Hyvää toista pääsiäispäivää! Aurinko paistaa ja kurkipariskunta kurnuttaa melkein ikkunan alla.
Viimeaikoina tuossa, melkein ikkunan alla, on huilaillut satakunta lättykinttua so. joutsenta. Niitä on ollut hauska katsella lenkillä ollessa. Eivät ole eväänsä räpäyttäneet, vaikka aika läheltä pikkulenkkipolku, joka kulkee puutarhan/saunan/liiterin/navetan taitse, niitä tulee. Kyllä ne päätänsä ovat nostelleet ja toisilleen varoituksia tööttäilleet, mutta paikoillaan ovat pysyneet.
Tämä pääsiäinen on ollut aika outo. Ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin emme päässeet kiirastorstain ehtoolliskirkkoon (emmekä mihinkään muuallekaan).
Ensimmäistä kertaa mies- ja naismuistiin trulleja ei käynyt ovilla. Ei meillä olisi ollut koppaan mitään laittaakaan, ei sen puolen. Ei moljahtanut mieleenkään tuottaa pääsiäiskoppahyväskää viime huoltokäynnillä, eli toista viikkoa sitten. Onneksi muistin mämmin. Sekin on jo aikoja sitten syöty loppuun. Onneksi mämmiä saa nykyään pitkin vuotta, joten, jos muistan, tuotan sitä vielä muutaman ropeellisen lisää. Hän, joka on mämmin keksinyt, ansaitsisi Noopelin palkinnon.
Ajattelin, että kun huoltojoukko (so. Catherine) seuraavan kerran tulee ja tuo täydennystä, tuotan myös suklaamunia muutaman tiun.
Viikko on hurahtanut yhtä liukkaasti, kuten viikot tähänkin saakka elämässäni. Joku voi muistaakin, kuinka olen kertonut ja briljeerannut sillä, että aikani ei ole ikinä tullut pitkäksi. Ei ikinä. Ei, vaikka ei olisi mitään tekemistä. Minä vaan istun ja toljotan yhteen paikkaan ja mietin kaikenmoista.
Muistelen mennyttä, vaikka en menneestä, varsinkaan lapsuudesta oikein valtavasti mitään muistakaan. Ne samat asiat vaan. Esimerkiksi kuinka teeskentelin kaveriporukassa pyörtyväni, kun olin saada turpaan Raijalta. (Olimme about 6-vuotiaita) ja kuinka valehtelin koulukaverilleni, joka seisoi ja ihmetteli pikimustaa vettä pestessäni vessanlavuaarissa sukkiani, että sukat ovat yhden kaverini. Ei minun. Olimme about 9-10 vuotiaita.

Muistoja on tulvahtanut viimepäivinä mieleen enemmänkin. On ollut aikaa kaivella ja katsella vanhoja valokuvia. Tosin minä en ole niitä kuvia niinkään kaivellut, vaan olen paremminkin ollut tunnistajan paikalla.
Käsittämätöntä, että muutamassa sukupolvessa kuvien henkilöt unehtuvat ja häipyvät ikuisiin unohduksiin. Varsinkin silloin, kun niiden takana ei ole minkään valtakunnan merkintää, kuka kuvassa näpöttää, keiden kanssa ja missä.  No, minä tietenkin tunnistan kuvia vielä omalta ja hivenen aiemmaltakin aikakaudeltani, mutta minun jälkeeni myöhemmin tulleet eivät niinkään.

Olisi korkea aika minun kirjoitella kuvien taakse nimiä ja paikkoja. Hiukan olen sitä jo aiemmin tehnytkin. Siitä on suuri apu, jos sukukunta vuosikymmenien jälkeen taas innostuu ja viehtyy kuvien katselusta. Ennen vanhaan, kun mentiin kylään, yksi varma ohjelmanumero oli katsella valokuva-albumia. Nykyään kaikki ovat kännyköillä. Voiskin tehdä niin, että katsellaan vuoronperään toistensa kännyköitä! Ihmetellään ja nauretaan. Osoitellaan sormella ja muistellaan. Välillä juotaisiin kahvia ja topattaisiin nisua.

Ylemmän valokuvan katseleminen herätti mukavia muistoja. Siinä katselen nätissä, Aija-Kanitan neulomassa leningissä, Maija-emännän lehmän lypsyä. Vaikutan aika kiinnostuneeltakin.
Se kiinnostus on kyllä aika näennäistä. Muistan, että olisin saanut koittaa lypsääkin, mutta en halunnut, kun ne lötkäreet, joita olisi pitänyt osata kiskoa oikein, näyttivät kamalilta. Muistan kysyneeni, ovatko ne lämpösiä, vai kylmiä? Senkin muistan, että Maija ei naurultaan pystynyt antamaan tarpeeksi selvää vastausta.
Olimme kesäisin Yli-Hukkalan tilalla maatilamatkailulomalla perhekuntani kanssa.  Kalle-isä, Aune-äiti, Heikki-veli ja minä (plus Oskari-kilpikonnamme).
Maatilamatkailua järjestettiin jo tuolloin, yli kuusikymmentävuotta sitten! Järjestettiin, koska isäni järjesti. Hän oli supliikkimies ja kaikin tavoin edellä aikaansa jo silloin.

Majapaikkamajatalosta kivenheiton päässä, Kuorasjärven rannassa, oli äitini tädillä järvenrantamökki ja siellä kävimme ahkerasti saunomassa ja uiskentelemassa.

Tuosta maatilamatkailuajasta on mukavia ja ihastuttavia muistoja kosolti, jos kohta myös yksi vähemmän ihastuttava muisto.
Nimittäin jonkun kilometrin päässä maatalosta oli Sydänmaan Nuorisoseurantalo (ja on se siellä vielä tänäkin päivänä). Äitini ja isäni menivät sinne joskus tanssahtelemaan.
No, ei siinä mitään, mutta erään kerran olin herännyt ja ruvennut ankarasti karjumaan ja rääkymään, kun äiti ja isä eivät olleetkaan paikallaan, eli viereisessä vuoteessa. Olin silloin paljon nuorempi kuin tuossa lypsykuvassa konsanaan olin. Kävimme nimittäin monta vuotta kesäisin kyseisillä lomilla.

Aikansa rääkymistäni ja karjumistani kuunneltuaan, tuli talon vanha-isäntä sänkyni päätyyn ja retuutti minua jaloista. Varmaan hän myös sähisi hampaattomasta suustaan vaikenemiskäskyjä, en muista, mutta sen muistan, että mitä enemmän hän retuutti, sen suuremmaksi nousivat meikäläisen volyymit.

En muista, kuinka juttu päättyi, varmaan ihan hyvin, mutta kunnioitukseni vanhaa isäntää kohtaan kärsi aikamoisen kolauksen. 

Kerroin äidille ja isälle tapauksesta, mutta he eivät uskoneet.  -Retuutti? -Vanha Isäntäkö? -Älä nyt hulluja puhu! -Säyseämpää humöörimiestä saa kissojen ja koirien kanssa etsiä, eikä löydä.

Varmaan niin olikin, mutta lasten karjumista tämä humöörimies ei kestänyt. 

Toisessa kuvassa ovat isoäitini Hilda Dagmar, vaarini Kalle Kustaa ja isäni, niin ikään, Kalle Kustaa.

Rakastan katsoa näitä vanhoja kuvia. Varsinkin isästäni.
Kuten jo mainitsin hän oli aina edellä aikaansa. Hän esimerkiksi silitti aina itse omat paitansa. Siksipä en ymmärtänyt ollenkaan, kun kuulin, että vaimon pitäisi silittää paidat. Myös muiden kuin omansa. Noh, ei minun toki tarvinnutkaan. Magnus on aina ollut omatoiminen ja edellä aikaansa, kuten isänikin.
Sen verran sekaannuin asiaan, että käskin Magnuksen silittää hihat ja kaulukset kunnolla, ettei luultaisi, että minä olen ne huonosti silittänyt.
-Minen hihoja, enkä selekäosaa silitä! Kuka niitä takin alle vahtaa ja näköö? Magnus pahkuloi.
-Sen kerran, kun alat HIKUAMAHAN ja paiskaat takin tuolinreunalle jossain kokouksessa, niin näkyväthän ne! Silitä, silitä vaan!
-Mmpffff...sanoi Magnus, mutta silitti kuin silittikin.

Isä myös keitti usein ruokaa. Joka kerta saimme kuulla kysymyksen: -Maistatteko jotain erikoista?

Sitten arvuuteltiin, jos mitä ja joskus osuttiin oikeaankin. Usein emme.

Isä vei usein meitä lapsia, minua ja veljeäni, pyörä- ja hiihtoretkille ja kesäisin uimarannoille. Mukaan haettiin kylältä Toveri- niminen koirakin.
Toveri meni ihan sekaisin, kun aikanamme muutimme Huutoniemeltä lähemmäksi Vaasan keskustaa.
Se oli innokkain retkillelähtijä meidän porukasta.

Isän kanssa kuljettiin veneellä Vaasan saaristossa marjaretkillä ja kalastettiin monen monituiset hauenköriläät.

Isäni harrasti näyttelemistä ja niin hyvää joulupukkia kuin tehtaan (Vaasan Strömbergin tehtaat) joulujuhlissa joka vuosi oli, ei ikinä aiemmin ollut ollut, eikä myöskään jälkeenpäinkään tullut. Minun ei varmaan tarvitse sanoa, kuka se oli, joka tuota pestiä niin ansiokkaasti hoisi? ;) Kyllä! Iskähän se.

Minulla oli maailman paras isä. Hän jakoi meille sitä rakkautta, mitä lapsuuden kodissaan itse oli saanut. Tätini kertoi, että isäni ei olisi, jos ei olisi tahtonut, tarvinnut ottaa askeltakaan itse ennen sotaväkeen menoaan.
Kuusi siskoa olisivat mielellään kantaneet käsillään ainoata ja parasta pikkuveljeään siihen asti. Sen kyllä uskon. Kyllä sisko-kullat sellaisia olivat. Vaari ja mummu myös.
Kova murhe ja ikävä jäi sydämeen, kun isäni 40-vuotiaana kuoli. Vappuaattona vuonna 1961.

Kuten huomaatte, ajatukset ovat olleet paljon menneissä viime aikoina. Ja missäs ne muualla oikein olisivat voineetkaan olla, kun mitään uutta ei ole päässyt tapahtumaan?
Pihasaunaa ollaan pouhotettu ja lenkillä käyty ja syöty.
Kuulin uutisissa, että EU:n tiedotteessa uumoiltiin, että karanteeni voi hyvässä lykyssä riskiryhmillä kestää ensi jouluun saakka!
No, jos näin on, niin sitten se on. Ei sille mitään mahda. Mieluummin niin kuin koronan kourissa puolikuoliaana ja lopuksi kuoliaana.
Koskaanhan ei toki tiedä, koska täältä on lähdettävä, mutta jos yhden lähtemisen voi välttää sillä, että on eristyksissä, niin sitten tehdään niin, kuinka fiskaalit määrää.
Onneksi on olemassa puhelimet, netit, blogit, Facet ja HEESUS!
Eräs isä oli ollut lastensa kanssa uimalassa, jossa on harvinaisen suuri vesiliukumäki.
Isää ja pikkusiskoa oli hiukan arveluttanut mäkeen meno.  Pikkuinen Natanael oli intona tarttunut molempien käteen ja huutanut kirkkaalla ja kuuluvalla lapsenäänellään ( j-kirjain vielä hiukan kateissa)
-Meidän ei tarvitse mitään pelätä, kun meillä on Heesus!
Isä ja pikkusisko rohkaistuivat silminnähden, kuten myös ne ainakin sata muuta kylpyläverasta.
Olen Natanaelin kanssa tismalleen samaa mieltä. Ei tartte pelätä, kun meillä on Heesus!
T: Kaisa Mämmi
-----------------------------------------------
Psalmi 127:1-2

Matkalaulu. Salomon psalmi.
Jos Herra ei taloa rakenna,
turhaa näkevät rakentajat vaivaa.
Jos Herra ei kaupunkia vartioi,
turhaan vartija valvoo.
Turhaan te nousette varhain,
turhaan valvotte myöhään
ja raadatte leipänne tähden.
Yhtä lailla Herra antaa omilleen,
vaikka he nukkuisivat.