Muutama bloggaus on jäänyt väliin, mutta eipä olisi ollut kirjoitettavaakaan, kun jäi kaikki menemiset ja tulemiset tekemättä taudin vuoksi.
Minuun iski rs-virus keuhkokuumeineen ja ylenpalttisine yskimisineen. Ei puhettakaan kirjoittamisista, eikä edes lukemisista. Yli viikon rojuin sairaalassa. Viime maanantain olin jo kyllä kotona, mutta en jaksanut kirjoitella. Facessa kävin jokusen sydämen ja peukun pistämässä, että eivät luule, että olen kuallu.

 Taudin nostaessa nuppiaan sinnittelin monta päivää buranan avulla ja ajattelin, että kyllä se tästä.   Sitten Magnus otti ohjat käsiinsä ja sanoi, jotta tua ei oo enää normaalia tua sun kakomises, eikä tua sun hengitykses liioon. Tualla lailla ei rohaja ja pihaja ku riiselveturit ja niitäkää ei enää oo.

Nyt lähäretähän terveyskeskuksehen!
Ja niin lähdettiin. Seinäjoelle. Ja sinne myös jäätiin, jahka tutkimuksia oli tehty puolelta, jos toiselta. Crp oli 320 ja kuume huiteli yli 39:n.

Sumuiseen mieleeni tutkimuksista jäi sellainen neljänkymmenensentin (ainakin, ellei pidempikin) ohut tikku, joka työnnettiin sieraimeeni. Ensin vasempaan, sitten oikeaan. Luulin kyllä, että tikku vääntyy pään sisällä ja tulee toisen sieraimen kautta ulos. Kyllä se niin kaamean näköinen roikama  oli. 

Sitä kun pyöriteltiin (!) aikansa ja labrassa tutkittaisiin  saataisiin selville, onko influenssa, tai muuta röppöriä krupissa sen rs-viruksen ja keuhkokuumeen lisäksi. Pitää joskus omakannasta mennä lukemaan, oliko. 

Oli, tai ei, niin NIIN kipeä en muista elämäni aikana olleeni kuin nyt. Paitsi silloin, kun minulla oli tulirokko. Jälkimmäisestä taudista on kulunut aikaa yli 70 vuotta.

Sairaalassa tulirokkoa potiessani muistan rääkyneeni tauotta koko ajan. Muistan myös, että huutamisestani ja rääkymisestäni ei tykätty. Hyssyteltiinkin, mutta minä huusin entistä kovempaa.

Muistan selvästi, että koko sairaalahuone, jossa yksin karjuin, oli täynnä hämähäkinverkkoja.

Tämänkertaisella sairaalakäynnillä kertaa huone oli täynnä banaanikärpäsiä! Muistan ajatelleeni, että eipä ne saa niitä näköjään lasaretistakaan pois hästättyä. Noh, kyllä ne siitä häipyivät, kun kuume laski ja tokeneminen alkoi.

Painotan, että hämähäkinverkot ja banaanikärpäset olivat tietysti kuumeesta johtuvia. Ei todellisia.

Olin tartuntavaaran takia aika monta päivää sairaalahuoneessa ypösen yksin. Lääkäri sanoi jossain vaiheessa, että kuinka, jos huoneeseen toinenkin potilas tulisi? Miltä tuntuisi?

Minä siihen, että minulle sopii, mutta sillä toisella voi olla vaikeaa.

Kerroin lääkärille ja vieressä seisoville hoitajattarille, että yskin yskimisestäkin päästyä, itken ja valitan ääneen, kun ottaa kipeetä, karjun, kun on niin kaameeta, kuorsaan suu apposen ammollaan ja piereskelen taukoamatta.

Lääkäri meinaili asian kuultuaan ja sitä pohdittuaan, että ehkä on hyvä vielä olla yksin. 

Aloin saada myös automaattisesti lääkefingerporiin kipulääkkeitä. Ei tarvinnut erikseen enää vinkua. Mikä oli yskiessä, kun ei ottanut kipeetä. Itkut ja karjumiset loppuivat siihen

Tervehtyminen alkoi. Nukuinkin niin sikeästi, että en herännyt, vaikka yöllä tulivat tuikkaamaan antibioottia suoneen.
Aikanaan sain sitten huonetoverinkin. Ihanan Lizzyn (nimi muut.). Lupasimme ottaa yhteyttä, jahka tervehdymme ja juhlapyhät on juhlittu.
Muutamana yönä huonekaverinani oli Itou (nimi muut.). Hänelle lauloin Jumalan kämmenellä-laulun ja tietenkin Joulupuu on rakennettu-joululaulun. Moneen kertaan.
-Kuinka sä pystyyt tualla lualamiähen äänelläs laulamahan, ku puhuminenki on vaikiaa? Mauno ihmetteli.
-Lauloin hiljaa ja matalassa äänilajissa. Ja kyllä Itou selvästi tunnisti ne. Ihan hiljaa kuunteli.

Oikein hyvin minua siis hoidettiin. Ei minkäänlaista valittamista. Minua kuunneltiin ja valituksiini vastattiin.
Sairaalapastorin käynnin jälkeen tervehdyimme monta piirua Lizzyn kanssa. Ikinä ei Maa on niin kaunis-biisi ole kuulostanut NIIN kauniilta kuin tuona joulukuisena aamupäivänä (vai mahtoiko olla iltapäivä) pastorin laulamana. Ikinä ei Herran siunaus ole niin sydäntä koskettanut kuin tuossa sairaalan sängyssä happiviikset nenällä rötköttäessäni.
Iloitsimme kovasti Lizzyn kanssa sairaalapapin vierailusta.

Sairaalareissulla selvisi myös, että ihminen on terve niin kauan, kunnes tutkitaan. 

Jotakin on vialla keuhkorustinkieni kohdalla. Olen itse tykönäni ihmetellyt hengästymistäni lähtiessäni kävelemään. Viidenkymmenen metrin päästä on pitänyt jo puuskuttaa. Olen ajatellut, että se johtuu sikahuonosta kunnostani, mutta...Magnuskin on vähintäinkin samassa kunnossa, eikä hänen tarvitse 50:n meeterin päässä puuskuttaa. Tuskin kilometrinkään päästä.

Asiaa aletaan tutkimaan. Sain jo mittarin kotiin, johon alan hönkäilemään, jahka tästä tokenen.

-Kuukauteen ei kannata puhaltaa, tiesi lääkäri. Potemani tauti estää oikeiden tulosten saamisen.

Jouluksi pääsin kotiin. Joulu oli erilainen siinä suhteessa, ettemme voineet viettää sitä rakkaittemme kanssa, kuten aina tähän saakka. 

Uuden vuoden aattokin täytyy kärvistellä ihan vaan hissukseen. Olisi ollut meidän vuoro pitää kalaasit tänä vuonna. Kuten kaikki muistatte, olemme viettäneet uudenvuodenaatot vuorotellen, joko meillä, tai Maikun ja Eerikin tykönä asemanseudulla.

Päätimme Maikun kaa puhelimessa, että vuodenvaihde vietetään myöhemmin. Kaksinkertaisella ilolla ja juhlamielellä.
Samoin olemme päättäneet viettää jouluaatonkin uudestaan. Onneksi on loodat syömättä ja kinkunkin saa kuulemma puoli-ilmaiseksi.

Toivotan kaikille lukijoilleni Jeesuksen siunaamaa uutta Vuotta. 

Kyllä se tästä. 

T:Kaisa Kurttupää-Palkeenkieli

-----------------------------------------------

Psalmi 18:2-3

Minä rakastan sinua, Herra,

sinä olet minun voimani.

Sinä päästit minut turvaan, sinä olet vuorilinnani.

Jumalani, sinuun minä turvaudun,

sinä olet kallio, olet kilpeni,

sinulta saan avun ja suojan.