Viimeviikon kalenteriaukeama on valkoisempi kuin koskaan.

Yhtäkään menemistä, edes ylivedettyä, ei näy. Saa sen vaikutuksen, että mitään ei ole tapahtunut, eikä missään ole oltu.

Vaikutus ei osu ihan männikköönkään, mutta silti:  kaikennäköistä pientä on tapahtunut ja muutamassa paikassa on oltukin. Kuten Köpingin torilla Tervajoella kortteja myymässä lauantaina. Torilla oli markkinat. Ruokamarkkinat. Meidän myyntituotteemmehan eivät tosin ole syötäviä, mutta syötävän ihania kumminkin (jos joitakuita asiakkaista on uskominen).

Minun ei kannattaisi tästä markkinamyyntiasiasta edes mainita, jos omasta asian eteen tekemisestä puhutaan. Istua nakotin teltan perällä koko myyntiajan (4t) tuijottamassa Facebookkia ja syömässä eväitä.

Magnus oli pystyttänyt teltan jo ennen sianruppua ja järjestellyt myytävät ojennukseen. Magnus hoiti myös myyntityön ja supliikin muutenkin.

Noh, kyllä minäkin sieltä teltan perältä istumapallalta tiskin eteen vääntäydyin, kun tuli tuttuja. Entisiä työkavereitakin näin kaksin kappalein!  Tuli vanhan kunnon hyvät ja ihanat työajat mieleen. Ne ajat, jolloin olin postifrouvana Nikolainkaupungissa. Silloin, ah silloin, olivat onnittelu- ja kaikensorttiset muutkin kortit kuumaa tavaraa.

Tästä kulta-ajasta on 1/2 vuosisataa. Olen ollut ajastani aina kaikessa hiukan jäljessä. Ei voi mitään. Elämä luiskahti melkein ohi ja ikäkin melkein satavuotiaaksi, ennenkö ymmärsin, että olen runoilija (yskii vaatimattomasti) ja korttimaakari (yskii kovemmin, mutta edelleen vaatimattomasti).

Kiitollinen kuitenkin olen, enkä valita, vaikka kova olen muuten valittamaan. Varsinkin kaikennäköisiä ja näkymättömiä kremppuja

Lähdin markkinoilta hyvissä ajoin kotiin. Magnus jäi purkamaan telttaa ja järjestelemään tavaroita autoon takaisin.

Voi tulla joillekin sellainen vaikutelma, että olen laiska ja haluton auttamaan ihanaa Magnusta, mutta se ei pidä paikkaansa. Ainakaan sanan syvällisessä ja täysvaltaisessa merkityksessä.

Ei, sillä Magnukselle on kehittynyt ja hioutunut sellainenkin rutiini ja OMA, OIKEA järjestys, että kukaan maan päällä ei osaa sitä tehdä niin kuinka oikein on. Pukaus ja lastaus kestäisi tästä syystä entistäkin kauemmin ja olisi liian äänekästä muut markkinamyyjät huomioon ottaen.(vrt. välillemme taatusti sukeutuva kauhea suukopu).Tähän minunkin on aina hyvä vedota, kun luiskahdan kotiin myyntiajan tullessa tappiin. Silloin harvoin, kun mukana olen. 

Vappukin mahtuu viime viikon valkoiselle kalenteriaukeamalle.

Minulla oli vakaat aikeet lähteä rakastamalleni Jeesus-marssille, mutta klinkutellessani haravan kanssa pihatantereellamme huomasin, että vasemman jalkani nilkka ei paksuudesta huolimatta kantaisi minua koko marssin aikaa. Tuskinpa puoleenväliinkään (ja jos oikein tarkkoja ollaan, niin puolestavälistä puoleenväliinkään).

Autossa istuminen kyllä onnistuu ja niinpä lähdimme Nikolainkaupunkiin. Mukaan otimme pari haravaa.

Perille tultuamme menin rakasta tätiäni tervehtimään ja sieltä hautausmaalle viemään pikkuruisen koriste-enkelin ja kynttilän haudalle. Isäni kuoli vuonna 1961 vappupäivänä 40-vuotiaana.

Kun palasin kierrokseltani Asevelikylään oli alkanut sataa tihnustaa.

Minä, joka en erikoisemmin rakasta puutarhatöitä ja haravoimisia en mennyt sateeseen semmoista liioin tekemään toisin kuin Magnus.

-Kun oon haravoomahan lähteny, niin silloon kans haravootten. Minen oon sokurista.

Harvavoiminen on tänä kesänä jostain syystä kuitenkin ollut minullekin, joka oon sokurista, melkein kivaa. (Paino sanalla melkein).

Olen sohinut haravan kanssa pitkin plantaasiamme välillä talon edestä, välillä takaa ja melkein kaikki paikat on jo ainakin kertaalleen putsattu. Sanon kertaalleen, sillä luulen, että tulen vielä tekemään pintafiksausharavointiakin jo haravoiduistakin paikoista, ennenkö alan istuskelemaan muovituolilla kahvia ryystäen ja runoja kirjoitellen.

Tänään haravoin ulkosaunan taustaa (kts. alempi kuva).

Joka puolella on lehtikasoja, jotka pitää roudata tuohon juhannuskokon näköiseen riskuläjään (kts. ylempi kuva). Kuvassa näkyvä läjä on ollut läjässä jo toisessakin paikassa piha-alueellamme.

Oli pakko siirtää se pois. Takapihalle. Kasa tulee kasvamaan suuresti, sillä ylt´ ympäriinsä on haravoituja lehti&ronttokekoja. Niitä ei ole voinut kottikärryihin pakata, koska on tuullut niin kovaa. Kenenkä kuolevaisen hermot sellaista kestää, että lehdet lentävät ympäriinsä, vaikka on haravoitu? Ei kenenkään!

Huomenna haen persiljansiemeniä. Istutan niitä runsaasti mullalla täytettyihin puukehikoihin.

Maissia istutin tänään. On paljon mahdollista, että jälkimmäisestä saatava sato jää pieneksi. Vai, onko teillä kuinka tietoa maissinviljelystä näillä leveysasteilla?

Persiljanviljelystä minulla on hyvät kokemukset. Vesi kielellä odotan runsasta satoa.

Paitsi haravoinut, olen myös piirtänyt. Minulla on uusi projekti meneillään. Saa sii, tuleeko siitä mitään. Tällä hetkellä tuntuu, että ei.

Tunteet tulevat ja myös menevät, niinpä en paljoa perusta siitä, miltä tuntuu.

Kirkossa sunnuntaina tuntui ihanalta. Istuin perätuhdolla taas, koska sinne mielestäni kuuluu parhaiten. Jopa niin hyvin, että laittaessani kuulokojeeni T-asentoon, kuulen, kun pappi saarnapöntössä hengittää ja kääntelee saarnapapereitaan. Jälkimmäistä voisi ollakin vaikeaa kuulla, ellei pappi hengittäisi. 

Menkää sunnuntaisin kirkkoon! Kaikki! Sieltä ei koskaan sakeampana ulos tule kuin sinne mennessä.

T: Kaisa Sakkender-Kyrkhufvud

----------------------------------------------------
Psalmi 121

Matkalaulu.

Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua,
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.