Minun on ikävä omaa vanhaa höyrykameraani. Ehkäpä vielä vien sen jollekin höyrykameraasiantuntijalle. Kyllä heitä kaupunkipaikoissa varmaan löytyy.
En ymmärrä miksi tällä uudella vanhalla kamerallani tulee niin etäisiä ja sumuisia kuvia? Tai no, kyllä minä ymmärrän. Vika on kameran säätäjässä so. minussa.
Vieläkin kumminkin purnaan vastaan. En minä edellistäkään photograaphikonetta säädellyt ja sillä tuli hyviä kuvia. (Tosin vasta sen jälkeen, kun seurakunnan kaffihuoneessa diakoni sen laittoi vireeseen. Taidanpa ottaa kameran mukaan, kun kirkolle seuraavan kerran menen).

Joka tapauksessa, tuossa ylemmässä himmiössä olen minä. Olimme lauantaina Isonkyrön Ylipään nuorisoseuralla, minä ja Magnus, myyskentelemässä Kaisan Korttien kortteja ja tauluja.
Tauluja en ole maalannut minä, vaan Charles. Minä en osaa maalata öljy-, enkä millään muillakaan väreillä kankaalle, enkä mihinkään muuhunkaan. Yritetty on!

Muistan, kuinka aikoinani mielessäni hiukan arvostelin äitini maalaamia tauluja.

Ajattelin, että minäkin maalaan lellusti samanmoisia ja vielä niin, että tusinaan mahtuu kolmetoista.

Meninkin sitten melkein niistä jalkojensioista kursseille silloiseen Vaasan Työväenpistoon, nykyiseen Opistotaloon.

Eipä mennyt kuin muutama hetki kurssin ensimmäistä tuntia, kun havaitsin, että ei tule mitään. Ei niin yhtään mitään!  En oppinut värien sekoitusta, en perspektiiviä, en varjostusta, enkä mitään muutakaan.

Siitä pitäen katselin äidin maalaamia tauluja ihan toisella silmällä. Kunnioittaen ja ihaillen.

Charleskin sanoi minulle, että joo, pysyttele, äiti, sinä vaan niissä pallopäissä, äläkä havittelekaan mitään muuta. Näin minä olen tehnyt.

Pallopääjoulukortteja sain Ylipään marrasmarkkinoilla myödyksikin ihan mukavasti. Silti haikailin puolenvuosisadan taakse niihin aikoihin, kun olin postipuksuna Nikolainkaupungissa. Tuohon aikaan joulukortteja läheteltiin pilvin pimein. Laatikkotolkulla niitä lastattiin iltaisin postiauton takakonttiin.

Moni asiakas lätkäisi kortit pöytään ja sanoi, että noihin merkit! Sinä liimaat! Näkemiin!

No, minä liimasin. Tunsin merkit mausta. Moni fritsu maistui kitkerältä, mutta oli joukossa makealtakin maistuva merkki. Sadannen postikortin kohdalla oli pakko pitää kieli suussa ja alkaa käyttämään sitä sellaista vaaleanpunaista sientä vihreässä kumipyörylässä.
Sienet pestiin aina aamuisin ja laitettiin freeseinä ja litimärkinä kumikuppeihin. Joskus kyllä tehtiin niinkin, että vamppua ei pesty ollenkaan. Lorotettiin vaan aamuisin (ja välillä päivälläkin) vettä pinnalle. Arvatkaa, miltä litkuiset sienet viikkojen jälkeen sitten haisivat, jos ne käänsi?
Aivan oikein! Se pyörryttävä haju muistuu (ja melkein haisee) vieläkin sieraimissa, kun asiaan eläydyn.

Ah, jospa minä olisin ymmärtänyt perustaa Kaisan Kortit jo tuolloin! Haisevien vamppujen aikaan!Mutta, kun ei, niin ei.

Olen elämäni varsipolulla huomannut, että olen jäljessä monessa asiassa kuin korttiasiassa. Samoin on käynyt runojen rustaamisessa ynnä muussa kirjallisessa tuotannossa.

Charles ennustikin synkästi, että urani runoilijana, korttimaakarina ja kirjailijana jää lyhyenlännäksi.

Sanoin, että ei jää, jos elän satavuotiaaksi, mutta jos en, niin sitten kyllä.

Kirjailijaura uhkaa tyssätä jo ennen, ennenkö se on alkanutkaan (vrt. kahden kirjan julkaisuvitkuttelu, vaikka ovat melkein viimeistä pistettä vaille valmiit).

Perjantaina Systeri (nimi muut.), joka on kirjailija/toimittaja ja vaikka mitä, jälleen kerran minua yritti innostaa ja tuuppia eteenpäin. Ja kyllä minä taas kerran vähän innostuin. Neljännelle runokirjalleni tapailin jo mielessäni nimeäkin. Yhdeksi nimivaihtoehdoksi valikoitui ROHKEA RUNON SYÖ. Mene ja tiedä. Aikani, kun nimeä makustelin tulin siihen tulokseen, että sennimistä eivät ostaisi lähisukulaisetkaan.

Tuo runokirjan nimi juohtui mieleeni siitä, kun aika, jota elämme, on aika kinkkistä ja ahdistavaa ja joltain osin jopa pelottavaa. Minulla on mielessä kirjoittaa runokirja, joka on pullollaan rohkaisurunoja. 

Alakuvassa luen runoa Krellin syysjuhlassa Östermyrassa tässä joku aika takaperin.

Kuvasta välittyy asiaankuuluva kauhea jännitys ja pienoinen pönötys. Olen lausunut runojani 14 vuotta ja aina vaan pukkaa jännitystä. Mutta, koska aina olen kumminkin hengissä selvinnyt ja jälkeenpäin taputuksia saanut, niin näillä mennään.

Se sikakauhea, sydämeen asti vaikuttava angstikohtaus (veret seisauttava lamaantuminen kylmän hien valuessa silmiin ja korviin) on ehkä näinä vuosina hiukan ottanut laantuakseen. Onneksi!
Yhteen aikaan ajattelin vakavasti, että onko tarkoituksenmukaista, jos yleisön eteen estraadille päästyään, ottaa ja tuupertuu sydänkohtaukseen?  Tuohon aikaan sanoinkin aina ihan aluksi, kun olin kongonnut puhujapönttöön, tai vastaavaan: - Minä olen Kaisa Jouppi ja uskon Jeesukseen. Se on se tärkein pointti, jos satun pyörtymään, tai kuolemaan, ennenkö ehdin lausua ensimmäistäkään värssyä.

Kalenteriaukeamaa jos silmäilen, niin menoja olisi ollut samallekin päivälle useampia, tai ainakin kaksi. Aukeamalle on myös merkattu meno, johonka ei hyvistä aikeista huolimatta tullut lähdettyä. Tämmöisissä tapauksissa pitäisikin hankkia "kantoapua".

Keskiviikko oli sellainen, että kahteen paikkaan olisi pitänyt haljeta. Varaa halkeamiseen, kuten tiedämme ja kuvista näemme, kyllä on, mutta käytännössä se on mahdoton yhtälö.

Kotiseurakuntani kirkkoneuvoston kokoukseen menin. Kokous oli hyvä, kuten kokoukset aina.

Hyviä päätöksiä tehtiin ja seurakunnan- ja seurakuntalaisten parasta ajettiin.

Tuona seurakuntaneuvostokokousiltana minä myös kerrankin jännitin ihan turhaan. Minun oli nimittäin puhe pitää alkuhartaus, mutta jostain syystä sitä hetkeä ei sitten tullutkaan. Hartaus kyllä pidettiin ja se on se pääasia. 

Isänpäivää meillä juhlittiin oikein olan takaa jo lauantaina. Lähdimme marrasmarkkinoiden päälle Vaasaan ja siellä pitsalle. Pitseriassa oli hyvin tilaa, koska varmasti kaikki tulivat paikalle vasta varsinaisena juhlapäivänä, eli söndaagina.

Meitä isänpäiväjuhlioita oli koolla kiva sakki. Kaksi sankaria, Magnus ja Eerikki, minä, Charles, Joonathan, Moti ja Vivianni ja Catherine (kaikki nimet muut.) Kyllä siinä pitsat ja valkosipulikrutongit saivat kyytiä!

Minä sen sijaan tulin taas kipeäksi, vaikka ankarasti varoin. Söin entisaikoihin verrattuna murto-osan kaikesta. Catherine sanoi, että eihän minun kannata mennä pitseriaan ollenkaan, kun en pysty syömään kuin fingerporillisen jotakin, jos sitäkään. No, ei kyllä kannatakaan.

En muista, olenko näillä palstoilla ihmetellyt vatsalaukkuani ja sen tilavuutta? Olen varmasti, mutta teen sen taas.

Minä en siis pysty syömään kuin hyvin vähän ilman, että pallea alkaa muistuttamaan säänmittausilmapalloa. Kipu säteilee rintakehään ja vasempaan hartiaan. 

Kaikki huusivat minulle, että se johtuu sydämestä. Sanoin, että sydän ei tunnu kipeältä. Kaikki muu sen ympärillä. Ei auttanut puhe, eivätkä vakuutukset. Siitä siihen, että Catherine ei tilannut ambulanssia.

-Nyt meet kyllä ensimmäisenä arkena lääkäriin! minulle karjuttiin (ja on karjuttu jo pitemmän aikaa).

En mene! AINA, kun olen mennyt jonkun vaivan takia lääkäriin, niin minulla ei ole ollut mitään vaivaa. Onneksi en ole lääkäriä kovin usein elämässäni tarvinnut.

Ihmettelin kerran Magnukselle, että miten ihmeessä minä voin pysyä niin punkerona, vaikka pystyn syömään niin vähän? 

-Jos syää vähä, mutta useen, niin kyllä sitä punkerona pysyy, sanoi Magnus.
Luulen, että hän on tapansa mukaan oikeassa. Silti...ennen söin PALJON ja usein. Hmmm...

Pelkään ja olen melkein varma, että pelko on aiheellien, että vatsaväskyni on täynnä jotain epämääräistä ja kamalaa. Ja sitä epämääräistä ja kamalaa on niin paljon, että sekaan ei sovi muuta.

Ja entäs palleastani kuuluva porina? Jatkuva kurnutus? Sellainen meteli yötä päivää, että tuntuu kuin siellä olisi kutupuuhissa tusinanverran viitasammakoita yötä päivää. Onko se tervettä meininkiä? Jos joku tietää, niin vastatkoon. 

T: Kaisa Viita-aho-Kurnunen.

Ps. Siimahäntien lukumäärä on tänään 5 vähempi kuin silloin, kun viimeksi kirjoittelin.

----------------------------------------------------

Psalmi 2:1-8

Ota varteen, poikani, mitä sinulle sanon,

pidä mielessäsi minun neuvoni.

Herkistä korvasi kuulemaan viisautta,

avaa sydämesi ymmärrykselle,

pyydä tietoa avuksi,

korota äänesi ja kutsu ymmärrystä.

Etsi sitä kuin hopeaa,

tavoittele niin kuin kätkettyä aarretta.

Silloin tajuat. mitä on Herran pelko,

opit, mitä on Jumalan tunteminen,

sillä viisaus tulee Herralta,

hän antaa tiedon ja ymmärryksen.

Hän auttaa oikeamieliset menestykseen,

kilven tavoin hän on vilpittömien suojana,

hän varjelee oikeuden tien

ja turvaa omiensa polut.