Viikkoaukeama pinkissä kalenterissani näyttää siltä, että aivan kuin ei olisi missään  oikein oltu, eikä paljon mitään tehty. Se ei pidä paikkaansa. Paljon on tehty ja jossain myös käyty. Kaikkea ei vaan ole merkattu kalenteriin.
Jos tekemisistään aloittaisi, niin siivoukset ovat edenneet hitaasti, mutta varmasti Magnuksen pikkuruisen garderoopin kohdalle. Tällä viikolla tiputtelen sieltä kaikki vaatteet lattialle ja ne, joita ei  neljääntoista vuoteen ole käytetty, päätyvät armotta laskuojan partaalle viritettävään nuotioon. Laskuojan varrella olevassa nuotiossa minunkin poistovaatteet viimeviikolla kärysivät.
Tiedän, että nykyään suositaan kierrätystä. Omalle kohdalleni on myös aina kiertynyt (ja tulee kiertymään) yhden sun toisen naisen antamia vaatteita ja se on hyvä se.
Olen aina ollut tykästynyt sellaisiin vaatteisiin, joita ei ole minun maullani valittu, eikä ostettu. Silloin, jos koskaan, oppii huomaamaan, että on muillakin hyviä makuja kuin minulla. ;)
Tässä on taas hyvä sauma mainita, että aikoinani työelämässä vaikuttaessani (Suomen Posti) työkaverit oppivat sanomaan:
-Oho, onpas Lizzy-serkkusi taas antanut sinulle hienon puseron, hameen, housut, takin jne.
Hyvät vaatteet, joita en enää pidä, kiikutan vaatekeräyspisteeseen. Minä kyllä pidän vaatteeni niin tyystin loppuun, että keräyspisteellä ei ole tarvinnut enää moneen aikaan käydä. Niin kulahtaneita kaikki hylkäämäni rytkyt ovat olleet.
Magnuskin pitää tarkkaan ja kauan vaatteitaan. Niin kulahtanutta ei olekaan, etteikö hän sitä pahan päivän varalle jemmaisi. Uskonkin, että kyseisen karderoopin tulevasta kaseeraamisesta koituu mielenkiintoinen episodi. Kirjoitan siitä sitten tarkemmin.

Yläkuvassa on keskikamarimme joulutämmissä viime vuonna. Jos nyt kuvan ottaisi, olisi se tismalleen samanmoinen lukuun ottamatta kuusenkynttilöitä kuusessa ja kukkaa pöydällä.
Kuusenkynttilät olivat kesän aikana lemmehtyneet, eikä niihin syttynyt minkäänmoista kipinää.
Magnus näki kauhean työn asetelessaan ne kuuseen vain todetakseen, että ei pelaa! Tästä lähin kannattaakin kokeilla toimivuutta vielä, kun ovat vyyhdissä viime joulun käytöstä. Kaksikymmentävuotta kynttilät ne kestivät.
Kuvan kukka kesti melkein kesään saakka. Tällä viikolla aion hakea pöydälle valkoisen joulutähden. Se on nätti ja kestää meikäläisenkin tasoisen hortonomin hoidossa hyvin joulun yli ja pitemmällekin.

Alakuvassa on vaarini (isänisä) pykäämä talo Vaasassa. Taloa on hiukan muutettu ulkonäöltään. Portaat siirretty eri paikkaan ja sen semmoista pientä.
Vaarini oli taitava rakentaja. Ties kuinka monennen kerran briljeeraan sillä, että hän oli rakentamassa mm. sitä kuuluisaa Iisakin kirkkoakin.
-Jaa, nyt selvisi, miksi sen kirkon rakentaminen kesti niin kauan, totesi minulle eräs mies, jonka nimeä en nyt muista.
-Sen takia se tuli yleensäkin valmiiksi, sanoin minä. En hetkeäkään epäile, etteikö näin olisi.
Vaaria ja isoäitejä on mukava muistella. (Ja tietenkin isiä ja äitejä myös). Pitäisikin kirjoittaa enemmän muistiin kaikkea, mitä he tekivät, kertoivat ja puhuivat nyt, kun vielä itse muistaa.
Meikäläinen on kirjoittanut kaikenmoista tänne blogiin. Hauska ajatella, mitä jälkipolvi, esim. lapsenlapsenlapsenlapset ajattelevat meikämuorista, kun aikanaan täältä juttuja lukevat.
Veikkaan, että ajattelevat, että olipas jännä muori. Eipä kumma, että meistä on tullut näin fiksuja. (Yskii ja niistää).

Tiistaina oli Eläkeliiton Isonkyrön po:n joulujuhla seurakuntatalolla.
Kuten kunnon joulujuhlissa aina, tarjolla oli riisipuuroa, sekahedelmäsoppaa ja torttukahvit.
Paitsi, että puuro oli hyvää, niin erikoisesti ilahduin siitä sekahedelmäkeitosta. Siinä kaikki ihanat hedelmät ja muut makupalat olivat KOKONAISINA. Päärynän- sun muut palat, isoina lotkareina. Että piti olla hyvää!
Meikäläinen klippaa soppaa keittäessään saksilla kuivahedelmät millinpaloiksi.
Tosin meikäläisen soppa onkin putinkia! Sehän on sellaista, että vaikka pilkkumin kaataa kumolleen, sieltä ei valu mitään pöydälle. Ei, vaikka pitäisi kulhoa viikon kumollaan.
Siinä lusikoidessani sitä ihanuutta suuhuni mietin, josko tekisi tänä vuonna poikkeuksen? Keittäisikin sekahedelmäkeittoa, jossa killuisi suuria hedelmänloiskareita seassa?
Tänä vuonna olen tehnyt poikkeuksen jo porkkanalaatikon kohdalla. Ostin värimix-sekoitus-porkkanoita. Osa porkkanoista oli mustia kuin lakritsipötköt. Valmis porkkanaseos näytti tervalta. En ole vielä maistanut, josko myös maistuu siltä.
Minulla oli myös suuri ilo ja kunnia saada lausua neljä runoakin kyseisessä juhlassa.
Tunsin itseni  mahdottomaksi möhköfantiksi kongotessani puhujapönttöön.
Pitkään aikaan ei myöskään kieli ole tuntunut niin Koiviston korpulta, niin Koiviston korpulta kuin nyt tuntui heti  muutaman värssyn jälkeen. Ylähuuli kiertyi rullalle ikenen päälle ja kuivi siihen (siltä se ainakin tuntui ja siltä se varmaan myös näytti).
Sain lausua kahdessa otteessa ja toisen otteen tullessa varasin vesilasin viereen, josta sitten vapisevin käsin runojen välissä ryyppäsin.
Hyvin kaikki kuitenkin meni ja kyllä tällä ikää saa joskus mennä vähän heikomminkin.

Lauantaina olimme Laihialla joulumarkkinoilla myömässä Kaisan Kortteja ja Charlesin tauluja.
Sanoisin, että jos avioliitto kestää joulumarkkinoilla myömisen, niin sitä ei riko mikään.
Markkinoilla sopu säilyy aina sen hetken, kun on ostajia pöydän edessä särkyäkseen sitten, kun asiakas kuuloetäisyyttä etäänpänä alkaa kauhea tappelu. Kaikki johtuu minusta. Minä olen vaikea joulumarkkinakaveri. En itsekään tahtoisi olla moisen kanssa saman myyntipöydän takan.
 Magnus onkin sanonut arviolta kaksikymmentä- tai kolkytkertaa, jotta ikänä minen sun kans enää markkinakaupoolle lähäre! En ikänä. Niin kauniisti et pyyrä!
Niin vaan taas mennään ensi keskiviikkona Vähäänkyröön joulumarkkinoille Kyrölään. 17-20. Tervetuloa!
Olen ajatellut yllättää Magnuksen iloisesti. En purnaa, väykytä, marmata, säti, kiukkua, arvostele, hauku, enkä vingu mistään. En koko myyntisession aikana, enkä liioin ennen, enkä jälkeen!
Kirjoitan sitten, kuinka meni. Onnistuinko suunnitelmissani ja hyvissä aikeissani.

Sunnuntaina olimme kirkossa laulamassa koko poskella Hoosiannaa.
Isonkyrön kirkkokuoro vietti 90-vuotisjuhlaa ja menimme tietenkin kirkonmenojen päälle seurakuntatalolle täytekakkukahville. Sielläkin kuoro lauloi niin mukaansatempaavasti, että tekipä mieli nousta ylös ja alkaa ylistystanssi yksin tein.
Kirkkokuorossa laulaminen nuorentaa, kaunistaa, viisastuttaa ja vetreyttää. Minä, jos joku sen tiedän. Lauloinhan kirkkokuorossa kaksikymmentä vuotta. Sitten piti lopettaa, kun jouduin ottamaan kuulokojeet. Niillä ei "metelissä" pysty kuulemaan oikeaa nuottia. Varsinkaan alttoäänen oikeaa nuottia, jota minä laulan.
Nuoteista en ymmärrä muuta kuin, että ne eivät saa kastua.
Kaikkihan te muistatte sen surullisenkuuluisan jutun minun nuottien oppimisesta? Sen "noin viisaan näköinen ja noin tyhmä"-jutun?  Uskon, että muistatte, koska olen sen niin useasti täällä kertonut ja siitä seuranneessa traumassa rypenyt.

Sunnuntai-illalla meillä oli seurat Ystävyydenkulmassa. Oli hyvät seurat, kuten seurat aina.
Nytkin sain lausua runon. Jälkeenpäin eräs kuulija sanoi runon vaikuttaneen alussa sekavalta, mutta että siitä olikin loppua kohden kehkeytynyt aivan loistava!  Mikähän runonkirjoittajalausutaiteilija minusta oikein kehkeytyykään, jos elää saan ja maapallo jatkaa pyörimistään? Varmaan vaikka mikä!
T: Kaisa Harmaja-Grönskogstrand
--------------------------------------------------------
Evankeliumi Luukkaan mukaan 2:1-4

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano.
Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhalijana.
Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten
Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun.