Lyllanilla on ilme: HOHHOIJJAA TEIDÄN KANSSANNE!
En voinut vastustaa kiusausta, kun huomasin,että Viviannin pehmytlelulla oli ilmeistä yhdennäköisyyttä Pehmytlyllanin kanssa.
"Sitäpaitsi", sanoin jälkimmäiselle,"älä yhtään urputa! Itte olit viime viikolla kasannu Viviannin ja Joonathanin pehmoleluja ylävooningista alakerran kammarin nukkamaton nurkkaan kymmenen (10) kappaletta vinolle kasalle."
Catherine meinaili, että Lyllan uskoo, että ne pehmikset olivat sen pentuja.
Mahtoi se motkottaa niille pennuilleen mielessään, kun taas ovat kavunneet vintille, juuri kun oli saanut rehattua ne alakertaan.



Torstai aamu koitti sitten aikanaan sateisena ja kauniina.
Kiisin silloin taas vanhan dieselirohjakkeen vetämässä vaunussa KAAMEETA vauhtia syntymäkaupunkiini. (Toisen kerran saalla viikolla).
" Sähän ny oikeen kyläluuta oot" sano Maikkukin, kun kävin taas katsomas, kuinka matonpaukuttelu edistyy.
Mattohan oli valmis! Poppanaakin puksutettu jo ainakin puoli meeteriä.

Muistanette, miten suhtaudun junailuun?
Minua kauhistuttaa, kun alkaa kuljetuskondyktööri lyödä jarruja pohjaan vasta maasillan alla Nikolainkaupunkiinpäin mennessä.
Olen jokakerta varma, että NYT dyktööri ei hoksaa, että ollaan perillä, EIKÄ MUISTA JARRUTTAA OLLENKAAN.
Rata jatkuu kyllä Vaskiluotoon asti, mutta sitten alkaa laivareitti ja kiskot loppuu!
Joka kerta näen sieluni silmillä, miten lööpeissä seisoo: AJOI JARRUTTAMATTA MEREN TYRSKYIHIN. Tai vaihtoehtoisesti : MULAHTI VETURI VETEEN.
MÄRÄT MATKUSTAJAT VIHAISINA (ainakin ylösongitut)
Kauhulla ajattelen myöskin tulevan sähköjunan faarttia.
Neljäästaa Nikolainkaupunkiin!!!
Ei kiitos! Nej tack!!
Minä ainakin aion nytkytellä Ooppelilla kaupunkireissuni, jahka se sähkis alkaa kulkea.
Tokkopa juna enää stoppaakaan Terviksen kohdilla, että senkin puolesta on turvauduttava omaan kulkuneuvoon.


No niin, siis torstai koitti sateisena, mutta kauniina.
Treffattiin Anitan kaa Vapaudenpatsaan juurella.
Kristillisessä kirjakaupassa käytiin ostoksilla. Anita yllätti ja ilahdutti vanhaa sydäntäni ostamalla minulle pikkuruisen suloisen enkelin, joka lukee psalmia 9 jakeesta 11:
JA SINUUN TURVAAVAT NE, JOTKA SINUN NIMESI TUNTEVAT,
SILLÄ SINÄ ET HYLKÄÄ NIITÄ JOTKA SINUA ETSIVÄT, HERRA.

Enkeli on keittiön ikkunalaudalla kahden muun enkelin kanssa.
Kiitos vaan Anita!
Kyllä kannatti saada aikoinaan KAISA nimen, kun sen kunniaksi tällästä tapahtui, että enkelin sai.


Pejantaina lähetimme nuttupussukan taas Etiopiaan Laalaan kanssa.
Moni oli taas ahkeroinut kutomalla nuttuja ja sukkia ja lakkeja.
Minustakin on kehkeytynyt nuttujen neuloja isolla ännällä.
Sukkia en osaa kutoa. Yhdet olen elämässäni saanut äntiin ja nekin teki oikeastaan Lyyli-mummuni.
Joka kerran säikähdän, kun saan yhdenkin nuttusen valmiiksi vommustettua. Enää niihin ei tule edes kovin montaa virhettäkään.


Osti tänään myös muutakin lankaa (gredeliinin väristä) ja aion pätkästä itselleni BOLERON.
Huomasin, että minulta puuttuu gredeliininen bolero ja valmista-sellaista ei Östermyyrastakaan löytynyt.
Mitä ei Östermyyrasta löydy, sitä ei ole sitten muuallakaan ja niinpä ostin lankoja.
Aion kutoa kaksi KAITALETTA ja kursaista ne yhteen niin, että päänreikä ja käden kolot jäävät kursimeitta.
Helmaan viidet sentit kairaa ja väliin angoralangasta, (joka on myös gredeliiniä) muutamat pörrösentit sinne sun tänne, niin paksuilla puikoilla, kun huushollista löytyy.
Välillä oikeeta ja välistä taas nureeta.
Siinä neuloma ohje, jos haluat kopioida ideani ja sinultakin uupuu gredeliininen bolero.


Tänään siis olimme läsnä Östermyyrassa ja illan taas sijaitsimme Laihialla.
Huomenna kirkkoon aamusella ja kirkkokuoron juhlakonserttiin päivällä (siellä saa kakkuakin).
Iltapäivällä Nikolainkaupunkiin KOHTAAMISPAIKALLE Huutoniemen kirkkoon ja sitten rakkaan Paun synttäreille Repolaisen kadulle.
Repolaisen kadulla kerran lapsosena kaaduin ja tinttasin pääni jäätikköön.
Sain maata siinä hyvän tovin, eikä kukaan tullut kysymään, miksi otan nokosia siinä, vaikka koiraa pitäisi pissattaa. ( Koiramme Spede istui uskollisesti vieressä ja odotti, koska maisemat taas vaihtuisivat).
Eli, kovasti oltiin välinpitämättömiä myös silloin, jos nykyäänkin vain ohitse kulkevat...ihmiset.

Tähän herkkään muisteloon lopetan tälläkertaa.
Ens kerralla kerron, kuinka satasivua (melkein) boccian- peluu säädöksiä tarttuu kaaliin tällä ikää.
Boccia-turnaukseen on aikaa viikko, joten lienee paikallaan lukea myös säännöt, jotka Eerikki tässä taannoin minulle sähköpostissa lähdetti.


Rakkahin ja sydänlämpöisin terveisin kaikkia lukijoitani tervehdin.
Hyvää yötä Jeesus myötä.

Huomaatteko , miten oikeaoppinen asento minulla on boccian tuoksinassa?

Itse asiassa kuva on aikalailla lavastettu.

Ei ollut minun vuoroni paiskia pallukkaa ja liekö tuo sininen pallokaan ollut minun.

Pyrin aina ottamaan punaiset pallot, koska ne sointuvat fleece-takkiini söpöisästi.

Nythän sitten on AVOIMET boccia turnaukset täällä Isonkyrön kirkolla viides joulukuuta. Minäkin aion mennä AVOIMIN sydämin AVOIMEEN boccia kilpailuun mukaan.

Kilpailuissa ei saakkaan valita pallon väriä itse, vaan se arvotaan.

Kysyin Maikulta minua askarruttavista muistakin kilpa-asioista, kuten ONKO SIELLÄ RUOKAA?

Maikku sanoi, että eväät pitää ottaa itte, jos syödä aikoo.

Ajattelin heti termospullollista kahvia, energiajuomaa pari pottua, ruisleipiä välissä ALADOOPIA, kevytkalkkunaviipaleita, keitettyjä munia, metsästäjäleikkelettä (suomeksi:sipulimakkaraa) ja pari, kolme suolakurkkua jos oikein alkaa hiukomaan ja yksi sokerimunkkikaan ei olisi pahitteeksi, jos vaikka veren sokeri lähtee luisumaan alas.

" Ei siellä paljoa eväitä tartte, kun meidän joukkueen peli voi jäädä aika lyhyeksi" sanoi Ässä.

Toivottavasti Ässä ei osunut oikeaan!

"Kyllä niin pitää taistella, että eväitä joituu syömään!" sanoin ja yritin nostattaa bocciakamppailu -kuumetta korkeammalle.

Tänään on Kaisan päivä. Kiitos onnitteluista, sähkösanomista ja pikkupaketeista.

Maikku lauloi minulle onnittelulaulua bocciaharjoitusten alkaessa. Melkein kaikkien boccianaispelaajien kuullen.

Arvostin sen hyvin korkialle.

Tyttäremme Catherinekin onnitteli. Minäkin onnittelin puolestani häntä, koska hänenkin nimensä on tämän päivän sankarilistassa.

Catherinella ei ole muuta nimeä, kuin CATHERINE.

Pikkasena tyttönä hän tuli kesken leikkien sisälle tiedustamaan, mikä hänen toinen nimensä on.

Sanoimme Magnuksen kanssa, että hän on paljas Catherine. Ei ole muuta.

Tyttö juoksi ulos ilmoittamaan, että hänen koko nimensä on PALJAS -CATHERINE, loppukaneetti oli jäänyt kuulematta.

Olin eilen sitten suunnitelmien mukaan Nikolainkaupungissa.

Ennen junaan nousua ehdin käydä kutomatuvalla (ent. Tervajoen asemarakennus) ihailemassa tekeillä olevia mattoja ja poppanoita.

Maikkukin kutoa paukuttaa isoa mattoa kammarin lattialle.

Tosi kaunis matto oli tulollansa.

En täysin pystynyt peittelemään kateutta kysyessäni, että NOINKO HÄN AIKOO JOULUKSI UUDEN MATON LATTIALLE SAADA?

Valmiiksi saamisesta ei ollut epäilystä, mutta siitä, että viittiikö pestä lattian, niin siitä riippui laitetaanko matto plaattialle, vai ei.

Aune-tädin luona oli taas hyvä olla.

Tunnit hurahtivat praatatessa, niinkuin siivillä.

A. Touhulan leivät olivat taas ylihyviä, kuten muukin tarjoilu, mutta paras oli tietenkin täti itse.

Minulle on kertynyt persoonallisia tätejä molemmilta puolilta. Toivonkin, että minuun olisi pikkasenkaan tarttunut samankaltaista geenistöä, kuin heihin.

Kävin vielä Nikolainkaupungin Vöyrinkaupungin osassa kyläilemässä monivuotisen ystäväni tykönä.

Nykyään minulla ei paljoa olisi menemistä sinne ilman Lyllania, mutta kyllä ystäväni sitten ymmärtää, etten voi kävellä Asevelikylään hakeen ja taas viemään ja taas junalle.

Asemaravintolassa söin kevyen salaattiannoksen, koska muistin, että jääkaapissa oli vain Eveltä saatu mehupurkki.

Salaattiannos osoittautui todella kevyeksi sitä moheltaessani: joka lusikallinen putosi joko pöydälle (ei voinut enää syödä) tai rinnuksille (keräsin ympärille vilkuillen ne suuhuni).

Junassa pelkäsin taas tuttuun tapaan TÖRKEETÄ (100km/h) vauhtia.

Pääsin, kuin pääsinkin ehjin nahoin Letkutielle ja niin oli päivä punkassa.

Tänään oli haikeahko kirjoittajakerhon viimmonen tapaaminen.

Osoittautui, että porukka olisi valmista kamaa myös NÄYTELMÄpiiriin.

Mitä kaikkea luovuutta ja lahjoja ihmisistä löytyykään, kun he pistävät itsensä likoon!

Minä sain lukea viimekerralla annetun kotitehtävän.

Meille sanottiin, että saamme kirjoittaa mitä vaan.

Kirjoitin kirjeen lapsuuteni henkilöille.

Sain oikein luvan kanssa todistaa pikkasen Jeesuksestakin.

Tämä päivä on nyt myös jo punkassa (vai sanotaanko se, että PULKASSA?)

On ollut hyvä päivä onnitteluineen ja lauluineen, näytelmineen ja lukemisineen.

Edessäni on raamatun välissä säilyttämäni äitienpäiväonnittelukortti.

Siinä lukee: ONNEA ÄITIENPÄIVÄNÄ!

CHARLES JOUPPI

Kuvassa on pihlajanmarjoja.

Painetut sanat kortissa ovat: "Minun turvani on ikiaikojen Jumala, minua kannattavat iankaikkiset käsivarret".

Näin saat sinäkin uskoa, kun uskot.

Tästä lähtee metsäinen polku meidän Kaksi Kertaa Kahdenhehtaarin Metsään.

KKHM ei sitten ole yhtä metsäinen, kun mitä kuvassa näkyy.

Ei! Itse asiassa metsäsessämme ei ole puita lintusten jalkoja leputella.

Puut hakattiin jo ennenkö minä ja Magnus tulimme Hälvän mutkille asumaankaan.

Jo ennemmin, ennenkö edes kuvittelimme asuvamme missään muualla, kuin Nikolainkaupungissa.

Minä aina kuvittelin, että lähden Asevelikylästä köysissä tai laudoissa.

Eipä pitänyt kuvitelmat paikkojaan.

Täällä sitä ollaan ja oltiin välillä jopa kerrostalossakin, mikä sekään ei ollut yhtään hassumpaa.

Täällä Letkutiellä toivoisin voivani asua vielä pitkään.

Sitten vajaa satavuotiaana, kun ei enää päästä Magnuksen kaa kampeamaan vinnin päällyställe nukkumaan, haluaisin muuttaa Nik...

tai johonkin.

Kirjoittelen blogia ylimääräisesti tänä iltana.

Magnuksella on palaveri alakerrassa huomista kirkkoneuvoston kokousta silmälläpitäen.

KYLLÄ, KYLLÄ minä saisin olla mukana.

En vain sattuneesta syystä halua olla, koska en pysty olemaan sekaantumatta joka asiaan.

En pysty olemaan karjahtelematta omia huippu kannanottojani pointtin, kuin pointtiin.

En pysty olemaan äänekkäästi kihisemättä, elleivät muut ole samaa mieltä (varsinkin Magnus). Joskus olen jopa eri mieltä itseni kanssa.

Nimittäin kokouksen alussa voin esittää kärkeviä kannanottoja ja kokouksen loppupuolella toppuuttelen ja silittelen sanomisiani.

Jaa, että olisi syytä huoleen?

Ei ollenkaan. Aikoinani, kun olin työelämässä, siellä testattiin meidät tiimiläiset oikein ammattitestaajilla.

Tuloksena oli, että olen LUOVA, DIPLOMAATTINEN ja sitten vielä joitakin analyyssejä, jotka eivät jääneet mieleen. Alan ammattisanastoa tietenkin.

Ja, kuten jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsin TESTIT ovat aina luotettavia.

Olin tänään jumppaamassa ja nyt tuntuu krupissa joka SÄIE.

Lenkkirutiinit ovat olleet tekemättä parin päivän ajan, mutta jahka tästä taas innostun, niin saavat risut ja männynkävyt huutia.

Tämä blogi luiskahti eetteriin liian aikaisin.

VAIKKA EN TEHNYT MITÄÄN!

Tarkistelin ja lueskelin muutamia toisten kirjoittamia blogistoja (en niitä tavanomaisia seuraamiani) ja ihmettelin erästä seikkaa.

Vaikka heillä oli nimimerkki ja kuvana joku kaalinlehdistä kyhätty boltsi, niin kommentteja oli vähintäin sata joka kirjoituksen perään ja lukijoita about satatuhatta.

Teinköhän virheen, kun kirjoitan omalla nimellä ja laitoin tekojakarihymy kuvankin kaiken kansan katsottavaksi?

Mene ja tiedä.

Nyt täytyy JULKAISTA tämä loppulitaniakin.

Jätän runon kihelmöivään odotukseen, sillä huomenissa menen Aune-tädin luokse, että en silloinkaan voi ilahuttaa (haloo Charles) teittiä hengen tuotoksillani.

Rakas Nikolaajevitsin kaupunti! Täältä tullaan!

Täältä tullaan myös torstaina! Haloo Anita! : )

Taidan mennä alakertaan "kokoukseen" kuuntelemaan, ovatko yhtään yhtämieltä kanssani.

Kuvassa näyttää siltä, kuin Magnus ajaisi tien väärää laitaa ja ilman kypärää. Näyttäisi myös siltä että tiessä olisi mutka.

Kaikki havainnot pitävät paikkansa.

Magnus kääntyy tosin vasemmalle tuon siintävän valkoisen kepakon kohdalta ja kypärä ei kuulemma sovi päähän, kun pitää pitää paksua PIPUA.

( Aion ostaa joululahjaksi sellaisen kypäräpipon, jonkalaisen tänään näin eräällä immeisellä).

Tuosta mutkasta senverran, että olen aina luullut, että HÄLÄVÄNMUTKA on juuri tuossa.

Magnus sanoi, että EI OO!

Kysyin tuohtuneena, että missä se on sitten?

" EI SELLAASTA OO OLEMASSAKAAN, KU HÄLÄVÄNMUTKA.

SOON TÄYSIN SUN OMAA KEKSINTYÄ!

Olin hivenen hämmästynyt.

Aina olen ollut marmattamassa, kun täälläpäin on joka metrille oma nimi, ja nyt paljastui, että olen myös itse ollut vaikuttamassa asiantilaan.

Lauantaina aloitimme korttien myyntiä Magnuksen kaa.

Samalla ajattelin katsella, josko löytyisi uudet erikoiskauniit, mutta superhalvat jouluikkunaverhot naapurikunnan verhokaupasta.

Kummassakaan asiassa ei lykästänyt.

Minulla on toki punaiset jouluverhot, mutta kun niissä ei ole RIMSSURYPPYÄ.

Viisitoistavuotta olen kärsinyt siitä r-rypyttömyydestä ja nyt se on loppu!

Kerroin Maikulle, että en ole niinä viitenätoista vuotena tehnyt jouluverhoilleni mitään.

(Muutakuin tietenkin silittänyt pahimmat vollit suoriksi).

Mitä niitä pesemään, kun ei niihin ole ruiskinut mitään kinkunliemiä, eikä rosollin paloja.

Verhothan ovat YLHÄÄLLÄ. KATONRAJASSA todistelin Maikulle, joka puolestaan sanoi aina pesevänsä ja silauttavansa verhot käytön jälkeen.

Ajattelin kauhulla JOULUliinaani, jonka olin söösännyt kaapinperälle plätteineen päivineen.

Ei puhettakaan pesuista.

No ne tulee niin KÄYTETYN näköiseksi, kun niitä pesee ja puunaa!!!

Eilen myöskin piirsin sitä kuvaa siihen runooni.

Taaskin olivat kaikki mustat tussit kuin pullasuteja ja jouduin kaluamaan Kyrön kaupat lävitse saadakseni yksittäisiä OHUITA tussikyniä.

En onnistunut siinäkään ihan täydellisesti.

Nyt sitten taiteellinen vaikutelma ei ole piirroksessani läheskään sellainen, kuin haluaisin.

Itentiteettini (taiteellinen) on nyt kovilla.

Muukin teettini on aikamoisessa käymistilassa.

Näin nimittäin taas vaihteeksi painajaisunta viime yönä.

Joku kaukomuistinen lukijani varmaan muistaa, miten valitin näkeväni aina painajaisunia.

Tänään lehdestä onneksi luin, että ovat TARKKOJEN ja SEIKKAPERÄISTEN tutkimusten kautta saaneet selvyyteen, että unosilla ei ole mitään yhteyttä ihmisen psyykeen, alitajuntaan, eikä muuhunkaan tajuntaan.

Huoasin helpotuksesta.

Olimme tänään kirkossa messussa.

Kirkkoon oli kutsuttu kaikki jossain pienpiirissä käyvät ja tietysti kaikki muutkin olivat tervetulleita.

Seurakuntatalolla oli kahvit ja hyvät tarjoilut.

Minäkin olisin saanut lausua runon, jos niitä olisi "sattunut" laukunsivutaskussa olemaan, (kuten usein sattuu).

Harmi! Olin juuri tyhjentänyt laukustani kolme arkillista runoa, kun kukaan ei ollut hetkeen ymmärtänyt pyytää niitä lausumaan.

Ulkoa en osaa, vaikka sitä on vaikea saada ketään uskomaan.

Pitäisikin joskus antaa oikein todiste siitä livenä:

On kaun...

pilv................sat.....kylm....

pakk....ööö....yyyy.....täht..........läht....(niisk....byääääh)

Eräs ihminen kehoitti kahvitilaisuuden aikana KEKSIMÄÄN uuden runon. Noin vaan, samalla kun lausun.

Hän sanoi, että joudunhan minä MUUTENKIN keksimään ne. Miksei nyt sitten onnistuisi?

Sitäkin olisi mielenkiintoista joskus koittaa.

Siis:

Miks elon polkut niin vaikialta joskus tuntuu ?

Raastaa syöntä kaikki asiat niin mahdottoman tuntusest.

Vettä aakkunaan yössä silkkaa lotisee.

Katsannan luon vieruspenkkiin naamaan tosi totiseen.

Ah missä oon?

Kussa kuljeskelen öiseen aikaan

yksikseni yskiskelen?

Vahti huutaa luukusta: onks kaikki hyvin?

Kaikki hyvin, jos laantuis loske

ja kalske suussa hampaiden...(kuulijat painavat oven perässään hiljaa kiinni..)

Meillä oli seurat tänään Ystävyydenkulmassa.

Sain olla kahvinkeittäjänä. Laalaa oli leiponut nisua, Eve toi mehua ja kaffeppööniä.

Kortesmaan Kalevi piti tosi hyvän puheen ja "Vaimojen Ääni" lauloi sydämeen saakka.

Konserttikorttejakin saatiin myytyä. Hyvä ilta kaikenkaikkiaan.

Hyvä päivä kaikenkaikkiaan!

Huomenna aion leipoa pulleroisia ja mennä jumppaamaan.

Tähän loppuun sopii jouluevankeliumi:

Jesaja 9 1

Kansa joka pimeydssä vaeltaa, näkee suuren valon.

Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.

Kammarimme komistus kuvattuna muutama päivä taakseppäin.
Laitoin sen kunniapaikalle, kun saimme Maikun ja Eerikin vieraiksemme eilen iltana.
Olen saanut kaktuksen serkkutytöltäni Elizabethyltä jo vuosia vuosia sitten.
Elizabethy saa kasvihuoneensa tukikepitkin viitävaille kukkimaan, eikä Maikun ja Eerikinkään viherpeukalot ole keskellä kämmentä, kuten meikäläisillä pakkaa olemaan.
Kuvan kaktus ei ilmeisesti huomannut ilmastonmuutosta joutuessaan meille, koskapa se on jatkanut kukkeiluaan parikin kertaa vuodessa.
Minä, jolla ei ikinä kuki mikään muu, paitsi leuka, nenä ja otsa, olen hyvin onnellinen.
Kun kuvan kaktus kukkii, muistan aina Elizabethyä ylimääräisellä rukouksella sen päivittäisen lisäksi
Eilen tosin unohdin hänen nimipäivänsä ja näihinaikoihin unohdan aina hänen syntymäpäivänsä!
Pääasia kuitenkin, että Elisabethy yleensä on syntynyt!


Jos ihmisen pääkopasta nousisi savua, kun hän on hermostuksissaan, niin tänään olisi nuppi röyhynnyt.
En nimittäin päässyt Nikolainkaupunkiin erääseen tilaisuuteen!
Magnus sanoi, että SENKUS LÄHÄRET. OOPPELISSA TARTTI PÄÄLLE, YKKÖNEN SILIMÄÄN JA RARIO RUATTIIN!
Mutta minä en tykkää ajella pimeellä, ja Magnus kehtas sanoa, että hän ei JÄMÄHRÄ HÄLÄVÄLTÄ MIHINKÄÄN, VAIKKAHAN MÄTÄNIS!

No, minä sanoin, että menen koisille (kello oli 15.00),ja että herättämään voi tulla seuraavana aamuna yhdeksän pintaan höyryävän kahvikupin kanssa.
En saanut kuitenkaan hornattua, kuin knaftin tunnin.
Murjottaakkaan ei oikein kannattanut, kun sain tänään kuulla, että Laihian missiologoehdotukseni oli hyväksytty.
Hieman siihen oli korjausta tehty, mitä kuvan henkilön rintavarustukseen tulee.
Rintarustinkia oli varovaisesti HÄIVYTETTY olematomimmiksi.
Ehkä ne minun piirtämät olivat vähä niinkuin ajokoiran korvat. Myönnettäköön.

Tein koirista puheen ollen Iltiksen testin, mimmoisen koiran meikäläisen kannattaisi ottaa, jos joskus vielä koiran ottais.
Täytin kaikki kohdat huolellisen rehellisesti.
Jos muistan oikein, kruksailin kohtia, että ei saa olla karvoja, pitää olla suuri, mutta mieluusti myös pieni, vaan ei mikään Naffin rusina, vähähkön lenkkiä tarvitseva, tottelevainen, puhetta ymmärtävä, hiljainen, eloisa, villikäs, rauhaarakastava, kaikkiruokainen...jne...jne...

Vastaus oli: BEAGLE.
Minunkaltaiseni ailahtelevainen mössykkä persoonallisuus tarvitsee egonsa pönkittämiseen beaglen!
Olin iloinen, koska muistin, että ihailemani sarjakuvasankari Ressu on rodultaan beagle.
Itse olin ajatellut, että tulokseksi tulee Maltan taskukoira, tai Irlannin susikoira, jotka ovat myös ihailemiani kunniakkaita koiranpoikia ja tyttöjä.
Kiinalaista harjakoiraa tulosvastauksena en oikein olisi purematta niellyt, vaikka toiveenani olikin KARVATON koira, mutta NIIN karvatonta en sentään tarkoita.
Tietenkin, jos TESTItulos niin olisi näyttänyt, niin olisi pitänyt antaa periaatteistaan periksi.
Testithän ovat tunnetusti aina oikeassa.
Muistan töissä ollessani, kuinka eräs asiakas lätkäisi tiskille sellaisen nahkaisen kasan, joka varovaisen tiedustelun jälkeen osoittautui kiinalaiseksi harjakoiraksi (en tiedä, onko tuo rotunimike ihan OIKEAAN osunut, mutta tiedätte, mitä ajan takaa).
Omistaja kehoitti ystävällisesti SILITTÄMÄÄN "Nappaa" (oma keksimäni nimi sille koiralle).
Ei onnistunut siloittelu ajattelemallani tavalla, koska koiraparalle oli laitettu aurinkovoidetta!
Sitä kuulemma pitää sille rodulle kesäisin laittaa, muuten se kärventyy.
Talvellahan se ei rasvausta tartte, kun se ei tarkene uloskaan.
Mutta koiraahan meidän savuumme ei voi ottaa (vierailijoita lukuunottamatta).
Magnus valittaa oitis, että NOUKKA ALKAA VUOTAMAAN.


Sain taas mieluisen piirustustehtävän:
joulurunoni kylkeen saan piirtää Marian, Joosefin ja Jeesuksen.
Seimiasetelman siis.
Minulla on kaikkinainen sympatiseeraus muutoinkin seimiasetelmaan.
Minulla ja Magnuksella nimittäin oli yksi vuosi kunnia saada olla Joosefina ja Mariana kaksi kertaa saman Joulun aikana.
Molemmilta TAHOILTA pyydettiin täysin toisistaan tietämättä meitä tähän tehtävään.
Ajattelin, että noinkohan oltiin mualiman iäkkäimmät Joosef ja Maria?
Oltiin about kuuskymmentä silloin.
Ainakin Huutoniemen vanhinmmat oltiin ja ainakin SILLÄ HETKELLÄ.
Minua meinasi hymyilyttää, vaikka yleensä hymyilen harvoin.
(Tänään hymyilin, kun sain riisipuuroa ja paasasin kanelia niinpaljon, kun purkista mahtu tulemaan. Kanelihan on nyt todettu vaaralliseksi. Jokseenkin yhden puustin puolessa vuodessa suosittelevat varovaisesti nautitsemaan, muuten maksa on sökönä).

Jos hyvin käy, niin seimi-aihe piirustus julkaistaan sitten aikanaan myös Pohpiipelissä.
Aionkin aloittaa piirtämisen kohta pian, kun syödäkkään en enää saa(mmmhuphah..)
Oikeammin en saisi syödä vielä huomennakaan.

Luin aamusella Raamatusta psalmin kohdan, jonka pränttään tähän loppuun. Ole taas hyvä ja ajattele, että se on sinulle juuri.
Psalmista 118:


Ahdingossani minä huusin Herraa.
Hän kuuli ja avasi tien.
Kun Herra on minun kanssani,
en minä mitään pelkää.
Mitä voivat ihmiset silloin?
Kun Herra on minun kanssani,
hän tuo minulle avun ja pelotta katson vihollisiani.
On parempi turvata Herraan, kun luottaa ihmisen apuun.


Ötyä kaikille mahdollisille lukijakunnilleni ja Jeesuksen turvaa elohon.

Enkeli lentää liihottaa. Sinulle, kuka ollenetkin ja kussa lienetkin, onnea toivottaa!

Enkelin on tehnyt Vivianni ja vastaa sitä kuvaa, joka minullakin on enkelistä:

ystävällinen, lempeä, kaunis, viehättävä ja suloinen ynnä turvallinen ja valkoinen.

"Enkeli lentää liihottaa. Kaisalle onnea toivottaa."

Toivoo Heikki.

Näin kirjoitti veljeni muistikirjaani noin viisikymmentäviisivuotta sitten.

Hän oli kirjoittanut sen niin kauniisti "kaunolla", kun ikinä osasi mustalla lyijykynällä ankarasti painaen.

Kirjoitus kulki ihanasti ylöspäin vinoon, vaikka muistikirjassa oli ruudukko sivut.

Minulle tulee aina pala kurkkuun, kun näen tuon muistokirjoituksen.

Muistan, miten en antanut hänen kirjoittaa kirjaani.

Haukuin hänen käsialaansa sottaseksi ja rumaksi.

Lisäksi sanoin ETTEI POJAT KIRJOTTELE MUISTIKIRJOIHIN.

Piilotin visusti kirjan.

Jonkun ajan kuluttua halusin taas varmaan, että joku kiltti tyttö kirjoittaa jotain sulosointuista jonkun ikikaunistuskiiltokuvan (me sanoimme "muistin") alle ja kaivoin kirjani kätköstään.

Sain raivarin, kun näin, että veljeni oli löytänyt sen ja kirjoittanut siihen!Lisäksi vielä mielestäni HIENOIMMAN muistini alle.

Siitä tuli kova riita!

Nyt, kun veljeni on jo iankaikkisuudessa, minulle tulee aina paha mieli, kun muistan törkeän käytökseni.

Hän oli TODELLA halunnut siihen muiston kirjoittaa ja teki sen kaikesta sydämestään ja niin kauniisti, kun ikinä osasi.

Muistaisin, että olen pyytänyt anteeksi.

Sen muistan varmasti, että aikuisena pyysin häneltä anteeksi muita asioita. Sain olla kertomassa hänelle Jeesuksesta ja hän tulikin uskoon vähän ennen kuolemaansa.

Veljeni oli toimittaja ammatiltaan ja hänen pakinoistaan on koottu kirjakin.

Maanantaki iltana olimme Magnuksen kanssa KANSANLAULUjumalanpalveluksessa.

Jumalanpalvelus kosketti sydäntäni juuristoja myöden.

Lauluja säestettiin haitarilla, joka on yksi lempparisoittimistani.

Kotonani oli haitari ja yritin sitä ratuuttaa ja kuvitella, että olen Kaustisen supersuurella esiintymislavalla. Yleisöä tuhatmäärin ja on hiirenhiljaista. Soitantani on juuri loppunut ja yleisö on mykistynyt kokemastaan ja kuulemastaan!!!

Magnus hankki myös avioliittomme alkuaikoina haitarin, mutta myi sen sitten myöhemmin, mikä osaltaan selittää sen, että yleensä vietämme ensi vuonna neljättäkymmenettäneljättä vuotta avioliitossamme.

Kansanlaulujumalanpalveluksessa oli KANSANLAULUKUORO ja sen laulanta kuului ihanasti korvaan.

Kehoitan lämpimästi menemään kirkkoon, jahka huomaa, että siellä kansanlaulujumalanpalvelus pidetään.

Aivan samoin, jos lehdestä lukee ja havaitsee, että METALLIMESSU jossain suunnalla toteutetaan, niin sekaan vaan.

Eilen sitten saimme rakkaita sukulaisia Nikolainkaupungista kylille tänne Letkutielle:

Aija Kanita ja Öpe ajaa karauttivat pitkästä aikaa pihaamme (ja tulivat tietenkin sisälle tupaankin).

Magnus lämmitti saunan niin lämpöiseksi, että seinän raoissa uinuvat viitisen sataa HARMAAYÖKKÖSTÄ luulivat kesän tulleen.

Niitä lenteli sielä sun täälä niin, ettei tahtonut uskaltaa suuta aukaista.

Noh, onneksi Aija Kanita-tätini on sen verran puhelias, ettei minun tarvinnutkaan

Muistelimme, kuinka silloin ammoisina aikoina Huutoniemellä (Vaasassa) samassa talossa asustelimme (Aija Kanita on vain kymmenen vuotta minua IÄKKÄÄMPI).

Kuljimme n. puolentoistakilometrin päässä yleisessä saunassa peseskelemässä viikon varrella nahkaan tarttuneita likaplättejä tiehensä.

Minä olisin mielelläni halunnut ostaa sellaista harmaata ihanaa "RIO"-limunaadia, mutta AIJA KANITA sanoi kuuluvalla äänellä: " KAIVOSSA ON VETTÄ!"

Joskus sitten kävi sellainen flaksi, että putelli ostettiin.

Aija Kanita kysyi, että muistanko miten se tasattiin KRISTILLISESTI?

En muista, mutta uskon, että niin tehtiin, koska traumoja ei ole jäänyt ja tiedän tätini oikeudenmukaiseksi.

Sitten tätini kertoi, että paluumatkalla saunareissulla hän potkutteli potkurilla niin, että hänen piinkovat polvensa osuivat aina VAHINGOSSA minun hentoon ja laihaan selkääni, joka istuin potkurissa saunanyssykät sylissä.

SITÄKÄÄN en muista. "On varmaan siitä jäänyt alitajuntoihin niin kaameet angstit, että olen HALUNNUT unohtaa" arvelin tädilleni.

Meitä olis naurattanu, mutta perhospiperöisten pelossa tyydyimme hymyilemään.

Olin tänään aamulla boccian tuoksinoissa jälleen.

Sai Maikku minut lupaamaan, että menen oikein KILPA-AREENALLE joulukuun alussa.

Huh, huh!

Luvattu, mikä luvattu.

On kyllä hassua mennä estraadeille, kun juuri ja juuri tietää minkä väristä pallukkaa pitää paiskia ja minkäväristä osotella.

Tosin näen jo itseni vaatimattomana lehtikuvassa vähättelemässä voittoa ja suurentelemassa taitojani.

"Minussa on ollut aina pari punaista palloa. Ne ovat vain olleet piilossa! Muitten pallukoiden alla!"lukee Pohpiipelin etusivulla.

(Pohpiipeli on paikallinen aviisi).

Että silleen!

Tänään menen toiseksiviimmoseen kirjoittajapiiriin.

Setvimme kliseitä ja itsestäänselvyyksiä ja fraaseja.

Keksin mielessäni esimerkin, joka kaikkia meitä kirjoittajia kavahduttakoon ynnä peljästyttäköön, mitä fraseologiaan tulee:

KAUKO JA KAIPUU RUNO:

Aamu-usva oli hälventynnä.

Linnut siipiäns tuuletti.

Niillä oli suuntana etelänmaat. Kaukaisuudessa ne siintelivät.

Oi!

Kunpa oisin voinut aatoksin siivekkein

heidän mukaans lähteä.

Täältä kalseasta pohjolasta pois! Tiekseen!

Vankina on vain oltava täällä,

vaik´ heloitsee aurinko kirkkahammin siellä!

Ruohostot vehryeenpänä aidasten takana ovat.

Maissa kaukahisissa.

Tähän tyytyä täytyy,

vaikka syön rinnassa räytyy.

Paikallensa on jäätävä.

Rinnoissakin tunne jäätävä.

Rakkaus palava ja suuri silti jykeltää pieltä rinnan.

Kevät, kevät ah, kun saa

niin minä olen jo tääl.

Pohjolan tuuloset ilkamoi.

Räpyläkintuilla kova on työ

palata

takaisin Suomehen rakkaheeseen.

Naapurin komea kolli piti toissakesänä meidän puutarhapöytäämme lekottelupaikkanaan.
Tämä nimenomainen kolli on useimpien kulmakuntamme kattien isä.
Sen kun saisi aina syksyllä vintinpäällyställemme oleilemaan, niin kyllä killerien vieterit tulisivat ruosteeseen ja juusto homehtuisi.

Kuten jo aikaisemmin kerroin loppuu kirjoituskurssimme ennenkö se on päässyt edes pahaiseen alkuun.
Pari kertaa vielä kokoonnumme.

Torstaina keräännyimme sitten myös me runojen ystävät kirjaston tiloihin.
Mitäs siellä setvittiin?
No sellaista, että jatkuuko runopiirikään enää ensi vuonna!
Saimme sitten Eve ja minä ihmisten mielet sen verran käännytetyksi, että peli jatkuu vielä vuodenvaihteen jälkeenkin.
Tulevana vuonna ei niinkään hamuta niitä esiintymisiä, koska ne kovasti koettelevat rauhaamme, mitä jännitystiloihin tulee, vaan nautiskelemme vain keskenämme runoudesta ja laususkelemme niitä toisillemme.
Ensi torstaina päätimme viettää runopiirissä joulujuhlaa.
Minä vien pumpputermoksellisen kahvia ja Eve tuo torttuja.
Aion myös kirjoittaa upouuden joulurunon ko. juhlaan.
Minulta on tilattu myös itsenäisyyspäiväruno. Olen sitä jo aloitellut.
Toivon, että saisin sen valmiiksi torstaiksi, ja voisin lukea sen malliksi asiantuntevan kuulijakunnan edessä samalla, kun pureksivat torttuja.
Katsoisin, minkä vaikutuksen se saa kuulijoissa aikaan, että voipiko sitä kuinka suuremmassa tortunpurijajoukossa esittää.


Muistanette, kuinka sanoin tarkkailevani ilmeitä myös, kun vien piirustamani Laihia Missio-logoni näytille?
Niin teinkin ja pikkuisen kyllä huolestuin.
Ei ole kyllä kuulunut mitään sen koommin, mistä seikasta huolestun koko ajan vieläkin enemmän.

Lapsen lapsoset työll... ilahduttivat meitä koko viikonlopun.
Ilahduttivat tosiaan ihan oikeesti!
Raamattupiirissä olimme me neljä: Magnus, minä, Joonathan ja Vivianni (plus Lyllan, joka sai myös tulla Hälvälle, koska maan pinta oli silloin vielä kuiva).
Lauloimme Lasten virsiä monta. Kaikki jouluvirsiä.
Sitten luimme lasten raamattua.
Vivianni halusi lukea ja oli täysi työ saada hänet LOPETTAMAAN lukeminen.
Keskustelimme lukemastamme ja rukoilimme.
Joimme päällepäätteeksi teetä ja söimme lukemattoman määrän juustovoileipiä.
Tyytyväisinä menimme "nukkumaan".
Lyllan näetsen halusi nukkua minun ja Magnuksen vieressä.
Välillä sen oli kuuma ja välillä sitä kutitti niin, että sen piti kynsiä itseensä niin, että turkki pöllysi.
Sitten se köpötteli ympäriinsä säkkipimeessä makkarissa kynnet kopisten ja sitten taas kravattiin niin, että luut klonksui lattialankkuja vastaan.
HOHHOIJJAA!
Aamu kuitenkin valkeni ja kutakuinkin virkeinä selvisimme tolpillemme ja tassuillemme.

Aamupäivällä tuli Äkku J-kylästä visiitille. Söimme edellispäiväistä muussia ja lihapullasoossia makoisiin suihimme.
Magnus oli tehnyt kastikkeen.
Sanoin Magnukselle, ettei minun tarvitse yhtään hävetä soosejani, mitä klönttimäärään tulee, kun katseli hänen omaansa.
(Maussa kyllä minun keitokseni häviää kirkkaasti).
Magnus väitti, että olin pahasti häirinnyt häntä keittämisen aikana, josta syystä hän hermostui ja jauhot menivät klönttiin.
HÄIRINNYT?
Minähän olin vain sanonut, ettän Pekka Puska menis koomaan, jos näkisi sen ihramäärän, jota Magnus paistinpannuun läiski.

Iltapäivällä menimme palvelutaloon pitämään virsipiiriä Magnus, minä, Joonathan ja Vivianni.
Olimmeko onnellisia, kun lapset jakoivat virsikirjoja ja lauloivat hartaasti mukana?
Vivianni kysyi jossain vaiheessa: "KAUANKO TÄMÄ KESTÄÄ?"
Kuiskasin, että ei niinkään kauaa, kun Idolssi tai Talentti!


Lapset osasivat Isä meidän-rukouksen ulkoa, josta olin erikoisen onnellinen.
Saimme nisukahvit ja mehut lopuksi, ja iloisina lähdimme takaisin Hälvälle, jonne Lyllan oli korvat lurpulla jäänyt nojatuolin päälle yksistänsä.

Sunnuntaina oli Viviannin koululla hirvipeijaiset, jonne oli tietenkin mentävä.
Hyvää oli hirvisoppa.
Hirvenliha maistuu suussani aina erikoisen hyvältä.
Niin nytkin.
Salaa toivoin, että minun kohdallani kauhaan olisi osunut toinenkin lihansipare, mutta ehkä ensi vuonna sitten.


Tänä iltana jouduimme Magnuksen kanssa olemaan eri paikoissa valitettavasti.
Magnus oli kotiseuroissa ja minä olin Sanan- ja rukouksen illassa.
Mennessäni kirkkoon laitoin Ooppelin radion viisarin kaakkoon!
Sieltä kun kuului lempikappaleeni:
" Anna lamppuuni öljyä Herra! Anna lamppuni palaa myös!!
Lauloin niin lujaa, kun vanhat keuhkoni myöten antoivat.


Illasta tuli ihana!
Penkeille olisi toki mahtunut vielä kuulijoita, mutta se ei masentanut, kuten joskus on käynyt. ( Meitä oli about vajaa kaksikymmentä).
Tuli jotenkin siinä penkissä tunne, että vielä ihmiset tulevat.
Vielä kirkko täyttyy sanan kuulijoista.
Meillä oli hyvä olla.Meillä, jotka olimme sinne tulleet.
Oli hyvät puheet ja upeat laulut.
Kirjoitimme lappusille esirukouspyyntöjä.
Ne kuultiin ja jäämme odottamaan vastauksia.