Istuskelen yläkerran pöksässä ja  kirjoittelen blogia viimeviikon olleesta ja menneestä, vaikka se on aika vaikeaa tällä kertaa.
Syynä vaikeuteen on pikkuruinen, säilykepurkin kannen rikki repäisemä haava, oikeankäden etusormen syrjässä.
Eipä sitä ihmislapsi tiedä, mihin kaikkeen hän päivänmittaan tarvitsee oikeankäden etusormen syrjää.
Hyvänen aika. Joka asiaan melkein.
Vaikka haava on pieni (se nyt vielä puuttuisi, että iso) niin ilkeästi se levahtaa aina auki juuri, kun vastakkaiset nahkanpalat vähäkään ovat kiinni yrittäneet takertua.
Eräänäkin yönä sormea särki kyynärpäähän saakka, mutta onneksi ei enää viimeyönä.
Kun purkinkansi viilsi haavan alkoi siitä valua hurme kuin härjän kurkusta. Muistui mieleeni katkerat kouluajat, kun kotitaloustunnilla leikkasin juustohöylällä sormeeni. Olin varma, että sormesta irtosi juustonsiivunpaksuinen pala ja eipä aikaakaan, kun pyörtyä kumahdin lattialle.
Heräsin, kun opettaja taputteli poskille.
Tunsin oloni surkeaksi ja häpesin itseäni ja koko syntymääni.
Olen aina ollut niin mahdottoman ylireagoivan pursuava tunteissani.
Olin varma, että kotitalousnumeroni tippuu seiskasta vitoseen, kun tuolla siivolla menen pyörtyäkumahtelemaan. Olin about 13-vuotias, tai jotain.

Mitäs vielä valittaisi, ennenkö alkaa juhannusmenojansa setvimään?
Ei taida muuta valittamista löytyä, joten seuraa siis setvintää.
Olimme kotona koko juhannuksen!
Jopa niin kotona, että tuskin takapihalla Vilpolassa kävin.
No, kerran toki kävin siellä kahvit huitasemassa kurkkuuni ja äkkiä leuat kylmästä lotisten sisälle.
Sisällä kammarissa olikin ihanan lämmintä, sillä pönttöuunissa leiskui tuli.
Itse siassa pönttöuunissa ei tänä vuonna oikeastaan ole lakannut tuli leiskumasta siitä saakkaa, kun viime syksynä siinä praasua alettiin pitämään.
Mutta en minä valita. Kerrospukeutumisella pärjää ihan hyvin.
Kerrospukeutuminen: paksu raappayönuttu, vielä paksummat raappayökalsarit, toppahousut, päivänuttu, toppatakki ja villakangas huivi. Pisteenä ÖÖ:n päällä villasukat ja sekundacrocsit.
Itsekseni ajattelin siinä sotisovassa plantaasillamme astellessani, että huima on ero siihen juhannusheilaan, joka näillä seuduin oli ensikertaa käymässä 48 vuotta takaperin.
Nuihin aikoihin en liikkunut missään (oli kylmä, tai kuuma) ilman piikkareita (siis korkokenkiä) ja sorjaa vartta myötäileviä viimmosta trendiä olevia vaatteita. (Tai sanotaan nyt toiseksi viimmosta muotia olevia.)
Olen lukenut lehtien palstoilta, että jotkut jommista kummista puolisoista ovat urputtaneet, että toinen puoliso on muuttunut liikaa ensinäkemältä ja ovatkin siitä syystä heivanneet puolisonsa pellolle.
Noh...juhannuksen sotisopa on minullakin toki muuttunut, mutta ei juuri muu. Päinvastoin!
Olen tuplasti sama kuin 48 vuotta sitten ainakin, mitä kiloihin tulee.

Toisen kerran menin tänä juhannuksena ulos nauttimaan etupihallamme olevan kesäpöydän ääreen juhannussuperherkkujani: kylmiä perunoita ja silliä (ylin kuva).
Magnus ei tykkää sillistä. Hän epäilee niiden kypsyyttä.
-Ei sualaveres mikää kypsy, hän sanoo ja eikä hänen päätänsä käännä mikään.
Surkuttelin hänelle tänäkin vuonna ja kuten aina, kun meillä on silliä jääkaapissa, miten paljosta hän jää vaille, kun ei silliä syö.
-Mua ei tarvitte ruveta surkuamahan, jonsei muuta vaillen jää ku sillunkaa, sanoi Magnus ja onhan se niinkin.
Esimerkiksi minä en koe jääväni mistään paitsi, kun en apinanaivopaistia suuhuni laita. Joku voi kovastikkin tykätä siitä  leivänpäällä, tai eilisten perunoiden höystönä.
Minä pidän uusienperunoiden höystönä mys aurinkokuivatuista tomaateista ja sitäkin herkkua tänä juhannuksena lautaseltani löytyi. Magnuskin tykkäs.

Kirkossa tietenkin kävimme juhannuksena kaksikin kertaa.
Jumalanpalvelukset pidetään meillä Isossakyrössä kesäaikana aina vanhassa kirkossa. Tuo toinen kuva on sieltä.
On aivan ihastuttavaa ja juhlallista istua tuossa 1304 ylösrakennetussa kirkossa.
Kaikki tietävät, että aluksi keväällä kirkossa on hyvinkin viileää, mutta loppukesästä tarkenee jo ihan kesätamineissa.
Vanhaankirkkoonkin pitää pukeutua kerroksittain.
En kuitenkaan käyttänyt niin tujua vaatekertaa kuin kotona. Yritin pukea lämpimästi, mutta kauniimmin kuin ylläolevassa kerroin ja mielestäni onnistuinkin oikein hyvin.
Korviini laitoin ruiskaunokkikorvanapit ja jalkoihin hopeanväriset knapukengät
Kirkonportista sisään astellessani huomasin, että harmaalla villaviitallani oli rintamuksessa parinvuoden ruokalista!
Kuinka minä en ollut kotoa lähtiessäni huomannut? Kuinka Magnus ei ollut huomannut?
Jälkimmäisestä seikasta tuohduin todella kovaa.
Siinä se nähdään, kuinka paljon hän eukkoansa ihai...öh...katselee.
Noh, sylkyä vaan kämmenkuppiin ja ankarat hinkkaamiset. Hyvin meni. Sain kaikki pahimmat klöntit putsattua ja saimme kutsun sukulaisiinkin kirkonmenojen päälle.
Siellä meille tarjottiin maailman ihaninta piimävelliä.
Kotiintullessamme huomasin, että harmaalle villaviitalle oli pudonnut aikamoinen luraus kyseistä velliä.
Viitta on nyt pesussa ja piimävelliä aion piakkoin  kokeilla keittää itsekkin. Ensin täytyy mennä hankkimaan maalaisjuustoa, rusinoita ja piimää.

Keskiviikkona olin kirjastossa. Siellä minusta tehtiin lehtijuttu paikallislehteemme.
Minusta ja Runoratsukko-kirjasta.
Kuviakin räpsittiin ja Sisko (nimeä ei ole muutettu) käski, jos ei nyt ihan nauraa, niin hymyillä.
Väänsin suuvärkin reunoilta niin ylös kuin pystyin, eli parin millin verran.
-Kuinka soot niin totinen? Syster (nimi muut.) kysyi.
-Minä olen aika totinen torvensoittaja, vastasin ja hymyilin surumielisesti suupielet alaspäin.
Mutta tottapuhuakseni totisuus johtuu siitä, kuten edellisellä kerrallakin sanoin, että en oikein tunne oloani riemulliseksi kameran tuolla puolen.
Noh, se siitä.

Sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin. Ja tietysti seuroihin Euroopan kauneimpaan kirkkoon.
Olisin saanut kirjankin myytyä, jos minulla olisi niitä mukana ollut.
Mietin lähtiessä, että otanko mukaani kirjoja, vai enkö ota. Jätin sitten kirjat vartavasten kotiin.
-Ja minä kun vartavasten varasin rahaa kukkaroon! harmitteli Ansku.
-Otan ens kerralla mukaan, sanoin innokkaasti. (Luontaisesta vetelyydestäni ei ole haisuakaan, kun joku puhuu kirjani ostosta).
-Minä en ole täällä ens kerralla, sanoi Ansku.
-Otan sitten sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla....
Olen laittanut Anskun kirjan sivuun, jos sattuu, että saan kaikki melkein viisisataa kirjaa myydyksi, ennenkö taas nähdään.

Seurojen päätteeksi menimme Asevelikylään.
Oli mukavaa, kun kaikki rakkaat olivat kotona. Lyllankin oli. Se ei tullutkaan meille juhannusvieraaksi, kuten edelliskerralla kirjoittelin.
Lyllan meni naapuriinsa. Se ei kuulemma ollut koskenut omiin sapuskoihinsa ollenkaan, vaan oli syönyt talon kissan sapuskat viimeistä pipenöä myöden.
Ei mikään kumma. Salaa itsekseni olen ajatellut, että kissoille tehdään parempia murkinoita kuin koirille ja useampia sorttimenttoja. Olen tutkaillut lemmikkieläinsapuskahyllyjä sillä silmällä.;D

Nyt loppuu tämänkertaiset lätinät tähän.
Hyvää yötä Jeesus myötä!
T: Kaisa Kattekat-Kaakerrak
---------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 160-162

Totuus on sinun sanasi perusta,
oikeat ja ikuiset ovat sinun päätöksesi.
Minä viaton, olen mahtimiesten vainoama, mutta muuta en kumarra kuin sinun sanaasi.
Minä riemuitsen sinun sanoistasi niin kuin riemuitaan suuresta saaliista.

Tässä on kuvaa meikäläisestä nyt tavallista enemmän.
En tykkää olla kuvattavana, enkä tykkää kuvista, jotka on otettu, kun en tykkää. Mutta en tykkää siitäkään, ettei jälkipolville jää mitään kuvaa mammastaan.
Olen tullut äitiini. Jos jotakin, niin hänestä kuvanottamisia äitini inhosi. Niinpä hän kuvissa usein näyttää siltä kuin hänen pitäisi pinnistää, ettei näyttäisi kieltään.
Yksi kuva minulla onkin sellainen, jossa äiti näyttää kieltä. Se on hauska kuva ja otettu joskus kuusikymmentä vuotta sitten.
Minä yritän kuvissa sentään vääntää naamarustinkia jonkinmoiseen jakoavainvirneeseen toisin kuin äitini.Siinä suhteessa polvi on äidistä parantunut.

Yläkuvassa ylläni on ne paljonpuhutut haaremihousut.
Housujen pussileikkaus ei päse oikein oikeuksiinsa, koska en uskaltanut rappusilla levittää kinttujani senttiäkään leveämmälle. Niin tehtyäni olisin kumminkin pudonnut ja olkapäälumpioni olisi pullahtanut tiloiltaan. Se, joka kolmisen vuotta sitten paikoiltaan jo kerran pois pullahti.
Sitä kauhujuttua en oikein mielelläni uudestaan kokisi.
Enkä voinut kuvaa otettaessa mennä ruohonurmikollekkaan patsastelemaan, koska minulla oli jalassa verkkokinkkukengät ja korot olisivat ilkeästi painununeet maan sisään.
Korkoihin olisi jäänyt multakokkareita, jotka olisivat kulkeutuneet Laihian kirkon lattialle, jonne olen tuossa lähdössä.

Alakuvassa nakotan Isossakyrössä trasukirkossa.
Olen juuri asetellut pahvimukeja ojennukseen, kun pyysin Magnusta ottamaan kuvan.
Ketään trasukirkkovierasta ei vielä ole tullut, joten oli hyvää aikaa poseerata.
Tuossa kuvassa minulla on kintuissani Ellokselta tilaamani pepitaruutuiset housut.
Mainittakoon, että en missään tapauksessa ollut pepitaruutuisia housuja tilannut, vaan mustat yksiväriset. Tiedän sen siitä, koska päähäni on iskostunut, että musta hoikentaa, ruutu leventää.
Tilauspaketin avatessani ja housut nähdessäni suuni oli hetken kuin jättiläispepitaruutu, mutta koska pöksyt mahtuivat ylle, niin suukin suli taas tavanomaiseksi ohueksi ja alaspäinmoljahtaneeksi viivaksi.
Ennenkin ovat muuten Elloksessa tienneet paremmin kuin minä, mikä minulle mollaa ja mikä ei.
Hyvä putiikki. Sieltä löytyy pulleroisemmallekkin lyylille kaikkea kivaa. Ilman, että  lyyli itse tietäkään.

Tänään, maanantaina,  on meikäläinen (ja Magnus) saanut taas lentää matalaa lentoa kahdessakin eri paikassa.
Aamupäivällä sentään keittelin kotona kaikessa rauhassa viidenlitran kattilassa varhaiskaalisoppaa. Koko tienoo tuoksahteli prupulta.
Kuinka ihmeessä joku, niin hyvänmakuinen, voi haista niin mahdottoman tujulta?
Iltapäivällä ajelimme Nikolainkaupunkiin rippijuhliin.
Pöydässä oli tarjolla sen seitsemät herkut ja niin hyvää voileipäkakkua en muista saaneeni naismuistiin kuin nyt sain.
Kotiintultuamme viiletin Pappilaan kirjallisuuspiiriin. Setvimme ja analysoimme Jää-kirjaa. Samaa, joka voitti Finlandia-palkinnon. Kannattaa lukea!
Minäkin yritin jotakin lukemastani ykyttää, vaikka olen huono analysoimaan mitään.
Minulla on mittari vain, joko nollassa, tai sadassa. Nyt se oli tämän kirjan kohdalla sadassa.
Kirja on yleensäkkin mielestäni aina, joko a) hyvä tai b)huono.
Olen hyvin mustavaloinen ihminen. Ei minkäänkarvaista välimuotoa.
Näillä ominaisuuksilla ja eväillä luulen, että mennään hautaan saakka. :D

Eilen sunnuntaina olimme myös toisissakin rippijuhlissa ja sen seitsemien herkkujen ääressä.
Niin hyvää lohikeittoa, kun siellä saimme, en muista naismuistiin saaneeni missään.
Kotimatkalla keskustelimme juhlista iloisina ja Magnus sanoi, jotta oli niin hyvää lohikeittua, jotta kiäli meni völijys.
Magnus lisäsi vielä, jotta kyllolis teheny miäli hakia lisää, muttei keherannu.
Minä sanoin, että minäpä hain! Olin vienyt jo lautasen pois, mutta otin uuden ja menin eri paikkaan syömään.
Sanoin Magnukselle, että olisi kannattanut muistaa, mitä se eräskin mies sanoi hakiessaan kolmatta kertaa juhlissa ruokaa:
-Parempi hetken hävetä kuin katua koko illan!

Olimme taas männäviikolla myös kampaamo&parturissa. Minä ja Magnuksen, kuten kahdeksan vuotta tapanamme on ollut.
Varoitin kampaaja-Annea (nimeä ei ole muutettu), että päänahkani on NIIN kipeä, että harjaa ja kampaa pitää heiluttaa kymmenen sentin etäisýydeltä harvaa hiuspehkoani.
Anne teki työtä käskettyä.
On ihan kamalan kauheeta kuinka arka päänuppini nahka on. Kipu on hellittänyt, kun olen syönyt antihistamiinia.
Ikinä en ole pystynyt hiuksia pestessä HIEROMAAN päänahkaani. Hiusten pitää aina pestessä pysyä samassa asennossa ja jakauksen kohtaa en ole koskaan voinut muuttaa, koska SE OTTAA KIPEETÄ.
Mitäs te tästä sanotte? Olettekos moista ennen kuulleet?
Tämän vaivan kanssa toki tulee toimeen. Sitä en sano, mutta aika kurja se on. Varsinkin kammatessa ja rullien vääntämisessä. Mutta mitäpä ei nainen kärsisi olemattoman kauneutensa tähden?
Lauantaina olimme Kristillisdemokraattien paikallisosaston puitteissa kokoontuneina Laurilanmäelle.
Kyseessä oli jokavuotinen Rollaattorimarssi. Veimme asukkaita ulos pyörätuoleilla ja kutka itse kävelivät, niin käsikynkässä kuljettiin ja tietenkin rollaattoreilla.
Kovin pitkiä aikoja ei ulkona tarjennut olla ja menimme sisätiloihin nauttimaan kahvit ja nisut.
Lauloimme myös yhdessä monta ihanaa tuttua laulua.

Ulkona pihamaalla olen minäkin männäviikolla pystynyt kalseasta ilmanalasta huolimatta.
Navetan ja liiterin muodostamassa tuulettomassa (tai ainakin melkein tuulettomassa) sopukassa on tarjennut otaa aurinkoa kelmeille ja kalvakkaille poskilihaksillensa, kun on pukeutunyut asianmukaisesti.
Asianmukainen pukeutuminen: toppahousut, toppapusakka ja crokseissa tujut villasukat.
Minulla oli sylissäni tuolissa istuskellessani  pieni patteriradio, jota tuulen tuivertaessa ympärillä silmät ummessa kuuntelin.
Sattuipa sitten tulla sellasta ohjelmaa, että nahka nousi kananlihalle toppauksista huolimatta.
-MITÄ SÄ SIELÄ OIKEEN POSMOTAT? NYT KUULE SUU TUKKOON JA SASSIIN! KAIKKI SITÄ PÄÄSEEKIN EETTERIIN KAIKENMOISTA PAASAMAAN...
minä soilusin ääneen.
Kukaan ei kuullut, eikä nähnyt vaahtoamistani. Kaikista vähiten se radion posmottaja.
Vain korkealla kiitävät pääskyset kirkuivat ja varmasti heinäsirkat soittelivat viulujaan, mutta sitä en ole kuullut enää vuosiin.
Kesti tovin, ennenkuin verenpaineeni tasaantui.
Niin totta on se, mitä Charles on jo vuosia sanonut:
-Äidille eivät sovi mitkään TV-ohjelmat, ei mitkään radio-ohjelmat, vain aniharvat sanoma-ja aikakausilehdet (jos mitkään).
Minua "kutsuu" käsivarren aarniometsässä oleva kelomökki ilman minkäänlaista medialähetyksiin-ja lukemisiin haiskahtavaakaan. Vain syvä hiljaisuus ja joskus porojen töräyksiä ja susien vinkumisia, mutta ei muuta.
Mökkiin  pudotettaisiin kyllä kerran viikossa tuhti ruokapaketti.
Muuten hyvä, mutta kyllä minä haluaisin, että Magnus olisi mukana. Hän on aina samaa mieltä kanssani. ;)

Hohhojjaa! Näihin tuohtuneisiin, mutta iloisiin tunnelmiin lopetan tämänkertaisen bloggauksen.
Ollos kaikilla ihana, suloinen ja raitis Juhannus tiedossa ja tulossa.
Juhannuksena tarkenee ilmalla kuin ilmalla, kun pukee tuhtisti.
Me saamme tänne Hälvälle taas Juhannuksena vanhan tavan mukaan karvaisen vieraan.
Pitääkin mennä ostamaan sille jotain kivaa juhannusnaposteltavaa. Kuivattuja siankorvia esimerkiksi.
T: Kaisa Kelonen-Snyggstuga
------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 157-159
Paljon on minulla vainoojia ja ahdistajia, mutta minä en luovu sinun liitostasi.
Minä voin pahoin, kun näen luopioita, jotka eivät noudata sinun sanaasi.
Herra katso: minä rakastan sinun säädöksiäsi!
Sinä olet uskollinen - anna minun elää!

Viikko humpsahti

Nyt olen jälleen omassa pienessä pesäkolossamme viikon hoitopestin jälkeen. Viime yön nukuin jo omassa lullussa.
Tutussa vinttipöksässä kirjoittelen tässä teille kesäistä mhvv:tä.
Tänään alkoi telttapäivät Isossakyrössä. Kun tulimme rättikirkosta kotiin ja hykkäsin heti koneelle, koska tiedän kaikkien satojen ja taas satojen (rykäisy) lukijoitteni malttamattomana outtelevan maanantain raporttia.
Rättikirkko on siis teltta. Ei mikään pikkarainen soputeltta, vaan sellainen, johon mahtuu ainakin sata ihmistä istumaan ja uskomaan.
Rättikirkoissa pidetään seuroja. Ennen vanhaan kesäisin paljonkin ja monissa paikoissa, mutta nykyään harvemmin.
Tilaisuuksien järjestäminen vaatii hiukan vaivaa teltanpystytyksineen ja toiselta paikkakunnalta toiselle roudaamisineen. Niissä on kuitenkin ihan oma fiiliksensä ja ainakin minä haluan olla mukana remmissä omalla pienellä panoksellani niin kauan kuin minulla henki vähänkään pihisee ja rohisee.
Telttakokoukset kestävät kolme päivää täällä Isossakyrössä.
Tänään oli minun vuoroni viedä pullat.
Reteesti talvikeväällä suunnittelukokouksessa lupasin leipoa korvapuusteja, mutta kun hetki tuli, en ehtinytkää. En puustin puustia.
Viime viikkohan meni Asevelikylässä ja tänään päivällä olimme Krellin (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) kesähetkiretkellä.
Metsästysmaja jonne kokoonnuimme sijaitsee Orisbergissä.
Maja on kyllä liian hipponen sana siitä rakennksesta. Palotteluhuonekin (rakennus, jossa metsästyssaaliit paloitellaan) on jo jotain enemmän kuin maja.
Hieno ja viihtyisä paikka.
Me emme saaneet saaliiksemme hirvaksia, emmekä muutakaan metsänsaalista, joten eipä tarvinnut mitään paloitellakkaan. Emme kyllä yrittäneet mitään pyydystääkkään. Meillä oli tavallista makkarakiekuraa mukana ja kährästimme niitä nuotiolla.
Parituntia vierähti siis mukavasti mukavassa seurassa ja minun ei hyvinyt muu kuin hakea rättikirkkopullat kaupasta.
Ostin kolme pitkoa, etteä uskaltaa siirtää rohkeasti veistä, eikä tarvitse syöttää ihmisille veitsenmakuisia ohkasia pullansiivuja.
Tiedättehän? Sellaisia niin ohuita pullansiivuja, että niitä voisi käyttää auringonpimennyksen katselemiseen?
Älkää vaan silti menkö auringonpimennystä ohuiden pullansiivujen läpi katselemaan!
Käytin niitä vain esimerkkinä, että pääsisitte käsitykseen kuinka ohuita p-siivut joskus voivat olla.
Noh, minä leikkelin kunnon palasia seuraväelle mussutettavaksi, kun lopuksi joimme kahvia.
Mukavasti oli väkeä liikkeelle lähtenyt.
Olipa sanankuulossa nelijalkainen karvapallokin. Veeti. Veeti-koira mahtuu tiukan paikan tullen taskuun. Ei tullut niin tiukkaa paikkaa tällä kertaa.
Sain myös myytyä uutta Runoratsukko-kirjaanikin monta kappaletta. Ensi yönä ainakin viidessä kodissa luettaan yön pimeinä tunteina runoja.

Viimeviikosta ei ole sen kummemmin mitään erikoista kerrottavaa kuin , että nakkikeittoa ja kalapuikkoja ja sensellaista tuli keiteltyä.
Nakkikeiton sain syödä itse (kolme päivää) ja sensellaiset söivät lapset.
Uusi kiva juttu oli smoothie-härveli, jolla muksut tekivät smoothieta harvase päivä. Parhaina kaksi.
Heti, kun pääsen smoothiehärvelikauppaan ostan samanlaisen.
Nytkin, tätä kirjoittaessani, herahtaa desilitra sylkyä kielenpäälle, kun vaan ajattelenkin asiaa.
Että osasi olla hyvää!
Rahkaa, marjoja, banaania ja rasvatonta maitoa. Ei luulisi olevan lihottavaakaan.

Ulkosalla istuskelin päivittäin (paitsi varjoisalla säällä).Join korppukahveja ja lueskelin Raamattua.
Senkaltaisesta hetkestä on tuo toinen kuva tuossa alussa.
Lyllan makasi vieressä ja hikosi. Eikös koira hikoile silloin, kun sen kieli on puolenmetrinverran suusta ulkona?
Kehoitin useaan kertaan sitä menemään varjoon, mutta se vaan luimaili minua ja laittoi kieltään, jos mahdollista, vieläkin pidemmälle.
Catherine sanoi ulkomailta soitellessaan, että kyllä Lyllan menee itsekseen, ilman eri käskyä, varjoon, kun sen tulee liian kuuma.
28 plus celssiusastetta  ei Lyllanin mielestä ole vielä tarpeeksi.

Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina olimme Lähetysluhlilla Magnuksen kanssa muutaman tunnin esirukoustehtävässä.
Siinä samalla tapasimme tuttuja ympäri Suomenniemeä ja oli hauskaa vaihtaa muutama iloinen sana puoliin ja toisiin.
Ostin juhlilta vaaleanpunaisista napeista tehdyt helmet.
Magnus sanoi myyjille (olivat oman kotiseurakunnan, eli Isonkyrön, lähetysmyyntipöydän takana myymässä), jotta Kaisallon monta kilua heleminauhoja kotona.
Niin onkin!
Ehdotin Magnukselle, että hän tekisi minulle helminauhasäilytys-telineen.
Helmet ovat sen tuhannen takussa lasisessa kupissa, laatikoissa ja vaikka missä.
Magnus lupasikin, jotta hän teköö. Hän sanoi, jotta teköö sellaasen korkian tolopan (venytti kättään niin korkealle kuin ylettyi) johonon monta runkohon sorvattua keppiä ja oksakki saa jäärä paikoolleensa.
Tälläistä keppi&oksatelinettä jään nyt odottelemaan.
Paitsi itse ostamaani lahjaa sain myös Turkinmaalta tuodun lahjan: haaremihousut.
Tiedättehän haaremihousut?
Niissähän housujen  haarukka hilppoo melkein maatapitkin ja muutenkin haaroihin on neulottu ylimääräistä pussia ja pultut kapenevat alaspäin.
Tänään laitoin h-housut kevätretelle ylle ja Magnus sanoi naama naurussa, jotta kyllon törkiän kauhiat!
Charles myös loihe lausumaan, että housut ovat todella kaameet!
En luota kummankaan makunystyröihin. Housut OVAT ihanat!
Ehkä ne minun päälläni toki ovat hiukan...hmmm...kuin lainapeiteosastolta hankitut, mutta so what?
Luulenpa että otan vakioasusteekseni  kyseiset pöksyt ja tilaan niitä kaikilta Turkinmatkaajilta lisääkin. Kaikenvärisiä, kiiltäviä ja mattapintasia. Eläköön haaremihousut!

Jos alun valokuvista puhutaan, niin toisessa kuvassa on myllynkivi, jonka isäni ja äitini saivat tupaantuliaislahjana muuttaessaan Asevelikylän taloonsa.
Siihen, joka oli mys minun nuoruuden kotiini ja myhemmin minun ja Magnuksen koti neljäkymmentä vuotta.
Kuvasta ei oikein hyvin näy, kuinka paksu kivi on.
Olen  joskus nähnyt litteitä lätyskämyllynkiviä ja ne näyttävät minusta aneemisilta. Toki ymmärrän, että myllynkiviä oli kaiken sorttisia.
Minä ja Magnus käytimme kiveä puutarhapöytänä. Usein trönäsimme vieraidenkin kanssa kaffia sen ympärillä.
-Tämä puutarhapöytä ei hetihätää lahoa! sanoi joku vieraamme joskus.
Catherine ja Eerikki ovat lätkäisseet kiven päälle puisen kärrynpyörän ja juovat kahvinsa muualla pihapiirissä.

Uskonpa, että tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa. Säilyy teillä  lukijoilla into ja mielenkiinto seuraaviinkin kertoihin.
Hyvää yötä, Jeesus myötä!
T. Kaisa Storbyxa-Pillipult
-----------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 154-156

Aja asiaani, vapauta minut syytteistä-
tee lupauksesi mukaan anna minun elää!
Jumalattomat ovat kaukana pelastuksesta, koska he eivät piittaa sinun määräyksistäsi.
Herra, monet ovat sinun armotekosi.
Sinä olet oikeudenmukainen - anna minun elää!

Hoitamista ja keittämistä

Par´aikaa olen ihan muualla  kuin Letkutien varressa sijaitsevan rintamamiestalon vinttipöksässä.
Olen Nikolainkaupungissa "hoitamassa" Joonatania ja Viviannia.
Koko tämän viikon olen täällä, mutta yhtään ei tietenkään tunnu vieraalta oleminen.
Olenhan tässä tupasessa aikoinani asunut yli puolet mittavasta elämästäni.
Tänään tarkeni istua ulkonakin verannalla hyvän tovin. Olisin istunut toisenkin tovin, mutta Lyllan (talon viehkeä koiraneiti) ei suostunut menemään varjoon makoilemaan ja minusta näytti, että sen karvojen seasta nousi savua, kun oli tunninverran paikoillamme löhötty.
Kieli pitkällä koira huohotti jalkojeni juuressa, eikä ottanut luppakorviinsakkaan käskyjä siirtyä pöydän alle. Pöydän alle aurinko olisi päässyt porottamaan, mutta Lyllan ei jostain syystä siitä pätkääkään piitannut. Minä en liioin halunnut pöydän alle makaamaan mennä, joten
keräsin  kampsuni (so. kännykkä, kaffikuppi, avainnippu, Raamattu ja 4;n euron lukulasit) ja mennä piskin kanssa sisälle.
Oikeastaan ihan hyväkin, että menin. Minullakin alkoi naamanahka muistuttaa punakan emakkopossun pintaa. En ollut kotoa lähtiessäni muistanut ottaa mukaan aurinkorasvaa.
Aurinkorasvat eivät, itse asiassa, lähteissäni moljahtaneet mieleenikään.
Villahousuja meinailin laukkuuni laittaa ja kevyttoppatakin otinkin, enkä vain meinannut.

Tästä bloggauskerrasta tulee muutenkin hyvin lyhyenläntä syystä, että viime viikolla en ollut yhtään missään.
Jaa, mutta olinpas! Olimme Viviannin kevätjuhlassa. Ne ovat aina olemisen arvoiset juhlat.
Koskaan en väsy ihailemasta sitä käsittämätöntä iloa ja intoa, mitä kaikki koululaiset suorastaan kihisevät ohjelmia suorittaessaan.
Ja oi niitä loistokkaita juhla-asuja niin pojillla luin tytöillä. Linnanjuhlat jäävät armotta hopealle.
Paljon on puhuttu suvivirrestäkin ja siitä, voiko sitä laulaa, vai pitääkö tykkänään pois jättää.
Jokaisessa kevätjuhlassa, missä minä olen kuudenkymmenenyhdenvuoden aikana ollut, se on laulettu. Ja kovaa!
Minäkin olen sen aina kurkustani ulos rääkäissyt, vaikka en koskaan mitenkään ylen iloisena, enkä onnellisena.
(Muistutan taas niistä angstisista fiiliksistä, mitä kyseinen virsi sieluni syvereissä aiheuttaa).
Viviannin kevätjuhlissa olen joka kerta iloisena seurannut, miten ponnekkaasti kaikki virttä laulavat. Ihan jokainen. Oli kotoisin mistä oli.
Tästäkin syystä olin havaitsevinani itsessäni ko. virren aikana positiivisen värähdyksen.
Oikeinkin positiivisen ja siinä viimeisen säkeistön aikana varsinkin.
Viviannin kevätjuhlissa laulettiin nimittäin jok´ikinen värssy. :)

Viimeviikon kalenterilehdillä oli kyllä merkattu menoa monenmoista. Virheellistä ja oikeata, mutta minä olin kotona.
Minulla oli täysi työ tilaustehtävän loppuunpiirtämisessä.
Laitan siitä tilaustehtävästä, jonka sain kun sainkin valmiiksi väkerrettyä, kuvan tänne, jahka se hyväksytään ja valmiiksi painetaan.
Suusanallisesti kuva on jo hyväksytty! Ajatelkaa! Vaikka ei ole nähtykään. Pahaa pelkään, että asiaa vielä harkitaan, kun kuva saapuu perille ja revitään auki kuorestaan.
Tuohon alkuun laitoin entisiä piirustuksiani. Mäyräkoira laitetaan kolmeen eri kehykseen ja alimmaisesta tulee ehkä joulukortti, jahka kerkiää.

Muista taideharrastuksistani sen verran, että erääseen eläkeläisille tarkoitetun kirjoituskilpailun voitto meni täydellisesti sivu suun.
Toinen ja kolmaskin palkinto suhahti ohi. Itseasiassa 4:s, 5:s ja kuudes kunniamainintakin klopsahti joillekuille muille.
Ja minä kun olin jo ehtinyt suunnitella, mitä palkintorahoilla (muistaakseni 300 euroa) tekisin.
Ei voi tuomareidenkaan makuun enää toivoansa panna.
Vielä on mualimalla yksi kilpailukirjoitus tyrkyllä ja yksi pitäis lähiaikoina kirjoittaa.

Mutta nythän minä sensijaan huomaan, että mitä minä oikein vinguin, että missään en ole ollut.
Olimmehan me kaksissa yo-juhlissakin lauantaina.
On aina ilo tällaisissa juhlissa olla ja käydä. Eikä vähiten juhlien suussasulavien herkkujen vuoksi. ;)
Idä-neidon (nimi muut.) juhlissa tein jopa sellaisen poikkeuksen, että kilisytin laseja yhteen yhdessä uuden ylioppilaan ja Magnuksen kanssa. Kilistelyt ja kalistelut olen lopettanut jo vuosikymmeniä takaperin. Tämä oli poikkeus.
Nytkin laseissa oli tietenkin limonaadia, koska sitä väkevämpää en juo.

Sunnuntaina pakkasin kapsäkkiä viikon Nikolainkaupunki-rupeamaa varten ja illansuussa lähdimme matkaan hynttyinemme ensin Huutoniemen kirkolle kesäseuroihin ja sieltä minut köörättiin tänne Pyssykylään, jossa nyt siis tätä juttua kirjoitan ja jonka jutun tähän kohtaan myös lopetan

Kaikkea hyvää ja kesältä haisevaa kaikille lukijoilleni toivottaa:
Kaisa Kilistäjä-Caliste
-----------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 150-153
Ilkeät vainoojat ovat jo lähellä-
he ovat kaukana sinun laistasi.
Sinä, Herra, olet lähelläni. Sinun käskyissäsi on totuus.
Jo kauan olen tiennyt millainen liittosi on:
sinä olet säätänyt sen ikiajoiksi.
Katso kurjuuteeni ja pelasta minut!
Minä en ole unohtanut lakiasi.

Välähdyksiä

Ylläolevat kuvat ovat luultavasti jo moneen kertaan  sivustoillani olleet, joten ei niistä sen enempää.
Jaa, mutta jos joku ensimmäistä kertaa raporttiani lukee, niin hänelle kerrottakoon, että yläkuva on eteisestämme (tai porstuasta, kuten täällä sanotaan).
Alakuva on meidän ulkosaunastamme. Sisäsaunasta ei voi kuvia ollakkaan, kun sellaista sisäsaunaa ei ole.
Noista ylimmäisen kuvan kävyistä myös sen verran, että tuo valkoinen ökömöntti ei ole hometta.
Se on tekolunta. Oikea lumihan ei näillä helteillä pinnoilla pysyisikään.

Uusia kuvia pitäisi olla koko ajan räpsimässä, että olisi sitten mitä esille laittaa.
Tuntuu kuitenkin, että kaikki kolkat joka neliösentit on tällä  plantaasilta jo kuvattu ja ikuistettu ja sivujen aluissa olleet.
Sitten, kun sitä menee muualle ja löytyisi sopivaa kuvattavaa, niin arvata saattaa, että kamera on piirongin laatikossa.

Magnus meni juuri tuota kuvassa olevaa saunaa lämmittämään.
Suihkussa ei kuulemma saa pestyä tarpeeksi puhtahaksi. Sen verran on tullut päivän askareissa tullut hiottua
Lämmintä riitti, kun istutimme mansikantaimia upouuteen mansikkamaahamme.
Tai siis Magnus istutti. Minä kaivoin taimille kokonaista viisi koloa ja olin viittä vaille läkähtyä.
Puutarhan perustaminen, sen jatkohoito, sekä kaikki muu tuhannen tekeminen on todella tuskaisan työlästä.
Reviskelin kuoppien kaivamisen lisäksi myös muutaman nokkosen marjapuskien alta ja muuta ei tarvittu! Tuskaisa "tästä ei tuu mitään ja näitä vastaan rimpuilu on turhaa"- fiilis präiskähti päälle kuin märkä, haiseva tiskirätti.
En ymmärrä, kuinka toisilla alkavat sormet syyhyämään heti, kun pikkanenkin paljas pläntti lumen alta loimottaa.
Lupasin kyllä helteen pehmittämänä (aika hiljaisella äänellä tosin), perata mansikkamaata (ja ehkä hiukan muutakin).
Pakkohan se oli luvata, kun puutarha-alaa on tuplattu.
Mutta kyllä asia niin on, että puutarhaihmistä minusta ei tule. Olisi se jo jotenkin käynyt ilmi näiden runsaiden vuosikymmenien aikana.
Sitä tälläinen kirjoittaja-ihminen on voimaton jo yksistään nokkosta vastaan pullikoidessaan.
Kun kyseisen polttiaisen kiskoo mielestään viimeistäkin juurikarvaa myöden irti maasta, on paikalla muutaman päivän kuluttua kaksi polttiaista. Entistäkin ehompaa ja ilkeästi pistävää.
Sama pätee kaiken rikkaruohon kanssa ja rikkaruoholajikkeitahan on tuhansia.
On se niin turhaa kaikki.

Ensimmäinen hellepäiväkin oli eilen ja sen myötä helteinen riita.
Minä en ole ikinä ollut viehkoimmillani armottomassa helteessä, enkä varsinkaan missään kulkuneuvossa.
Meidän kulkuneuvossamme ei nimittäin pelaa ilmastointi!
Se on talven mittaan mennyt kaikessa hiljaisuudessa rikki.
Puhun nyt sitikasta. Ooppelissahan ei sellaista ylellisyyttä  kuin ilmastointi, olekkaan.
Jotain lehmänhengen lämpöistä hohhailua vain jostain pienistä reikäsistä.
Eilen käväisimme päivällä Nikolainkaupungissa ja huomasin heti Letkutiemme päässä, että kaikki ei autossa ole kohillaan.
Magnus ei havaannu mitää outua, vaikka lämpötila kohoili jo kolmenkymmenen graaderin paremmalla puolella.
Illan suussa, kun  lähdimme Lapualle ja automme sisälämpötila oli koko matkan sama kuin laihialaisten saunassa, eli plus kolkytviis, Magnuskin myönsi, että vikaa on
Sanoin Magnukselle, että pitää putsata ilmastointituulettimen ritilä.
Tottakai vika johtuu siitä, että ritilä on tukossa.
Pölynimurin, ilmapumpun ja astianpesukoneen ritilät kun putsaa silloin tällöin, niin jo alkaa asiat lutviutua.
Magnus sanoi, että asia pitää tarkistaa ohjekirjasesta. Pitää tarkistaa, onko semmosta ritilää olemassakaan.
Sanoi Magnus kuitenkin pelkäävänsä, että näissä "uusissa" autoissa jos joku paikka prakaa, pitää uusia melkein koko kosla.
Tänään ei kuitenkaan ole ehditty mitään huoltokirjoja lueskella, kun on ollut ihan tarpeeksi hommaa ja hikoilemista muutenkin.

Paitsi ensimmäisiä helteitä, on meikäläinen ollut tänään ensimmäisellä retkelläkin.
Ukkonen on jytissyt ja meikäläinen joutunut siis  lähtemää retkelle.
Kaikki varmaan muistavat, että meikäläinen pelkää ukkosta ihan sikakovaa.
Eivät auta minkäänlaiset puheet, ei lohduttelut, ei vähättelyt, eikä sen sellaiset.
Minulta loppuu ja seisahtuu kaikki elimellinen toiminta, kun näen salaman olkoonkin, että kaikki vakuuttavat sen olevan viidensadan (femhundra) kilometrin päässä Hälvänmutkasta.
Menen ukonilmalla aina sisäeteiseen "retkelle".
Sisäeteinen on ikkunaton ja sen ovetkin saa säppiin niin, ettei päivä lmistään kohden äpi kumota.
Kannan eteiseen aina  nojatuolin ja nahkaisen jalkajakkaran, evästä ja patteriradion.
Silmille sidon valoaläpäisemättömän huivin.
Jaa, että enkö uskovaisena luota rukoukseen ja Jumalan apuun?
Totta kai luotan! Ilman niihin luottamista olisin tullut jo ajat sitten sekopäiseksi, harittavakatseiseksi ihmisraunioksi. Ties, vaikka kasvaisin jo koiranputkea.

Viimeviikon varrelle osui kolme eri tilaisuutta, jossa sain lausua runoja.
Ilmajoella, Kurikassa ja Lapualla.
Ja niin vaan kävi, että kaikista selvittiin aika pienillä vesikulauksilla ja sydämen vajaalyönneillä.
Tuttu "olet typerä, mutta paksu punkero&tankerolausuja"-fiilis kyllä tulvahti  mielen päälle  heti puhujapönttöihin kömytessäni, mutta siihen olen jo tottunut.
Fiilis saattaa pällähtää mieleen vielä seuraavana aamunakin, kun muistelen männyttä, mutta siihenkin olen jo tottunut.

Nikolainkaupungissa olimme esirukous-koulutuksessa kryptassa. Kesäkuussa Vaasassa on Suomen Lähetysseuran kesäjuhlat, johon esirukoustehtävään lupautuneita koulutettiin.
Meitä oli ainakin (en laskenut tarkkaan, koska en kehdannut venyttää kaulaani ja tuijottaa jokaista erikseen) kolmekymmentä paikalle kokoontunt. Kaikki naisia, paitsi Magnus.
Tulin surulliseksi. Missä kaikki esirukoilijamiehet ovat?
Olisi ollut mukavaa, kun molempia ihmis-sortteja olisi ollu tasapuolisen yhtä paljon näinä tasa-arvon kultaisina aikoina.
Noh, ehä heitä vielä ilmaantuu.

Viime viikon aikana on korttien piirustelu ja runojen-ja kaiken muunkin kirjoittelu jäänyt minimitasoakin nuivasemmalle tasolle.
Sen sijaan Facebookissa luuhailu on taas noussut samalle tasolle kuin ennenkin.
Minähän uhosin joku aika takaperin, että olen koneella vain illalla ja silloinkin vain hyytävän hetken.
Ei onnistunut, mutta aion kyllä ponnistella siihen suuntaan.
Plastiikkipussien käytönkin kauppapusseina uhosin lopettaa kuin seinään.
Se olisi varmasti onnistunutkin, jos olisin muistanut ottaa kangasväskyt mukaan kauppoihin lähtiessäni.
En ole muistanut kuin yhden kerran! :(
Ruumiinkulttuuria, eli punttien ja kumminauhojen nostelua ja kiskontaa olen sentään taas parinpäivän aikana harjoittanut, että ei kaikki asiat ihan päin prinkkalaa ole menneet..
Ainahan voi aloittaa alusta ja sen jälkeen taas alusta.

Nyt tämä likka sen sijaan lopettaa tällä kertaa jatustelun tähän. Ensi maanantaina alan alusta  ja sehän maanantai on tuossa tuokiossa
T:Marja Kaisa Punkersson-Pötkänder
--------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 139-144

Minä olen pakahtua raivosta, kun ahdistajani eivät piittaa sinun sanastasi
Sinun sanasi on taattu ja koeteltu ja palvelijasi rakastaa sitä.
Minä olen vähäinen ja halveksittu, mutta sinun säädöksiäsi en unohda.
Sinun oikeamielisyytesi on ikuinen, sinun lakisi on totuus.
Minä olen joutunut ahdinkoon ja hätään, mutta sinun käskyistäsi saan ilon
Sinun liittosi on iäti oikea
Auta minua ymmärtämään sitä, niin voin elää.

Juhlallista humua

Viikko meni, samoin juhlat.
Yläkuvassa näkyvä kiisselikin on jo syöty parempiin suihin.
Yläkuva on näpsäisty äitienpäiväjuhlalounaan kattauksesta, joka lounas tarjottiin meillä.
Hyvin usein olemme lounastaneet juhla-atrian seurakuntatalolla.
Kaikenkaikkiaan seitsemän henkilöä oli Hälvänmutkassa näpöttävän rintamamiestalomme pöydän ympärillä.
Kahdeksankin olisi toki ollut, mutta Lyllania ei kutsuttu pöytään. Lyllan on tyttäremme koira, kuten kaikki varmaan muistavat.
Sen tarjoilu (jäätelöpurkillinen kylmää vettä ja lusikallinen maksalaatikkoa) oli katettu puuhellan viereen plaattialle.
Maksalaatikkoa oli tarkoitus tarjoilla Lyllanille enemmänkin, mutta yht´äkkiä edellisiltana kaikki muutkin olivat huomanneet, miten maukasta voikaan maksalaatikko olla ja näin ropeen pohjalle oli tosiaan jäänyt vain tuo lusikallinen.
Äitienpäivämenyyhyymme kuului  loiskare lohta. Uunissa paistettuna. Vihanneksia myös, tottakai, paistinpannusa&öljyssä kährästettynä.
Raikasta salaattia suureen lasikulhoon silputtuna, kuinkas muuten.
Jos mikä, niin mainoksissa ja ruokareseptissä maininta "tarjotaan raikkaan salaatin kera" ottaa minua kovasti aivoihin, kuten olen useasti aiemminkin teille kertonut.
Kuka maailmassa tarjoaa jotakin, vaikka nyt mitä, ummehtuneen salaatin kera?
En minä ainakaan. Enkä varsinkaan, jos joku tulee syömään.
Jälkiruoan jälkiruoaksi leivoin jo edellispäivänä täytekakun. (Jälkiruoaksi oli kuvassa näkyvää mansikka&karpalo&mustaviinimarja kisseliä).(Siis oikein kiisseliä tällä kertaa, eikä sementtiputinkia).
Tein täytekakunpohjan uudella reseptillä. Päätin, että 48 vuoden painimattokakunpohjat saavat nyt riittää.
Lisäsin kakkutaikinaan  tismalleen ohjeen mukaan perunajauhoja vehnäjauhojen sekaan.
Tuloksena oli vain hivenen kevyempi painimattopohja kuin ne 48 vuoden aikana tekemäni..
Seuraaviin juhliin ostan valmiin pohjan.
Kävi vielä kakkua täytellessäni niin, että kun tärisevin käsin osottelin hyvinkostutettua kansipuolta hillotetun, banaatitetun ja mansikkarahkatetun puoliskan päälle, niin puolet  levahti lattialle.
Onneksi Magnus oli muutama tunti aiemmin KLUURUNNU LAATTIAT (pessyt lattian), eikä kukaan ollut kävellyt hikisin kintuin juuri siinä kohtaa (hope so), (terveisiä vaan Asevelikylään) kokosin painimat...kakun puolikkaan lattialta käsiini ja levautin sen paikoilleen.
Kyllähän tulos hiukan turpiinsaaneelta vaikutti, mutta muutakaan ei ollut tilalle laittaa.
Laitoin onnettomuutta peitelläkseni hiean paksumman kerroksen kermaa lituskaiseen kohtaan ja siinä se!
Kermapinnalle ripoteltavaksi säästin karkkeja perjantaipussista.
Piti laittaa sellaiset kiellot ja ukaasit pussin kylkeen, että yöhiipparit säikähtäisivät ja uskoisivat, että mällejä ei saa syödä.
Toisessa kuvassa on siitä dokumenttia. Valitettavasti siitä  ei varmaan oikein saa kunnolla selkoa.
Suklaalevyyn piirsin pääkallon ja pussiin pyykkipojalla hurjan näköisen matamin kepakko kädessään.
Varoitukset auttoivat. Mitään ei ollut kadonnut.

Äitienpäivälahjaksi sain kolme (tre) puseroa. Oli kuulemma niin halavalla saanu.
Kaikki olivat mieluisia ja yhden niistä laitoin ylleni jo illan rientoihinkin.
Lisäksi sain kynsilakkaa ja sen väriin tismalleen rimmaavat korvakilluttimet.
Minulla on korvakilluttimia joka lähtöön. Korvia pitäisi olla muutama pari enempi, että ehtisi kaikkia käyttää.
Pelasimme aterian syönnin päälle erän Valko Villeä (nimi muutettu).
Se on erikoisen hauska peli ja kirvoittaa runsaasti naurua. Varsinkin häneltä, joka saa ujutettua Valko Ville-kortin seuraavalle ja häneltä, joka VV-kortin saa.
Pitäisi olla luja pokerinaama, jotta  pystyisi olemaan nauramatta ja ilmeettömänä.
Meidän porukassa ei sellaista löydy ensimmäistäkään. Paitsi minä, mutta joku pilaa aina hyvän pokeri-ilmeeni intensiivisellä tuijotuksellaan ja ihan pakko on purskahtaa nauramaan. :(
(Joku= Magnus).

Äitienpäiväjuhlinnan jälkeen lähdimme Nikolainkaupunkiin äitienpäiväjuhla-seuroihin.
Oli tosi mielenkiintoinen raamattuopetus evoluutiosta.
Seurojen päälle syötiin vaihteeksi täytekakkua. Uskon, että tämä kakku ei ollut lattian kautta kiertänyttä.
Niin oli vadelmat ja kermat järjestyksessä.

Viikolla olin vaihteeksi hammaslääkärissä.
Samaa hammasta piti tonkia kuin edelliselläkin kerralla. Ei ollut lääke tepsinyt.
Suuta piti tuttuun tapaan pitää melkein  tunnin auki, mikä seikka, kuten viimeksikin jo kerroin, ei häirinnyt yhtään.
Selkä paremminkin vihotteli.
Kuten kaikki tiedämme, ei hammaslääkärin tuolissa ole hääppöstä maaskennella. Minä en ainakaan uskalla liikauttaa evääkään ja siksipä paikat puutuvat ja selkälihakset kouristelevat.
Kun nousin hoidon päälle tuolista ja kuojuin oven viereen ottamaan silmälasejani, väskyäni ja kaulahuiviani pieeltä tuolilta, menin kuin linkkuveitsi mutkalle.
Olin kopeloivinani jotain jostakin laukkuni kymmenestä sivutaskusta, ettei oltaisi huomattu, että mumma ei melkein pysy tolpillaan, tai suorassa nyt ollenkaan.
Sainhan minä lopuksi selkäpiini joten kuten ruotuun ja pääsin poistumaan kankeasti taakse vasemmalle ja ovesta ulos.
Hammaslääkärissä (varsinkin siinä, missä minä käyn) on muuten hyvät ja lokoisat oltavat.
Voisi, vaikka nukahtaa, ellei pitäisi pelätä leukojen loksahtamista rinnoille ja ellei tarvitsisi alituiseen hävetä huonolaatuista purukalustoaan. :(  Hohhoijjaa!

Eräänä kauniina viimeviikon päivänä olin iltapäivällä suunnittelemassa Vähänkyrön Naisten kesken iltapäiviä ja illalla Lähetystyön johtokunnan miitingissä seurakuntatalolla suunnittelemasa kesän ja syksyn tilanteita.
Molemmat kokoukset sujuivat hienosti. Mikäs on sujuessa, kun on asialle vihkiytyneitä ja innokkaan iloisia ja asioihin tarttuvia ihmisiä koossa. Ja kaikessa mukana ja keskellä Jeesus, lupauksensa mukaisesti.

Lauantakina oli minun ja Maunon vuoro vetää virsipiiri palvelutalolla.
Virsipiirin vetämisessä ei tarvita mitään kummoisiakaan kommervenkkejä.
Laulatetaan tuttuja virsiä, luetaan joku psalmi, tai kohta Raamatusta, rukoillaan ja taas veisataan.
Magnus pitää myös aina lyhyen puheen.
Oli tosi mukavaa seurata, miten moni osallistuja lauloi ja osasi ulkoa virret.
Aina, kun nostin katseeni veisuukirjasta ( ei oikein usein kärsinyt katsetta nostaa, kun en osaa yhtäkään virttä...jaa taitaa niitä kaksi olla, ulkoa), huomasin, miten mummujen ja paappojen suut napsahtelivat sanojen mukaan virsikirjan ollessa pöydällä sivussa.
Lopuksi lauloimme virren 332, Herraa hyvää kiittäkää, (se toinen ulkoa osaamistani virsistä) sillä niekutusnuotilla.
MINÄ olin saanu valita virret ja silloin kun MINÄ saan valita virret, lauletaan AINA sillä niekku-tyylillä. Piste.

Äitienpäivälunchi-talkoissa olin myös lauantaiaamupäivällä.
Poistelin salaattipakkauksista niitä pakkauksia ja peseskelin tiskikoneella kattiloita ja pannuja.
Osaa kahteenkin kertaan, kun jäi plättejä.

Tänään olemme täällä Hälvällä siirrelleet yläkerrassa huonekaluja.
Sain tänne makuu&työskentelykutjuuni isomman kirjoituspöydän.
Tarvitsen isomman, koska alan ehkä piirtelemään joulu&muunlaisiakin kortteja.
Ans kattoo, mitä saan aikaseksi.
Kovasti tuntui alku hankalalta. Pitänee mennä puuvärikynäkauppaan katsomaan, josko sielä olis pehmoisempia kyniä, Nämä minun nykyiset ja olevaiset puuvärikynäni ovat kuin timanttileikkureita. Vähintään yhtä kovia, ellei kovempiakin.
Väritä nyt niillä sitten!

Ny tämä timanttipää  lopettaa kirjoittamisen tältä erää tähän.
Ensi viikolla, jos Luoja suo, kirjoitetaan lehtiin ja kansiin uudet kujeet ja menemiset.
T: Kaisa Plättendahl-Stimang

------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 134-138

Vapauta minut sortajistani, että voisin noudattaa säädöksiäsi.
Kirkasta kasvosi palvelijallesi.
Opeta minut tuntemaan käskysi!
Minun silmäni ovat tulvillaan kyyneliä, koska  lakiasi ei noudateta.
Herra, sinä olet oikeamielinen,
oikeat ovat sinun päätöksesi.
Oikeudenmukaiseksi olet säätänyt liittosi,
se liitto pysyy.

Rinkuloita

Olin niin tohkeissani mhvv:n kirjoittamisen alkamisessa, etten huomannut katsoa, olisiko lukijakuntanumero muuttunut.
Torven törinätä nyt kuitenkin kaikille teille, joka olette uskollisesi lukijana olleet.
Torventöräys myös kaikille teille, jotka muuten vaan uskollisia olette. Ilman erityistä kirjautumista mihinkään. :D
Tylsää olisi kirjoittaa, jos teitä ei olisi. Sitä ihminen aina alitajuntasesti tekstiä toisten ihmisten luettavaksi kirjoittaa, vaikka olisi kyse salaisestakin päiväkirjasta.
Niin kirjoitin aikoinani salaista päiväkirjaa minäkin. Annoin salaisen päiväkirjan luokkakavereilleni luettavaksi.
Siitä sitten nousi aikamoinen älämölö, kun äitini luki päiväkirjani, vaikka en sitä missään tapauksessa luettavaksi hänelle antanut.
-Mikäs se tämä on ja mitäs tämä kaikki tarkoittaa? äitini kysyi kalpeana ja heilutti p-kirjaa nenäni edessä.
Sieppasin kirjan ja juoksin pannuhuoneeseen ja paiskasin kirjan pannunpesään.
Tunnelma oli aika jäätävä pitkähkön aikaa, mutta toki asiat unehtuivat vuosien mittaan.
Ymmärrän, että ei ole mukava lukea "totuuksia" itsestään (äitini) mutta ymmärrän kyllä itseänikin ("totuuksien" kirjoittaja).
Murkkuikäisenä tulee kirjoitettua "kaameesta mutsista" kaikennäköistä ja murkkumaisella paatoksella.
Noh, enää minä en tahdo kirjoittaa paatoksella kenestäkään, enkä mistään.
Itsestään kun kirjottaa, ei koskaan loukkaa ketään, eikä tule väärin ymmärretyksi.;)

Jos toissaviikko oli häppeninkiä pullollaan, oli mennyt viikko rauhallinen.
Koko kalenteriaukeamalla ei ole yhtäkään kaffiplättiä ja vain kaksi menovinkkiörmintää, joista toinen ei ollut edes meno, vaan muistutus puhelinsoitosta.

Viime viikollahan oli vappu ja se on kalenteriin merkitty valmiiksi, ettei sitä tarvinnut erikseen ylös kirjoittaa.
Muistin ihan mainiosti, että vappuna menemme aina kaikki kynnellekykenevät kristillisdemokraatit Isonkyrön vapputorille (kunnantalon parkkialue) myymään simaa, arpoja ja sokeroituja rasvarinkuloita.
Minäkin leivoin rinkulasatsin (kts. kuva ylhäällä).
Niistä ei tullut ollenkaan aiempien vuosien veroisia, eikä makuisia.
Ensinnäkin tein taikinan veteen ja toiseksi mistään ei löytynyt munkinpaistorasvaa.
Ostin munkinpaistorasvan sijaan rypsiöljyä ja pouhotin rasvareiät siinä, MUTTA EIVÄT MAISTUNEET SAMALTA!
Oma porukkahan meillä syö omitekoisia rinkeleitä, vaikka ne maistuisivat miltä, tai ei miltään, mutta toisille syöttäminen ja vielä maksua vastaan kauhistutti.
Laitoinkin omat leipomukseni vasta vihoviimmosena myyntiin samalla, kun vannoin, että lähden, ensi vuonna vaikka miten pitkälle kauppamatkalle saadakseni paistorasvaa (kookos- tai muuta sen sellaista).
Naisten tekemät simat loppuivat melkein heti, vaikka Ewe, Helna ja Hannah sitä pottutolkulla olivat valmistaneet.
Ihmiset nyt vaan tykkäävät omitekoisesta simasta ja ihmiset nyt vaan eivät jaksa simaa itse valmistaa.
En minäkään, joten ostin parinlitran pullon Vaasaan maistiaisiksi vietäväksi.

Vappuilma oli ihan samanlainen kuten aina. Tuulinen ja vähäluminen.
Pitkäpunttiset villahousut ja toppatakki eivät olleet hituistakaan liikaa.
Tuuli oli jopa niin tukevaa, että en viitsinyt laittaa serpenttiinejäkään  kaulalle, koska en olisi viitsinyt juosta irtilentävien tiinejen perässä.
Minä en koskaan heitä, jätä, tai pudota minkäänkarvaista roskaa maahan, enkä luontoon.
Siispä serpentiinit jäävät odottamaan ensivappua. Muuta rekvisiittaa en tarvitsekkaan, koska vappunenä on minulla ollut syntymästäni saakka.

Vappu on minulle aina hieman  enemmän tunteita herättävä juhla.
Isäni kuoli vappupäivän aamuna vuonna 1961 40-vuotiaana.
Se muistuttaa minua siitä, että koskaan ei tiedä, milloin lähtö iankaikkisuuteen on edessä.
-Illalla menet terveenä nukkumaan ja aamulla voit kuolleena herätä, kuten joku viisas on joskus jossain sanonut.
On siis oltava aina valmis. (Valmis= uskoa Jeesukseen Kristukseen).
Uskon, että isänikin ehti huutaa Jeesusta avukseen ennen kuolemaansa.
Hän ei kuollut sydäninfarktiin heti. Ei vielä ambulanssissakaan (jonka tulo tuntui meistä kestävän ikuisuuden), vaan hän kuoli vasta sairaalan teho-osastolla.
Isä oli taatusti kuullut Jeesuksesta puhuttavan.
Muistan, kun olimme Kauhavalla kesäisin eräässä maatalosa kesälomilla, kuinka aikuiset väittelivät ja kiihkeästi keskustelivat uskonasioista. Talon väki kuului Helluntai-seurakuntaan.
Meikäläinen on sitä ikäluokkaa, jolloin koulussa vielä kuuli Jeesuksesta. Niinpä tiesin, keä avuksi huutaa, kun elämän tie kävi liian klumppuseksi. :D
Voi toki olla, että nykyäänkin kouluissa kuulee Jeesuksesta.
Vahinko, että koulujen uskonnonopetus yritetään saada loppumaan, joulukuvaelmat ja suvivirret mys.
Kuinka lapset sitten voivat tulla näistä asioista tietämään?
Kodeissa on toki hyvä opettaa ja iltarukoukset lukea. Minun lapsuuden kodissani ei opetettu.
En myöskään minä opettanut omille lapsilleni.:(  Lapsenlapsille olemme saaneet asioista mielinmäärin kertoa.

Toritapahtuman jälkeen ajella nytkyttelimme Nikolainkaupunkiin.
Kävimme Asevelikylässä, hautausmaalla ja Aija-Kanitan tykönä. Siinähän sitä oli tekemistä tälläselle mummulle yhden päivän aikana ihan piisalle asti.
Illalla köllähdin vatsa vesirasvarinkeleitä tursuten sänkyyn. Tuskimpa ehdin rukoilla  iltarukousta puoleenkaan väliin, kun rinkelinmuotoisesta suuaukostani kaikui ilmoille kovaääninen kuorsaus.

Tiistaina lähdin Nikolainkaupunkiin oikein jantusissani tapaamaan monivuotista ystävätärtäni, Bärttaa.
Juttelimme ja muistelimme menneitä ja luin hänelle psalmeja. Yhden psalmin okein kahteen  kertaan Bärttan pyynnöstä.
Paluumatkalla ajattelin poiketa Lidliin, mutta sen kauppakärryt eivät huolineet polettia rivistä irrotakseen.
Olisi pitänyt löytyä kahden, tai yhden euron kolikko, mutta sellaisia minulla ei siihen hätään ollut.
-Pitäkää tunkrahvinne! sihisin itsekseni ja kaasutin mutkaista tietä näkymättömiin.
Kauan aikaa en nähnyt silmissäni muuta kuin kyseisen kaupan ihastuttavia rahkatuotteita ja hedelmäkoktaileja, mutta sumenivat ne sitten, kun tuli muuta mietittävää.

Sunnuntaina oli Pappilassa kevään viimeinen Naisten kesken iltapäivä.
Paikalle oli tullut kolmisenkymmentä ihastuttavaa naista, johon joukkoon rohkenen laskea itsenikin.
Lujille se tosin ottaa, sillä minulla ei ole mitään kevätvaatteita!
Piti minun kiskoa ylle kukonaskel-(?)kuvioinen hameentuppi, joka on minulle aivan liian pieni.
Sitä seikkaa peitelläkseni panin kaulaani pitkän kukonaskel-(?)kuvioisen kaulahuvin ja mustan villatakin. Tunsin oloni kamalaksi paksuksi tumpukaksi, mutta:
sain lausua kaksi runoa.
En muista kieleni tarttuneen mihinkään, saatikka kuivuneen, mutta kovasti jännitti ja jälkeenpäin hävetti&kenkutti, joten hyvin meni.
Kaikki hurrasivat ja taputtivat.

Naisten kesken iltapäivän ohjelma oli kaikinpuolin muutoinkin taas hurraamisen ja taputuksien väärttiä.
Ulkona satoi lunta, mutta sisällä Pappilassa oli lämmin, hyvä ja hellä mieli jokaisella.
Syksyllä, jos Luoja suo, jatketaan.
Kirjoitin sunnuntain tilaisuutta varten uposen uuden runonkin. Sen nimi on Ilo.
Ja olinko iloinen, kun sain lisätä runon uposen uuteen kansioon.
Kansioon, jonka nimi on runokirja 3.
Lisäksi sain piirrettyä lauantain ja sunnuntain aikana kuvat runokirja kakkoseen ja kaikki pitäisi olla sitämyöden selvää.
Nyt vaan painotalon painokoneen eteen odottamaan kieli viissenttiä pitkällä lämpimäisten runokirjojen esiin putkahteluja.

Piirtämisestä innostuneena kävin ostamassa kaksi pirrustuslehtiötä ja aion alkaa piirtämään kaikenlaisia kortteja. Joulukortteja nyt ainakin.
On hyvä takoa niin kauan kuin rauta on kuuma.
(Rauta on kuuma: 1) vielä, kun lähetetään kortteja. 2) vielä, kun kynä pysyy kädessä, 3) vielä, kun henki pihisee).

Tänään maanantaina olimme iltapäivällä kokoontuneina Ewen ja Matthewin kotiin lähetystyön merkeissä.
Tilaisuus oli niin mukava, että melkein en ymmärtänyt kotiin lähteä.
Lähdinpä kuitenkin ja tässä sitä nyt ollaan ja tähän sitä nyt lopetetaan.
T: Kaisa Kukonaskel-Tumppi
------------------------------------------------
Virsi 376, säkeist numero 3

Kun päättyy kerran matkani,
lähetä, Herra, enkeli
luoksesi minut tuomaan.
Ruumiini kerran kätköön maan
nimeesi, Jeesus, siunataan,
se ota armon huomaan.
Kun herätät sen kuolleista,
suo minun taivaan riemussa
katsella kirkkauttasi
ja nähdä rakkaat kasvosi.
Oi Herrani.
suot autuuden, suot autuuden,
ylistys Herran ikuinen!