoon.
Tosin KORKOkenkänilkkurini KOROT ovat samanlaiset kuin Minni-hiirellä kengissään, joten mistään stilettikorkkareista ei todellakaan ole kysymys.
Valitettavasti niistä ei minun kohdallani ole enää koskaan kysymys. Ne ajat ovat ohi. Minni-linjalla mennään. Hautaan asti.
Olen syönyt Taviöproota nyt 8 pallukkaa. Mitään erityistä piristymistä en ole huomannut, jos kohta en mitään enempää vetelöitymistäkään. Niveliä jomottelee silloin tällöin vieläkin, kuten jo neljäkymmentävuotta silloin tällöin jomotellut on.
Työelämässä ollessani jomotuksia yritettiin jäljittää reumakokeita ottamalla, mutta se ei syitä selvittänyt. Tai toki selvitti sen, että reumaa ei ole.
Minulla ei lopuksikaan koskaan ole ollut mitään niistä röppöreistä, minkä takia olen lääkäriin mennyt. Ei veritulppaa, ei psoriasista (vaan vanhuuden röhelmää) ei diabetesta (vaikka se kaikella todenperäisyydellä minulla olla pitäisi. Suvussani sitä esiintyy aika paljon), ei reumaa, eikä vatsasyöpää. Se on tietenkin vaan pelkästään hyvä se, ettei tutkimuksissa ole näitä todeksi havaittu.  En ole elämässäni lääkärissä muuten montaakaan kertaa käynytkään kuin juuri edellä mainittujen  oireyhtymien ja silloinkin vaan lähipiirin painostuksesta, kun eivät jaksa kuunnella valitustani. Toisaalta en olisi voinut itse saada kokein ja tutkimuksin selville näitä asioita, joten pakko on ollut vaivata tohtoreita.
Se, että kivut edelleen silloin sun tällöin vaivaavat, ei haittaa. Pääasia, kun tietää, että ei ole veritulppaa, ei reumaa, ei diabetesta, ei psoriasista, eikä syöpää.
En tunnustaudu myöskään luulotautiseksi. En kertaakaan ole luullut, että minulla on kipuja.
En voinut ennen viimekertaista tohtorilla- ja kokeissa käyntiä sanoa:
-Nytpä tostisesti luulen, että en pysty ottamaan askeltakaan. Luulen myös, että kämmenselkämyksessäni on alta aikayksikön pompsahtanut mustelma, vaikka en ole sitä loukannut.
Toisaalta alan toki  huidella sitä ikää, että kolotus, jomotus ja pompsahtelu kuuluu jokapäiväiseen elämään. Niin se vaan on. Ah, niin häivähdyksen kestää stilettikorkoaika muuttuakseen Minni-ajaksi.(huokaus).

Viime viikon kalenteriaukeamalla näkyy muutama meno ylöskirjoitetun ja myös käydyn.
On kirkkoneuvoston miitinkiä ja kahvittelua Logos-kahvilassa ja Nikolainkaupungin seuroissa.
Pääsiäisen aika on ollut jälleen kerran hienoa aikaa. On ollut runsaasti hienoja kirkkohetkiä. Kiirastorstain messussa minulla oli suuri ilo saada lukea kirkkokansalle evankeliumi ja esirukoukset lukupulpetista. 
Säät ovat myös olleet pääsiäisen ajan (ja koko talven) mahtavia. 
Aivan käsittämättömän huikeita ilmoja on pidellyt ja on ollut melkein jopa hauskaa kävellä ja "urheilla" ulkona raittiissa aurinkoisessa ilmassa.
Tämmöisiä talvia oli aina meikäläisen lapsuudessa. Silloin kauan, kauan sitten. Vanhaan hyvään aikaan.
Saas nähdä tuleeko lapsuustalven jälkeen lapsuuskesä? Tulee, jos tulee. En ole kova kitisemään ilmoista. "Hän säät ja ilmat säätää" lauletaan virressäkin.
T: Marja Kaisa Kitinä-Näkkäläpää-Pykänder
------------------------------------------------------
Psalmi 34:9

Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa häneen.




1 kommentti:

Rautalintu kirjoitti...

Mä oon joutunu jo siirtymähän Minni Hiiri -kengistä Hessu Hopo -kenkihin, ku joku vuosi takaperin tulin töis rappuset alaha ja klosastelin jalakani. Joskus ihan satunnaasesti oon vähä kokeeksi pitäny korkiakorkkoosempia, mutta enhän mä osaa niillä enää eres kävellä.