Ei kerkee

Tänään, rakkaat lukijani, on sellainen harvinaislaatuinen hetki, ETTÄ EN KERKEE KIRJOTTAAN BLOGIA! :(
On meneillään sellainen kirjoitusprojekti, että en oikeastaan kerkee yhtään mitään.
Magnus keittää, siivoo, passaa ja pokkuroi, että ehtisin saada rojektin valmiiksi.
Se tuntuu mukavalta ja olenkin miettinyt, minkä projektin keksisin seuraavaksi. ;)

Ensi maanantaina asiat ovat toisin ja silloin palataan asiaan.
Terveisin Kaisa Ruunekreen-Pännästen

Siinähän se meni taas

Alempaa kuvaa ainakaan ei ollut tarkoitus laittaa blogikuvaksi ollenkaan, mutta kun se nyt siinä on niin olkoon.
Enkä minä sitä poistaa oikeastaan haluaisikaan, vaikka se on ollut,  tuo samainen kuva jo monta monituista kertaa näkösällä sielä  sun täälä.Blogissa ja facebookissa.
Jos nyt kumminkin joku on, joka ei ole ikinä tuota alempaa kuvaa nähnyt, kerron, että siinä on kaarisilta. Kaarisilta, jonka Magnus on pyynnöstäni talomme nurkalle rakentanut.
Ihan jätelaudoista vaan ja maalannut kaikilla purkinlopuilla kauniin valkoiseksi.
Useasti kesän aikana tuon kaarisillan yli pienin kopsuttelevin askelin astelen ja sitä mielessäni suuresti ihailen.
Minulla on jonakin kauniina kesänä vakaa aie laittaa kaarisillan sillan yli ruusukaarivanneke!
Ruusukaarivanneke on vanneke, jota kiertää tiheä ruusuköynnös-kasvusto.
Vannekkeita on myynnissä (luulisin ainakin) Agri-marketeissa sun muissa sentapaisissa kauppaputiikeissa.
Vannekkeessahan on kyse sellaisesta kaaresta, jonka alta mahtuu kulkemaan suorassa.
Vähän pitempikin ihminen ja myös paksumpi.
Köynnösruusu laitetaan kasvamaan pitkin vanneketta ja tämä onkin ainoa pointti, joka huolettaa minua. Tarkkaavainen lukija muistanee, että minussa ei ole pätkääkään hortonomin vikaa.
Täytynee pyytää hortonominvikaisia sukulaisia apuun.
Tietysti voisi laittaa kärhöjäkin kiertämään vanneketta. Mutta kärhöe ole niin romanttinen kuin ruusu.
Nimensäkkään puolesta. Muistan, miten pikkasen ihmettelin, kun kuulin KÄRHÖ-nimen ensimmäistä kertaa, että olisihan niitä kauniita kukannimiä maailma pullollaan. Esimerkiksi ehde, looli, daamo, helo jne. jne. mutta KÄRHÖ???Noh, ei nimi kukkaa pahenna, ellei kukka nimeä.
Sitäpaitsi kärhöjäkin voi meikäläisen olla vaikea saada levittäytymään ja kasvamaan.

Yläkuvakin on useasti ollut esillä sivuillani joka paikassa. Tosin ei tuosta nimenomaisesta kulmasta otettuna ihan joka paikassa.
Siinähän on puupotta, joka ei ole kummankaan meidän kodista, pieni jakkara, jonka päällä istuen Lyyli Amalia- (nimi okea) mummuni sytytteli hellaan valkeata ja puhalteli samalla astma-tupakan (!) haikuja pesään.

Oli lähteä tulla kaikki koneeni kuvat näkösälle tuohon alkuun, ennenkö ehdin stoppaamaan latauksen.
Minulla meni muutenkin tuhottoman kauan valokuvien kanssa, joten annoin noiden alkukuvien jäädä paikoilleen.

Oli alkuviikosta puhetta, että saan taas torventöräyksin alkaa bloggauksen ja niin teenkin:
TÖTTÖRÖRÖTTÖRÖTÖÖÖ!!! Tervehdys kaikille lukijoilleni! :D
Pike (nimi muutettu) nimittäin ilmoitti, että on oikein virallisesti siirtynyt lukijakuntaani. Niin hän on varmasti tehnytkin, mutta numero ja kuva ei ole jostain syystä tullut esiin.
Minä kyllä muistan Piken ilmoituksen, samoin kolmen muunkin, jotka ovat virallisia lukijoita, vaikka eivät ole kirjautumisesta huolimatta tulleet näkyviin..
On kuulemma vaikeata kirjautua näille plareille. :(
Mutta ei hätää, vaikka ei saakkaan nimeään näkyviin. Minulle riittää, että sivujani luetaan!

Otsikosta käy ilmi, että lujaa on viikko taas ohi suhahtanut, vaikka ollaan podettu ja sairasteltu miltei koko ajan. Tai mitäs sitä vähentelee ja vähättelee: KOKO AJAN.
Magnuksellakin on ollut räkätauti, mutta ei kuumetta.
Niistänyt hän on sillä siivolla, että minun piti jo ääneen ihmetellä, että kuinka ihmislapsi saa kahdesta pienestä reiästä aikaan sellaiset töräykset, että norsultakin menisi kateudesta jalat alta ja kärsä vinoon?
-Teeksä tuon trööttäysen suullas? minä kysyin eräänä aamuna riitaahaastavalla äänellä.(Aamuisin puhun oikeastaan vain riitaahaastavalla äänellä).
-En sunkaa mä suuta tarvitte, ku räkää tuloo ja sitä yritän niistää, Magnus sanoi tuohtuneena.
Pakkohan se on uskoa, kun mies sanoo, mutta uskomaton ääni se on. Uskokaa pois.

Minun tautini onkin sitten ollut hiukan eriskummallisempi, vaikka onkin vähän hiljaisempi.
Minulla on tapana valittaa Magnukselle vapisevalla äänellä kaikkea vaimallusta röpissäni.
Kerroin Magnukselle päivittäin, aamusta alkaen, seikkaperäisesti, mistä ottaa ja millä siivolla.
-Eikö tuallaasesta pitääs mennä lääkärihin? kysyi Magnus kauhuissaan.
-En taatusti mene. En, vaikka mätänis. Minä tiedän, kuinka vanhojen naisten vaivoihin suhtaudutaan:
Saunan taakse ja klupua otsaan!
-Samalla lailla niihin suhtaurutaan kuin vanhojen paappojenkin.Hyvin ja seikkaperäisesti, sanoi Magnus rauhallisesti.
 Hän oli saanut hyvää tutkimusta ja suhtautumista käydessään tohtorin pakeilla tässä joitakin aikoja takaperin.
-Sinä olitkin terve kuin pukki! minä sanoin ja joka asia iloksemme tutkimuksissakin todettiin.
Jospa teille, rakkaat lukijani, vielä antaisin tietoja röppöristäni. Ties, vaikka joku olisi röppörilääkärikin ja kommentoisi asian päältä. ;)

Minulla oli aamuisin pää kipeä ja oksetti (vieläkin on muoviämpäri sängyn vieressä.
Kuumetta oli kolmena päivänä, heikotti, voitatti huonosti, niveliä särki, vasenta lonkkaa jomotti, rinnasta puserti, alavatsaa väänsi, selkää ruimi ja ruoka ei maistunut.
Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että meikäläinen voi todella huonosti silloin, kun ruoka ei maistu.
Tästä seikasta minä itse ollut huolissani.
Päinvastoin, olin aavistuksen verran tyytyväinen, koska ei ole mitään pelkoa nuutumisesta, vaikka tämä rouva olisi viikon syömättä. Vettä pystyin juomaan ja sitä lutkutinkin antaumuksella.

Tiistaina meillä oli raamattupiiri, mutta minä jouduin lojumaan pehkuissa, koska tauti oli silloin pahimmoillaan kuumeineen, yrjöineen, kaikkineen.
Yhtenä iltana minulla oli seurakunnan lähetystyön johtokunnan kokous, johonka vääntäydyin mukaan, koska ei ollut kuumetta.
Kokouksen alussa kävimme tutustumassa Isonkyrön kirjastoon pystytettyyn lähetysnäyttelyyn.
Se vasta olikin mielenkiintoinen näyttely.
Lähetystyöstä ja kaikkiin esineisiin liittyviä kertomuksia (tosia) meille kerteoi lähetystyössä ollut Janne-pappi. (Nimeä ei ole muutettu).
Pappilassa saimme sitten kahvia juodaksemme ja Ruunebergin tortun syödäksemme.
Minä jo olin ehtinyt surra, että Ruunebergin päivä livahti ohitse meikäläisen kohdalla ilman torttua.
Eipä onneksi päässyt näin käymään ja onneksi ruokahalukin oli hiljalleen antumassa ja palailemassa tavanomaiseksi. Pystyin sentään hillittyä toisen tortun ottamisen, joten hiukan oli kyllä taudinsiemeniä kropassa jäljellä.

Lauantaina ajelin Ylistaroon katsomaan Joonathanin salibandymatsia.
On valtavan ihastuttavaa istua katsomossa ja katsella innostuneita nuoria pelin tuoksinassa, eikä vähiten sitä omaansa, joka loistaa kentältä kultahipun tavoin vanhan isoäitinsä vetisiin silmiin.
Pelin jälkeen alkoi muutaman kilomeeterin päässä kirjoittajapiiri, jonne matsin loputtua kaasuttelin.
Samanhenkisten ihmisten kanssa on virkistävää harrastaa kirjoittamista.
Siellä saa vapaasti lukea myös hengellistä tuotoksiaan. Ellei saisi, en voisi mukana ollakaan, koska tuotokseni ovat hengellisiä. Jos eivät ihan suoraan, niin mutkan kautta. Ainakin runot.

Kaikki muut päivät olen, näitä pikkuruisia menoja (ja yhtä muuta) lukuunottamatta maannut kuin suomustettu lahna, seslongin pohjalla.
Kasvoni ovat taudin jälkeen vielä kelmeät, silmäpussit mustahkot ja pientä näverrystäkin ylt´ympäriinsä on havaittavissa, mutta uskon, että asiat ottavat selkiintyäkseen ja paratakseen.
Huomenna soitan (perhaps). että mittaavat sokerit verestä, kun menen paikalle ja jos flunssapiikin vielä suostuvat tuikkaamaan, niin luulenpa, että se on siinä mitä marjoista saatiin.

Urheilua on tullut toisella silmällä seurattua, mutta ei kovin tarkkaan.
Terveenäkin ollessa jännitys on joskus hermoille käypää, saati sairaana.
Sairaana kaiken pitää olla tasaista pötköä.Ei tunnekuohua mihinkään suuntaan.

Lopetan tämän pötkön, eli mhvv:n, tältä erää tähän.
Huomaatte, että kirjoittamispäivä on poikkeava. Se johtuu siitä, että minulla on mahoton kirjoittamisprojekti seuraavat pari viikkoa. Magnus on luvannut keittää, siivota, silittää, pestä ja puunata kaikki, että saan kirjoittaa.
Niin hän olisi tehnyt tähänkin saakka, mutta minä en ole kirjoittanut. Tai siis olen kyllä kirjoittanut, mutta sellaista, jolla ei olisi ollut niin kiire. :(
T: Kaisa Pötkö
---------------------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismus:

Mikä on tekosynti?

Vastaus: Kaikki se paha, jota me ajattelemme,puhumme ja teemme Jumalaa ja lähimmäistämme vastaan, joka perisynnistä tulee.

Matteus 15:19.
Sydämestä tulevat ulos pahat ajatukset, murhat, salavuoteudet, huoruudet, varkaudet, väärät todistukset, pilkat.

Harmaa päivä yhdistettynä harmaisiin aivosoluihin ja ohikiitäneeseen harmaaseen viikkoon

Ohi tupsahtanut viikko ja sen tapahtumat muistuvat kyllä mieleen ilman kalenteriakin.
Paremminkin vielä.
Kalenterissa ei taaskaan ole edes kaffiplättejä. Yksi merkintä on. Kinkerit klo 19.00.
Sekin ylivedettynä.
Ylivedettynä siksi, että meillä ei ole enää olemassakaan kinkereitä näillä kylillä.
Ne joihin olin menossa eivät missään tapauksessa olisi olleet olleet kinkerit, eikä varsinkaan tuona päivänä. Kinkerien nimi on nykyään ...oliko se kyläkokous, vai mikä.
Hyvä kumiinkin, kun kokoonnutaan. Ei sen puolen, mutta minä olisin tykännyt tuosta vanhasta nimestä. Varsinkin, kun niissä ei enää moneen vuoteen ole pitänyt peljätä, eikä ole tarvinnut ulkoa paukutella mitään.
ekään muuten ei olisi huono asia, jos ulkoa pitäisi jotain katekismuksesta osata. Mutta kun ei osaa, niin ei osaa.
Karautin siis tähän oletettuun kinkerinpitopaikkakotiin ja ihmettelin, kun siellä oli pihan yli vedettyjä pyykkinaruja puhdasta pyykkiä täynnänsä.
Siinä ei tietenkään ole mitään kmmallista, että ihmiset pyykkiä pesevät ja niitä ulkona naruilla raikkaaksi kuivattelevat, mutta ajattelin, että pyykit tulevat rapaiseksi, kun pihaan tormaavat kaikki kylän autot.Magnustakaan ei ollut mukana, jotta olisin asiasta hänelle voinut mainita. Hän oli Tampereella nääs.
Kinkeritalon isäntä tuli ihmeissään ovelle. Sanoin, että minä tulin kinkereille.
-Mikäs siinä, mutta ne ovat kyllä maaliskuussa vasta, sanoi talon isäntä ystävällisesti.
Nostin hänelle kuviteltua kukkahattuani ja änkesin takaisin autooni.
En minä ihan hakoteillä noiden kinkerien kanssa ollut. Sellaiset oli kyllä, mutta kirkossa.
-Nythän meillä onkin kahdet kinkerit, kun ne on lopetettu!, ehdin minä ajatella siinä sen kilometrin matkan takaisin kotiin ajellessani.
Kirkkoon en enää olisi ehtinyt, eikä minusta olisi iloa kenellekkään ollutkaan, vaikka olisin ehtinytkin
Synkeänä minä sitten istuin limunaadivaatteet niskassa koko illan ja tuijotin tyhjyyteen.
On sekin, kun yksi meno on kalenterissa ja sekin väärä. Laittaa hymyt pakostakin hyytymään.
Iloinen olin, kun sain koko illan nauttia limunaadivaatteistani ja siitä, että naama oli pakkelissa ja tukka suittu.
Mutta eipä tullut ketään käymään. Ei.
Sen sijaan viikolla, kolmeen eri  otteeseen tuli joku käymään siinä kahden-kolmen kieppeillä iltapäivällä.
Kaikkina kertoina minulla oli vielä yötamineet niskassa, tukka ja silmät pystyssä ja naama kalvakkaana.
Kerrottakoon tässä, minun yötamineeni eivät ole höyhentupsuiset aamu-avokkaat, shifonkinen aamutakki, eikä Marimekon yöpaituli.
Ei! Minun yötämineeni ovat eriparia, pökäleiksi vanuneet, reikäiset villasukat, kulahtaneet legginssit ja vielä kulahtaneempi lämpökerraston yläosa.
Toisaalta en saisi varmasti untakaan missään Marimekon paitulissa. Ne ovat kalseita. Olkoonkin, vaikka kuinka kammattua pumpulia tms.
Minun vanhat luuni tarvitsevat öisin lämpökerraston hohkaamaa lämpöä.
Voihan tietysti olla, että on olemassa lämpöhohkaus-yöpaituleita.
Jos joku asian päältä jotain tietää ja sattuu tätä lukemaan, niin olisin iloinen vinkkikommentista.
Syntymäpäivääkin tiedossa sun muuta sen sellaista.
Ehkäpä tosiaan on aika hiukan laittaa romanttisempaa yölookkia ylleen.
Toisaalta ei siinäkään paljon romantiikan kekäleet hehku, jos kintut ovat kuin kaupan kylmätiskillä olevat lahnat ja hampaat kalisevat leukojen louskutuksen tahtiin.


Jos sitten siirtyisi alussa olevien valokuvien setvintään..
Alakuvassa on minun (tai tietysti meidän) joulukuun puolessavälissä saamamme valkoinen joulutähti.
Olen oikein iloinen ja onnellinen, kun olen saanut sen pysymään noinkin freesin oloisena ja näköisenä tähän saakka.
Tykkään kovasti, kun se on valkoinen.
Valkoinen joulutähti ei pomppaa ympäristöstään silmille joulunkaan jälkeen, kuten punaisilla joulutähdillä on tapana tehdä.
Kerran minulla eli ja kukoisti punainen joulutähti heinäkuuhun saakka.
Punaisena ja jouluisena se säti kamarin pöydällä ja alkoi jo lievästi sanottuna hyppiin silmillekkin.
Keksin hyvän idean kantaa kukan kukkapenkkiin, mutta siitä se ei puolestaan tykännyt pätkääkään.
Se nuukahti muutamassa päivässä, vaikka hoidin sitä sielä penkissä enemmän kuin niinä kahdeksana kuukautena, jona se oli neljän seinän sisällä.
Kukilla on joskus kummalliset käytöstavat.

Tuo ylin kuva (jos siitä nyt saa mitään selvää, kun näyttää pikselit jotenkin pätkineen. Ainakin, kun itse sitä tässä kirjoittaessa katselen) on näpsäisty nykyisestä kirjoitusnurkkauksestani.
Siinä ikkunassa, sen vasemmassa yläkulmassa näkyvä piste on kärpänen. Kuollut kärpänen.
Se on ollut siinä jo ainakin sen ajan, jonka me olemme täälä Letkutien varressa viettäneet.
Eli kahdeksan vuotta ja viitisen kuukautta.
Tähän saakka kärpänen ei ole vaivannut millään lailla, mutta nyt se on ruvennut krassaamaan ja kokoajan silmissä olemaan.
Plus tietenkin kaikki ne lukuisat kärpäsenpaskat, joita ikkunassa myös on. Vuodesta 2005 nekin ja muutama sata tuoreempaa.
Ei siis kumma, että harmaalta näyttää joskus.
Sitä meikäläisen mieliala on näköjään aika lailla ulkoistenkin seikkojen vaikutusten alla (vrt. yövaatteet, kuolleet kärpäset, niiden änkyrät ja niin edelleen).
Sen sijaan ikkunan vasemmassa syrjässä riippuu pieni kangasenkeli, joka pitää käsiensä välissä punaista sydäntä.
Olen saanut enkelin pieneltä pyhäkoululaiselta aikoinaan Nikolainkaupungissa pyhäkoulunopettajana toimiessani.
Tuosta ajasta nousee mieleen mukavia ja hauskoja muistoja.
Enkeliä katsellessa harmaus pyrkii väen vängällä hälvenemään ja muuttumaan  ainakin reunoiltaan, kauniin vaaleanpunaisen heljakkaaksi.
Tuo heljakas- sana on ihan minun oma keksimäni ja keksin sen juuri nyt.
Olen katsokaas kirjoitellut, tai siis korjaillut runoja, jotka siihen runokirjaan tuleman pitää, joten ei kumma, että runollisia sanoja tursuaa suusta ja korvista.
Tuohon pyhäkouluopettaja-asiaan vielä palatakseni, kehoitan kaikkia, jotka suinkin kynnelle kykenevät ja pystyssä pysyvät, menemään seurakuntaan pyhäkoulunopettajiksi.
Harmaus muuttuu lasten kanssa heljakkaan vaaleanpunaiseksi.
Minä en enää valitettavasti voi pestiä vastaan ottaa. Pysyn kyllä pystyssä ja kykenen kynnellekkin, mutta minulla on nyt muuta tehtävää.
Pyhäkoulussa opetin melkein parisenkymmentä vuotta.

Perjantaina meille piti tulla kolme kaupunkilaisvierasta yökylille.
Niitä tulikin vain kaksi (två).
Lyllan oli asemalla käyttäytynyt siihen sähtiin, että sitä ei voinut ajatellakkaan junaan survoa.
Pilettikin sille ( a 5 euroa) oli jo ostettuna ja kaikki, mutta ei vaan neiti suostunut vaunuun astumaan.
Joonathan ja Vivianni (ne kaksi muuta vierasta) hyppäsivät vaunuun malliksi.
Lyllan olikin siitä saanut hepulin ja  alkanut sellaisen kiljuntakonsertin, että Catherine oli omien puheittensa mukaan saanut hävetä silmät päästään. Kaikki olivat kuulemma vahdanneet. Sekä platformilla, että jo vaunujen sisällä olevat matkustajat.
Catherine oli sitten itsekkin hypännut junanvaunun eteiseen noin niinkuin malliksi yrittäen maanitella koiraa hyppäämään perässään.
Kiljuntadesipelit olivat nousseet lopulta sellaisiin sfääreihin, että piski oli pakko viedä pois asemalaiturilta. Oikeastaan koko keskustan alueelta.
Vivianni kertoi, että Lyllanin silmät olivat olleet ihan vihreet ja korvat pitkin päätä.
Haluan huomauttaa, että Lyllanin korvat ovat tiskirätin paksuiset ja yhtä vetelät kuin tämä kyseinen rätti märkänä.
Minä ymmärsin Lyllania oikein hyvin. Noin minunkin tekisi aina mieleni tehdä, kun junalla matkustan.
Tarkkamuistinen lukijani muistaa varmaan, että minulla on junafobia.
Itseasiassa pelkään kaikilla muilla kulkuneuvoilla matkustamista kuin lentokoneella.

Toivottavasti Lyllan ei saanut traumoja.
Nyt myös tiedätte, kuinka asiat menivät, jos ylesönosastopalstoilla paheksutaan äitiä ja lapsia, jotka huudattivat mustaa koiraa siinä kuuden pintaan illalla Vaasan asemalla.
Catherinen lähtiessä kotiin asemalta oli autossa, paitsi vihreäsilmäinen tiskirättikoira, myös viidenkympin sakkolappu virhepysäköinnistä aseman eteen.
Uskon, että löytyi joku muukin, jonka silmät olivat kiiltävän vihreät ja korvat vetelät.

Viikonloppu menikin keitellessä ja syödessä ja pelatessa Unoa.
Sen verran lapset ehtivät pelata kännyköillänsäkkin, että sovittiin (tai siis minä alustavasti sovin), että kännykät jätetään Nikolainkaupunkiin seuraavan kerran, kun tulevat.
Olisiko ollut niin, että jompikumpi synkeän näköisenä päätään hyväksyvästi nyökäyttikin?
On mahtavaa, että lapset vielä haluavat meille tulla.
Siitä pitää yrittää repiä kaikki irti ja taistella kynsi&hampain kännyköitä vastaan. Joskus voittaen, välillä häviten.

Sunnuntai-iltana menimme Nikolainkaupunkiin ja palautimme vieraat.
Menimme Suvilahteen Kansanlähetyksen  Kohtaamispaikkaan (ent. Sunnuntaiseurat) ja kohtasimmekin paljon tuttuja ja tuntemattomia. Myös ihastuttavan Leenan, joka puhui meille elämän peloista ja Siitä, miten Jeesus poistaa pelon.

Tähän onkin hyvä lopettaa tämänkertainen mhvv (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) ja mennä katsomaan urheilua, että tulisi sitäkin hiukan harrastettua.

T: Kaisa  Harmaakivi-Sundsandstöm
-----------------------------------------------------------------------------
Jesaja 33:6
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin,
viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

Joo, kyllä tämä on ollut ennenkin blogissani, mutta se kannattaa lukea uudestaan ja muistaa, että se on Jumalan puhetta.

Meni taas päivä, jos toinenkin, äkäseen ohi

Yläkerrassa istun ja siemailen tänään kissauttamaani marjanektaria.
Yritän koota muistijälkiä ohivilahtaneelta viikolta.
Yritykseksi se ehkä jäisi, ellei vieressä olisi taas myös vaaleanvihreä kalenterinikin
Elitzabethy (rakas serkkutyttöni) soitteli ja kyseli tuossa iltapäivällä, josko bloki on jo ylös kirjoitettu?
-Ei oo, vastasin kolkolla äänellä, enkä tiedä mistä kirjoittaisin, jatkoin. Kerroin, että  mitään maatamullistavaa ei ole tapahtunut.
Sellanen blogi mua just oikein naurattaakin, sanoi Elitzabethy äänekkäästi ja nauroi hyvän tovin vieläkin äänekkäämmin.
Muistan, kun nuoruudessamme olimme yhdessä menneet tanssibaanalle ja näin serkkuni vaikka vaan takaapäinkin, tanssivan jonkun salskean nuorukaisen viemänä, sain ihan hirveän naurukohtauksen.
Puhumattakaan, jos näin hänet naamasta naamaan.
Tanssikavaljeerini katsoi aina minua hyvin pitkään ja sain joten kuten selitettyä (jahka pystyin ensin vetämään henkeä), että en nauranut hänelle, vaan näin vilahduksen serkustani.
Jos onnistuin viittelöimään Elitzabethyn tanssikavaljeerini näkökenttään, tämä yleensä syöksähtikin hakemaan serkkuani seuraavalle schlaagerille.
Mikä olikin yksinomaa hyvä asia, koska Magnus huomasi minut tanssipaikan seinänvierustalta paremmin. ;)
Mutta omistaa nauravainen serkku, joka kyselee mitään tapahtumattomien blogien perään on ihana asia tässä matoisessa maailmassa.
Se minun piti vielä kertomani, että tapahtui usein niinkin, että törsäsimme tanssilipun hinnan nakkikioskilla, joka oli kulkureittimme varrella. Palasimme tyytyväisinä kotiin, emmekä haikailleet tanssiparkettia ollenkaan.
"Kunnon hampurilainen peittoaa tanssinrytkeen mennen, tullen ja palaten" oli yhteinen mottomme usein. Molempiin ei meillä kummallakaan ollut koskaan varaa.

Tuosta marjanektarista minun piti vielä kirjoittamani.
Luulenpa, että se ei ole nektaria ikinä nähnytkään.
Sanon sitä nektariksi sentähden, että se on samanTAPAISTA kuin nektari, eli aika paksua.
Minun nektarissani on omista puskista noukittuja  punaisia- ja mustia viinimarjoja keittää pullautettu muutaman minutin verran ja hierretty perunatömpällä siivilän läpi astiaan.
En lisää sokeria ollenkaan. Kukin saa lisätä vettä niin paljon kuin haluaa (ja uskaltaa minun haukankatseeni alla) sitä juodessaan.
Magnus sanoi, jotta kyllon muikiaa, mutta aika hyvää. Pitää mennä sylykemähän hampahien välyysistä siämenet pyttyhyn.
Johon minä vastaan, että syö, syö siemenet myös. Niissä ne vitamiinit luultavasti juuri piilevätkin.

Valokuvatkin tuohon alkuun alkavat olla kaikki loppuun asti kaluttuja.
Minulla ei ikinä ole kameraa mukana, kun olen joissakin kuvauksellisissa paikoissa, että saisin niitä alkuun laittaa ja niistä juttuja revitellä.
Onhan minulla kännykkä tietenkin, jossa on aika hyväki kaera, mutta minä en osaa puhelimella tehdä muuta kuin soittaa ja vastata.Noh, joskus katson, mikä aika vuorokaudesta on. EI MUUTA!
En edes viestejä oikein osaa lähetellä.
Tai kyllä minä nyt osaan, ei niin voi sanoa, mutta tämän uuden liukurikännykän kanssa menee hermot viestityksen kanssa.
Ryynimakkarasormet eivät kertakaikkiaan ole tehty hipaisemisia varten.
Ennen muinoin, kun minulla oli ihana simpukkakännykkä, kirjoittelin ja lähettelin tekstiviestejä solkenaan.
Usein kirjoitin jonkin pikku runosenkin makuhöysteeksi viestin loppuun.Riippui tietysti viestistä ja sen vastaanottajasta. Ja hymiön, tai kaksi, ellei runoa pulpahtanut, laitoin aina, oli vastaanottaja vaikka kuka.
Nykyään saan hirveiden punnerrusten ja poispyyhkimisien jälkeen kirjoitettua: "joo, ei, vai niin, sisso, kyllä" ja hymiökenttää en ole edes löytänyt.
Olen nähnyt joillakin sellaisia  pikkuisia kynäntapaisen tumppeja, joita he käyttävät apunaan viestiä väkertäessään.
Pitää vissiin käydä kynäntapaisessa tumppikaupassa, kun seuraavan kerran menee kaupunkiin.

Ylimmäisessä valokuvassa on murto-osa kaulakäätyvarastostani.
Käädyt tuossa kupissa ovat niin armottomassa takussa, että kun lähdön päälle katselen kiireesti (Magnus jo tööttäilee autossa) jotakin helminauhaa, joka sopisi kulloiseenkin sotisopaani, niin hermoni eivät kestä helmien  selvittelyä.
Siitäkin syystä minulla ei oikein  koskaan ole kaulakäätyjä paksun kurkkuni ympärillä. Joku huivi vaan.
Hiukan sama juttu on lukuisien korvakilliuttimieni kanssa. Ne ovat huiskin haiskin, enkä ehdi etsiä sitä toista, jos toinen löytyykin. Niin kuin aina toinen vaan yleensä löytyykin.
Aion pyytää Magnusta tekemään minulle kaulakäätyjen&korvakilluttimien säilytyslavetin.
Sen voisi tehdä vanhasta ikkunapokasta.
Niitähän meillä on kymmeniä puuliiterissä. Suuria ja pieniä.
Ikkunanpokiin  voisi pingottaa sellasta säkkikankaan tapaista kangasta, johon voisi pistellä nuppineuloilla koruja hienoon ja säntilliseen järjestykseen. Lasi voisi hyvin olla kankaan alla.
Pysyisi ehjänä, jos joskus tarvittaisiin johonkin muuhun käyttöön. Esimerkiksi lusthusin rakennusmateriaaliksi.
Voi olla, että siihen korulavetteja tarvitaan ikkuna jos toinenkin.
 On niitä helmiä ja korvakilluttimia ajan saatissa sen verran runsaasti kertynnä.
Minä tykkään koruista. Ei niiden tarvitse olla ollenkaan mitään jalometallisiakaan, mutta järjestykseen ne on saatava, että  niitä voisi pitääkkin joskus sitä nk.viimeistä silausta antamaan.
Pistettä ii:n päälle paremmin sanottuna.

Nyt, kun levautin kalenterin auki, avautuikin eteeni valkoiset sivut ja valkoiset päivien kohdat.
Ihan en ole kaikkia ylös muistinvirkistykseksi näköjään kirjoittanutkaan.
Tätä kalenteria en ole vielä ehtinyt pitää kahvikupin alustanakaan, niin ettei ole edes kahvirenkaita viimeviikolta.
Yhden päivän kohdalla tosin lukee: Raamattupiiri meillä, mutta silloinkaan minä en ollut meillä.
Minä olin Teuvalla.
Teuvalla oli Kristillisdemokraattien Etelä-Pohjanmaan piirihallituksen kokous.
Ajelin Ooppelilla Laihialle ja sieltä hyppäsin Mathewin kyytiin.
Laitoimme kokouksessa asiat poikki ja pinoon. Minäkin olin muistanut kotoa lähtiessäni laittaa kuulolaitteen korvaani ja kuulin melkein joka sanan, mitä sanottiin.
Itsekkin sanoin pari sanaa. Tai ainakin silloin aukaisin  suuni, kun piti haukata omenapiirakkaa ja ryystää kahvia.
Kokous oli hyvä ja kun se loppui lähdimme kukin tyytyväisenä kotia kohden.

Olen lukuisia kertoja retostellut, kuinka Ooppeli ei koskaan ole jättänyt minua matkalle ja kuinka se on aina käynnistynyt ilman minkäänmoisia lämmityssysteemejä, oli pakkanen sitten kuinka äykeä tahansa.
No, matkalle mainitsemani autokulta on jättänyt minut kyllä kerran.
Oikea eturengas meni ploosuksi.Sellaista matkallejättämisthän  ei lasketa.
Ei Mersullakaan ajettaisi metriäkään rengas ploosuna..
Ei jättänyt Ooppeli minua Laihian kylmäasemallekkaan Teuvalta tullessamme, vaikka oli pakkasta ja ytimiä krassaava tuuli.
Ei, vaan vasta lauantaina, kun Magnus yritti sitä minulle kauppareissua varten käynnistää, se ei inahtanutkaan. -Ei eres piänen piäntä inahrustakaan, Magnus kertoi ja alkoi valmistautua kuskin hommiin. (Minä en aja muuta kulkuneuvoa kuin Ooppelia).
Ja kyllä minä totisesti osaan käynnistää itsekkin auton ja ajaa ulos tallista. Ei sen puolen.
Toisessa lokasuojassa on siitä merkkikin, mutta Magnus aina haluaa ajaa auton minulle porraspäähän valmiiksi.
Ennen aina tuohduin mokomasta. Tuohduin myös siitä, kun tätini halusi meillä ollessaan aina ihan mahdottomasti auttaa astioiden korjaamisessa pöydästä ja muussakin järjestelyssä ja siivouksessa.
Kielsin aina molempia, tätiä ja Magnusta, tekemästä noita avunantoja, kunnes luin jostakin, että on hirveä loukkaus estää ihmistä tekemästä palveluksia, jos he nimenomaa sellaista haluavat, koska heillä sellaisilla palveluksentekemisen armolahja.
Niin, että jos teille, rakkaat lukijani,  tulee anopit/appiukot/sisaret/veljet/kaverit/sun muut, jotka haluavat kiihkeästi auttaa kaikessa, älkää ihmeessä kieltäkö.
Aiheutatte siinä asianomaisille syvää sielullista traumaa.
MINÄ en koskaan halua tehdä mitään missään ja ihmettelen, että joitakin sellainen haluttaa.
Onneksi kuitenkin luin sen kirjoituksen jostakin.

Olen koko viikon kirjoitellut&korjaillut runoja, joten siksikään ei kalenterissa ole merkittäviä merkintöjä.
Runokirjaan alkavat runot hahmottua, mutta on kyllä jo syytäkin.
Ajattelen, että saisin kesällä niitä jo Kansanlähetyspäivillä myyväkseni.
Jos olisin runoilija, niin olisi aika kinkkiset ajat, mutta kun en ole, niin se hivenen helpottaa.
Aikaa ei ole liiemmälti ja sekin tuntuu suhahtavan ohi liukkaasti.
Jos olisin runoilija oikein oikeasti, niin varmaan minulla olisi jokaisen kynnen sivut vereslihalla taas.
Mutta kun en ole, niin nytkään ei ole kuin oikean peukalon syrjät nypitty.
Yhden kynnen sivu verestää aivan varmasti aina.
Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.
Vaikka tekisin mitä ja olisin kuka. Ainoa keino olisi putkiteippi.

Lauantaina olimme Magnuksen kanssa Kurikassa Kansanlähetyksen järjestämässä tilaisuudessa.: Varustamossa.
Ewekin lähti kirkolta meidän mukaamme.
Joskus alkuaikoina muistin tuon tilaisuuden nimen olevan Lataamo. :D
Oikein alun-alun-alkaen nimi on ollut Vastuunkantaja retriitti, jos oikein muistan. Yleensä en kyllä muista.
Joka tapauksessa sekä Varustamo, että Lataamo ovat käypiä nimiä tuolle kokoontumiselle.
Teimme ryhmätehtäviä, lauloimme, rukoilimme ja söimme hyvin.
Lopuksi oli ehtoollinen kauniissa Riihikappelissa.
Juuri tuosta Riihikappelista olisin saanut näpsäyteltyä maikeita kuvia blogien sun muiden juttujen alkuihin, mutta kuten sanottu, kamera oli piirongin loodassa.

Sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin ja siellä minulla oli Kohtaamispaikan (Kansanlähetyksen sunnuntaiseurat) päätteeksi kunnia kaadella kaffia seuraväen paffimukeihin.
Kohtaamispaikka oli Palosaaren kirkossa, joka kirkko kuuluu myös sarjassa "maailman kauneimpia kirkkoja Suomenniemellä"- sarjaan.

Asevelikylään vielä illan päätteeksi ja sielläkin joimme kahvit.
Söimme myös LÖTKÖÄ mansikkapiirakkaa.
Minä en piirakalle tuota nimitystä antanut, vaan sen antoi Catherine, joka on perinyt ruokien ja leipomusten kuvaamiset äidiltään. Piirakka oli hyvää, eikä yhtään liian lötköä.
Tähän lopetan mhvv: tältä haavaa, mikä seikka olisi ehkä tullut tehdä jo muutama lause aiemmin.
T: Kaisa Lötkänder-Djupsöskog
-----------------------------------------------------
Martti Lutherin ja Olaus Svebiliuksen katekismuksesta:
70 Mikä synti on?
Vastaus: Kaikki kuin sotii Jumalan lakia vastaan, Jumalan vihoittaa ja ansaitsee rangaistuksen.
1 Joh. 3:4 Jokainen kun syntiä tekee, se tekee myös vääryyttä ja synti on vääryys.
Ps. 5:5 Et sinä ole se Jumala, jolle jumalaton meno kelpaa, joka paha on, ei se pysy edessäsi.
Room. 2:9. Murhe ja vaiva kunkin ihmisen sielun päälle, joka pahaa tekee.

Ohi meni, eikä takaisin tule, eikä tarttekkaa!

Otsikko on hyvä menneestä viikosta ja se sopii kuin nenä päähän tämänkertaisiin alkuvalokuviinkin.
Yläkuvassa on maisema, joka meni ohi, eikä tule takaisin.
Siitä piti Mauno naapurin kaivinkoneella huolen tuossa loppusyksystä.
Täytyy kyllä sanoa, että tuota mahtavaa tunkioruusupuskaa tulee ikävä. (Ylempi valokuva.)
Kyllä! Niin hullulta, kun se kuulostaa, niin sitä tulee ikävä!
Oli mahtava ammuskella tunkioruusun siemeniä ylt´ympäriinsä.
Tai se itsehän niitä ammuskeli, kun pikkasen härnäsi.
Joka kerta, kun siemenkotelo pritkahti ja siemenet lennähtivät metrien päähän, piti tosissaan säikähtää. Oli se sen verran äkäistä touhua.
Missään en liioin ole noin muhkeaa tunkioruusupusikkoa ennen nähnyt.
Tietäähän sen, kun vanhassa muhevassa tunkiossa saa kasvaa, eikä kukaan ole tehnyt elettäkään sen poiskitkemiseksi.
Keväällä alkaa kuitenkin toinen tahti.
Yritän saada noille tunkioruusun paikoille juhannusruusua viihtymään.
Juhannusruusulla on minuun hiukan samantapainen vaikutus kuin tunkioruusulla.
Molemmat mykistävät ja jähmettävät sinut äärelleen pitkiksi toveiksi.
Jähmetyksen jälkeen tulee äkillinen halu hieroa naamaa kukkapuskaan. Juhannusruusuissa vaan on eräs ominaisuus, joka estää hieronnan.
Olen Magnukselta monasti kysynyt, eikö hänen tee mieli heittäytyä mahalleen, kun näkee esimerkiksi valkoapiloita, tai voikukkia kasvavan jossakin ja hieroa naamaa niitä vasten?
Ei kuulemma oo ikänä teheny niin miäli teherä.
Magnus sanoo aina lisäksi, jotta Lyllanihan aina kans paiskaa maate johonku myyrän paskakasahan ja pehtaroottoo siinä aikansa.
Hyvät hyssykät! Kyllä ruusut- sun muut kukkaset ja niihin naamanhieromiset on pikkuisen eri asia kuin myyränpaska.

Viikko siis meni taas, että viuhahti.
On aika kirjoittaa ylös mielenkiintoiset häppeningit varrelta viikon, eli mhvv:n.
Istun täällä "uutuuttaan" hohkaavassa kirjoituspöksässäni vinttihuoneessa.
Tässä yhdistetyssä nukkumis&kirjoittamispöksässä, eli alkovissa, muistattehan?
Siinä, jonka minä sanoin olevan alko-ovi?

Olen tänään kirjoittanut uuden runonkin, vaikka luulin jo etten pysty enää ikinä kirjoittamaan edes kauppalappua, saatikka runoa suoltamaan.
Monen moista on viikon aikana koettunna. Niin lempeää liplatusta kuin tyrskyävää myrskyäkin.
Tyvenet ovat paljoltakin osuneet siihen aikaan vuorokaudesta, kun on ollut nahkat silmillä.
Onneksi niin.
Luulen, että ei tulisi mitään, jos yölläkin, nukkuissaan,  pitäisi myrskyn mylvinnässä olla.
On sitäkin kyllä tullut koettua, ei sen puolen.
Mitä se muuta on kuin myrskyn mylvintää, jos unessa juoksee pakoon jotakuta, joka huitoo moralla ja aina onnistuu hiukan hilpaisemaankin?

Monen päivän kohdalta ovat uudenuutukaisen, vihreäkantisen kalenterin kohdat lumen valkoiset.
Mutta silti päivät ovat olleet täynnä toimintaa. Nimittäin aivotoimintaa.
On syntynyt runoja ja kertomusta pitkät pätkät.
Ennen puoltapäivää olen vintinpäälle kivunnut ja välillä kahville alas kongonnut.
Runoja on nyt kasassa 46. Edellisessä kirjassa niitä oli 44.
Siis painotan sanaa kasassa.
Sitä en tiedä, kuinka monta niitä on sitten koossa, kun lopullinen niitti päälle pannaan.
Uhosin aikanaan, kun aloin toista kirjaa kirjoittamaan, että kirjoitan tuplasti enemmän kuin ensimmäiseen eeppokseeni. Siis uuteen tulisi 88 runoa.
Joku sanoi minulle, että Erkkikään ei jaksa niin montaa runoa lukea.
Se joku oli varmasti oikeassa.
Minulla kun pakkaa olla runot vielä kaikenlisäksi pitkiäkin.
Luin männäviikolla yhden hyvän runon Facebookista. Valitettavasti en muista, kuka oli runoilija.
Runo kuului osapuilleen näin:

Talviruno.
Hitsit, kun on kylmä.! Loppu.

Tuohon pitäisi minunkin pyrkiä. eikä laverrella ja liverrellä montaa sivullista yhtä runoa.
Olen jo hivenen muuttanutkin käytäntöä. Aion sepitellä (ja olen jo sepitellytkin) joka toisen runon pitkän ja vastaavasti joka toisen lyhyvenlännän.
Sitten piirrän jotain tunnelmaan sopivaa joillekuille sivuille niin luulen, että se jaksetaan loppuun kahlata. Ainakin Magnus vannoo jaksavansa.

Ylistaroon ajelin renkaat moikuliaisina lauantaina.
Olikin hyvä ajella, kun ei satanut, eikä paistanut ja pakkanenkaan ei paukkunut.
Määrätyn paikan ohi kaahatessani muistin, että olisin hyvin ehtinyt käydä kuntosalillakin vetämässä tunnin salisession.
Arvaat varmaan, että ohitin Laurilanmäen, jossa kuntosali on.
Ennen joulua ja pitkin syksyä ajatuksissani ei muuta ollutkaan,kuin  kuinka osoittelisin matkan kirkolle niin, että samalla salilla kävisin.
Kotonakin kaappasin tämän tuosta eteisen tuolin alta kahvakuulan ja nostelin ja pyörittelin sitä niin, että lopuksi pääkin muistutti kahvakuulaa.
Punnuksia punnersin melkein aina, kun niiden ohi kuleksin. (Punnuksia pidän keittiön puuhellan päällä vanhassa perunakapassa).
Enää en ole muistanut koko kappaa, saatikka sen sisältöä.
Juuri nyt, kun alinomaa koneen ääressä istuu, niin pitäisi puntareiden heilua, eikä ala-ja yläleukojen.

Kirjoittajapiirissä oli taas hauskaa.
Saimme kirjoittaa muun muassa sanomalehden yleisönosastolle kirjoituksen.
Minä kirjoitin kuntauudistuksesta. En kuitenkaan ikimaailmassa sitä lehteen lähettäisi.
Oli se sen verran kantaa ottava. Puoleen jos toiseen.
Kirjoituksen loppuun lisäsin, että minulle ei ole nuukaa, mihinkä kuntaan minut liitetään. Eikä silläkään liitetäänkö pakolla, vai vapaaehtoisesti.
Kirjoitin, että minulle on tärkeää se, että olen saanut liittyä taivaanvaltaKUNTAAN.
Sen parempaa kuntaa ei ole olemassakaan, eikä tule. Nih!
Kotitehtäväksi tuli rustata kirjoitus toiseen muotoon. Aionkin rustata runon siitä kuntauudistus-yleisönosastokirjoituksestani.
Kukapa tietää, vaikka ihan kirjaani sen laittaisin. Onkohan kukaan runoa kuntauudistuksesta ennen väsännytkään? On se sen verran kinkkinen aihepiiri.

Sunnuntai koitti seesteisenä.
Ajelimme kirkkoon tapamme mukaan. Heti ovella oli kaksi rippikoululaista ojentamassa virsikirjan ja toivottamassa tervetulleeksi hymyilemällä niin iloisesti, että kristallikruunutkin näyttivät himmeiltä niiden rinnalla.
Rippikoululaiset olivat kirjoittaneet rukousaiheita, jotka he reippaasti puhujapöntöstä kävivät lukemassa, samoin he lukivat päivän epistolatekstit ja keräsivät kolehdin.
Hienoa oli katsella näitä nuoria.
Olisi ollut erityisen hienoa, jos enempi heidän vanhempiaan olis ollut kirkossa reipasta jälkikasvuaan ihailemassa ja ylpeyttä tuntemassa.
Lopuksi nuoret menivät alttarille siunattavaksi.
Herra! Siunaa rippikoululaisia, heidän omaisiaan, rippikoulun vetäjiä ja isosia. Aamen.

Sunnuntai-iltapäivällä oli Isonkyrön Pappilassa Naisten kesken iltapäivä.
Me järjestäjät ja tiiminaiset menimme paikalle hyvissä ajoin, että ehdittäisiin kissauttaa kahvit., koristella pöydät, sytytellä kynttilät ja kattaa tarjoilupöytä ja tietysti rukoilla.
Ehdimme tehdä tehtävämme loistavasti ja ehdimmepä vielä trönätä kaffitkin.
Kaikki oli viimmosta silausta myöden valmista.
Minulle oli täss Naisten iltapäivässä uskottu juonto.
Olinkin sitä mielessäni kotona harjoitellut ja tarkoin ajatellut, kuinka alkaa, kuinka pitää suuta ja missä paksuja käsiä.
-Ollos oikein erityisen paljon ja runsaasti tervetullut...
-Olkaa rakkaat naisihmiset suurenmoisesti, mutta lämpimästi sydämenpohjasta tervetuloa...
Minä sanailin peilin edessä nuppi tutisten.
Onhan niitä kaikkia hyviä tapoja ja tyylejä, mutta kaikki, jok´ikinen sana oli kuivuva huulille.
Syy: pääpuheenpitäjä ei ollut tullut, kun kello oli viittävaille kolme. Tilaisuus alkaisi kello kolme. Eikä pääpuheenpitäjä tullut, vaikka kello oli tasan kolme.
Hänelle soitettiin ja kuultiin, ettei oltu kutsuttukaan!

En muista, kuinka huojuin ja mihinkä, mutta sen muistan, että rääyin suoleni pellolle.
Eivät auttaneet mitkään lohdutuksen- eivätkä hillinnän-sanat.
Jaa, ettäkö oli ylilyönnin makua? Voin vakuuttaa, että ei ainoastaan makua, vaan myös hajua!
Päätin lopettaa kaikki. Niin kuin seinään.
Lyödä rasarauskat pöytään, enkä ikinä tulisi enää mihinkään. En, vaikka kuinka pyydettäs.
Ymmärrän, että sisaret hämmästyivät reaktiostani. Hepä eivät minua tunne sydänjuuritasolla.
Minä aina romahdan (pakko käyttää tätä muotisanaa) välittömästi, jos jotakin kamalaa kauheempaa tapahtuu.
En osaa suhtautua niin, että sanoisin, että noh.. pitipäs nyt sattua. Otetaanpas  suunnitelma b:ee kehiin.
Mutta onneksi muut osasivat.
Mary, Eikku ja Ancku pitivät kahdenminutin palaverin sillä aikaa, kun minä keittiössä vollotin ja kaduin syntymääni repien tukkaani.
Yleisö juo aina noissa iltapäivissä kahvit ensin, joten minulla oli hyvää aikaa rääkyä.
Asioiden laita ei minua laittanut rääkymään, vaan se, että minä olin UNOHTANUT.
Eikä oikeastaan sekään vielä olisi rääyttänyt, vaan se, etten edes muistanut saaneeni kutsujantehtävää.
On kaameaa huomata, ettei muista saaneensa tehtävää.
Jos muistaa tehtävän ja sitten huomaa unehuttaneensa sen suorittamisen ei tunnu miltään tämän rinnalla.
Jotenkin en saanut asiaa selitetyksi. En tietenkään, kun räkä ja kyyneleet lensivät ylt´ympäriinsä ja muutenkin puhuin, kuin olisin joutumassa vähintäin jalkapuuhun, saamassa sakot ja kuva vielä lehteen.

Eve lohdutti myöhemmin puhelimessa (ja toiset Pappilassa) sanoen rauhalliseen ja vakaaseen tyyliinsä, että asiassa on käynyt niin, että kukaan ei erehdyksessä ollut saanut erikoisesti tehtäväkseen kutsua puhujaa.
Oli vaan päätetty, että Sipe (nimi muutettu) kutsutaan. Piste.
Oli häneltä joku joskus aikoje alussa kysynyt, että tulisiko hän ja hän mielellään sanoi tulevansa.

Asioista on tapana jokaisen aina selviytyä. Jotkut a) paremmin, jotkut b) huonommin.
Minä kuulun näissä tehtävissä tuohon jälkimmäiseen b-joukkioon.
Työrukkaset riippuvat alhaalla, maata vinistäen, vielä muutaman päivän. Ehkä sitten taas kiskon ne käsiini, kun vettä hiukan ensin virtaa Kyrönjoessa merta kohden. :D

Illalla myöhään, itkun nikotusten vielä ruumistani ravistellessa, tulivat miehet Nikolainkaupungista.
He olivat käväisseet Asevelikylässäkin ja Catherine oli lähettänyt minulle purkissa porkkanan-, kurkun-, ja paprikan palasia ja näkinkenkähapankorppuja.
Dippikastiketta oli myös purkissa mukana.
Lisäksi vielä pussillinen kaikkia ihania koruja, kun oli eurolla halavalla saanu.
Uusi iso, ihastuttava rannekoru ranteessa istuin hämärässä keittiössämme ja dippailin vihanneksia.
Ei enää itkettänyt ja lämmöllä ajattelin tytärtäni.
-Onkohan tämä nyt sitä lohtusyömistä? kuiskasin itsekseni värisevästi huokaisten.
Oli se varmaan, mutta olipa ainakin terveellistä ja vähäkalorista lohtusyömistä.
Kiitos Catherine, kiitos tytöt, kiitos Herra! :D

Niin ja piti vielä sanomani, että saimme illasta runsasta kiitosta.
Minulle sanoi eräs rouva, että minä juonsin hyvin. En kyllä muista itse kuinka ja mitä!
---------------------------------------------------------------------------
Herran siunaus

Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä.
Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne
ja antakoon teille rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.Aamen.

Äkkinäinen suhahdus

Pitää vaan taas äimistellä, kuinka äkkiä aika on viimemaanantaista tähän maanantaihin mennessä ja päästessä suhahtanut.
Ihan ilman mitään muuta sen kummempaa tekemistä ja tapahtumista kuin ehkä palelemista ja fiiliksien ylö&alas menemistä.
Yläkuvat kuvaavat hyvin fiiliksiä menneeltä viikkorupeamalta.
Yläkuvassa on jonkun meidän porukasta ottama kuva. Oletan, että siinä yritettiin saada ihastuttavaa, iloista ja värikylläistä taivonrantaa vangituksi.
Ihan hyvin onkin siinä onnistuttu. Yhtään ei roskiskatos roskiksineen, eikä kuistin ränninpätkä ylhäällä keskellä, värejä samenna.
Kuvassa näkyy toiveikkuus, odotus, runsaine tulevaisuuden suunnitelmineen (vrt. kottaraisenpöntön silhuetti oikeassa laidassa). Kuva kuvaa hyvin ajoittaista mielentilaani alkuviikosta.

Alakuvassa on kuvattuna takapihalla, tai siis entisellä takapihalla, nykyisellä Vilpoetula (uus nimi taas keksitty) rönöttävä entisen paskahuussin ovi.
Itse huussia ei enää ole jäljellä, eikä mitään muutakaan siihen kuuluvaa, mutta tuo ovi on.
Se kuvatkoon  mielialaani tässä päivänä muutamana.
Vika ei tietenkään ole kenessäkään, eikä missään muussa kuin itsessäni ja ainoastaan (blott, endast, bara) itsessäni.
(Syvä, raskas huo´ahdus).

Olimme Magnuksen kanssa äänittämässä taas myös radio Deihin ohjelmaa. Magnus hartauksia, minä runoja.
Samalla kävin rakkaan tätini Aija-Kanitan tykönä. Minulla oli kudin mukana.
Joku voi muistaa, että kudon, jo kerran alkamiani säärystimiä, uuteen uskoon.
Nyt valmisteilla on puserontapainen tekele. Tekeleessä on kaikki puseroon tarvittavat elementit jo hyvin hahmottumassa.
Nämä elementithän ovat päänreikä ja hiha-aukot.
Reikiä ja aukkoja ei tarvitse, eikä tietenkään voikkaan kutoa, ainoastaan niiden ympärystät ja  ne ovat tosiaan jo hyvällä mallilla.
Sitten terveysasiaa:

Olen tasan kaksi viikkoa kerännyt rohkeutta tilata aikaa hammaslääkäriin.
Asia olisi vaatinut rohkeutta jo viikkoja ennen joulua, mutta ajattelin, että ei niillä siellä hammaslääkärissä kumminkaan ole aikoja niin vaan jaella.
Ajattelin, että vuosikin on hyvä vaihtua ja sitten tilata pätkäsen ajan, että paukahtaa.
En ole saanut pätkästyä.
Ei, en minä pelkää. Pyydän aia puudutuksen jo ennenkö sanon edes päivää (ja ne muutamat vapisevalla äänellä lausutut lauseet säistä).
Minua yksinkertaisesti hävettää mennä aukomaan kitaa ja väläyttelemään kiillottomia amalgaamikasoja, jotka suussani niiden paikoilla, joita hampaiksi kutsutaan, sojottavat.
Tai minullahan ei ole enää paikkojakaan, kun ovat alkaneet tipahdella pois. Juuri sen takia lääkäriin pitäisi mennäkkin (synkkää jupinaa).
Eivät näy kestävän amalgaamit kuin juuri ja juuri puolivuosisataa.
Sitten ne tippuvat kuin käskystä kaikki yhtäaikaa (entistä synkempää jupinaa).
Huomenna ehkä kerään olemattoman rohkeuteni ja tilaan vastaanottoajan.

Nikolainkaupungissa asuessani totuin, että hammaslääkäriltä aina lappu lähdetettiin, josko sopisi mummun tulla väkäleukojaan aukomaan.
Sekä hammasgygienisti, että lääkäri lappusen lähettivät.
Mutta nyt,  täällä nykyisellä kotitantereella, ei tule lappuja, eikä kutsuja.
Ei, vaikka olen kyllä aina joskus pyytännäkin.

Jos sitten hiukan viime viikkoa vielä setvisi ja uutta kalenteria selaisi, niin merkintöjä on muutamia ja muutamia merkintöjä puuttuu, vaikka on jotakin tapahtunutkin.
Leivoskellut olen yhtenä päivänä. Leipää ja sämpylöitä.
Molempia lajeja ehdin jo muutaman pussukan kaupanhyllyltäkin ostaa, kun loppuivat omatekoiset.
Olivatkin tosi hyviä ne kaupasta ostetut.
Aikamoinen jauhopeukalo pitää olla, että yhtä hyviä saa itse leipomalla.
Minä olen poropeukalo enempi kuin jauhopeukalo.
Onneksi Magnus tykkää omitekoisista leivonnaisista, vaikka ei erottaisi, onko kyseessä pulla, vai leipä.
Saan edelleen harjoittaa poropeukaloani.
Mutta on minulla, sivumennen sanottuna, jauhopeukalo vävy. Eerikki.
Olimme sunnuntai-iltana Asevelikylässä seurojen jälkeen ja vävy se siellä parhaillaan leipoi pullaa.
Ihan mahottoman hyviä olivat.
Pulleroisten väliin laitettiin vielä kermavaahtoa ja hilloa, niin kyllä maistui mellevältä.
Teki mieleni ottaa toinenkin, mutta sain hillittyä itseni.
Minulla on taas meneillään pienet painoindeksin alentamiskampanjat ja tiedän, että eivät laske indeksit laskiaispullia moosaten.

Joonatanin säbämatsissa olimme Östermyyrassa.
On hauskaa katsella innokkaita nuoria miehenalkuja pelin tuoksinassa.
Oi sitä intoa ja oi sitä ketteryyttä ja vikkelyyttä!
Tosin olin huomaavinani, että ns. rumat otteet ovat nuortenkin peleissä oudosti lisääntyneet. Toista tuupattiin kaksin käsin kumoon ihan tarkoituksella.
Ihmettelen mistä tuommoinen trendi johtuu? Ovatko aikuisten pelit esimerkkinä ja nuoret luulevat, että pelien kuuluu olla tuommoista? Mene ja tiedä. Sapetti katsella kuitenkin. :(

Raamattupiirikin oli meillä taas tiistaina, ollakseen taas ensiviikolla uudelleen.
Ainoastaan heinäkuussa on raamattupiiri olematta. Meille voi tulla joka parillisena tiistaina kello puoli seitsemäksi.
Ensiksi juodaan kaffit ja sitten tutkitaan Raamattua.

Kirjoitellut olen viikonmittaan myös ahkerasti  runoja. Pitkiä ja lyhyviä.
Kohta alkaa kirjallinen olla valmiina. Loppuruokkous vaan ja kuvien piirtämisiä joihinkin runoihin. Ainakin joihinkin runoihin. Kaikkiin runoihin en ehdi, enkä osaakkaan.
Minkälaisen kuvan sitä osaisi  piirtää esimerkiksi tälläiseen runoon?

Ah, kuink´ kaunis auer eessä silmäin ja katsannan siinteleep?
Se hiukee kuni hori&sonttiin ja piirtyy utuun uksen sinisen.

Noh, en tarkoita, että uuteen kirjaani nyt juuri tuollaista runoa tulisi, mutta kirjoitin sen, että ymmärtäisitte, mitä tarkoitan.

Sunnuntaina sain mieluisaksi tehtäväksi kaadella kahvia kirkonmenojen jälkeen.
Tiskikoneen puhtaassa päässä otin myös vastaan koneesta tulevaa puhtoista tiskiä.
Joka niksaus piti kysyä, enkä käsittänyt, mitä vastattiin, enkä osannut vastata, mitä kysyttiin.
Toisinsanoen apu lapsesta: kalan perkaa, kaksi syö.
Hohholihoijjaa!

Nyt urkee uksi sängyn, tälle frouvalle. Päivän työt on päättyneet ja kirjoitukset kirjoitettu.
Kirjoitin päivällä myös pätkän siihen  meneillään olevaan toiseen kirjoitusprojektiin.
Saa nähdä, mitä siitä tulee. Tänään tuntui, ettei mitään.

Olimme tänä iltana, Magnus, minä ja muutama muu nokka kokoontuneina yhteen ja suunnittelimme kevääksi Kansanlähetyksen seuroja Isoonkyröön.. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!!!
T: Kaisa von Horisont-Hiukander
---------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 118-122

Sinä hylkäät ne, jotka hylkäävät sinun määräyksesi-
turhaan he punovat juoniaan.
Kuin kuonan sinä heität pois jumalattomat, siksi sinun liittosi on minulle rakas.
Koko ruumiini värisee kauhistavan mahtisi edessä,
pelko täyttää minut, kun ajattelen sinun tuomioitasi.
Minä elän niin kuin oikeus ja vanhurskaus vaatii- älä jätä minua sortajieni armoille!

Viikko vilahti

Kuten otsikosta jo ilmi käy, viikko on viuhahtanut upotakseen ja unohtuakseen menneisyyden pohjattomaan huhmareeseen.

Tuon alkulauseen keksin väenvängällä pusertamalla.
Siitä tulikin ihan hyvä, mutta valheellinen.
Huhmar katsokaas ei koskaan voi olla pohjaton. Huhmareessa, jos missä, pitää olla pohja.
Huhmareen pohjaahan vasten juuri hierretään kaikkia, mitä pitää saada pieneksi, tai suorastaan jauhoksi.
Meillä oli kotona....hep, hep, hep!!! Onkohan muuten huhmare sama kuin mortteli?
Joka tapauksessa meillä oli lapsuudessa kotona mortteli ja sitä tarvittiin melkeinpä päivittäin johonkin. Jonkin murskaamiseen.
Kaikki on nykyään valmiiksi tehty murskeeksi, koskapa minä en ikinä tarvitse morttelia enää missään.
Kerran meinasin tarvita. Olin vahingossa ostanut kardemummapussukan, joka sisälsikin kokonaisia mummuja.
Noh, minäpä muistin anopin ohjeet ja teot: Puhdas tiskipyyheliina pöydälle, sen yhteen kulmaan kasa kardemumman palasia, liina myttyyn ja ankara paukutus vasaralla ja mytty auki.
Dadaa!!! Simsalapim!
Edessäsi on kardemummaa jauhettuna. Tai siis paukuteltuna. Jos tulos on liian karkeaa, niin uusintakäsittely ja thats´it.
Kardemumma on ihana mauste. Tuossa paukuttelusessiossa on vielä sekin hyvä puoli, että huumaava kardemumman tuoksu leviää ylt´ympäriinsä huoneistossa joka paikkaan.
Pyyheliinakin tuoksuu vielä muutaman pesukerrankin  jäljiltä hyvältä kaardemumskilta. Ainakin minun pyyheliinani.
Minä en saa koskaan mitään pyykkiä oikein puhtaaksi ensimmäisellä pesukerralla, enkä usein toisellakaan.
Isäni ei pitänyt kardemummamausteesta tippaakaan.
Hän sanoi, että kukin voi laittaa mummansa pieneen kupposeen ja pullaa syödessään ripotella siitä joka suupalalle niin paljon kuin ikinä tahtoo.
Minä ihmettelin moista. Minusta kardemumma sopi ihanasti pullaan. Ihan samoin kuin omenahillo munkkiin. Nykyään munkkeihin vaan valitettavasti laitetaan pipetillä pieni hillorupsaus.
Ja onpa sellaisiakin kauheuksia, ettei ole hilloa ollenkaan.
Mitä se semmonen meininki on? Ei, kyllä munkkiin hillo ja pullaan kardemumma. Piste.

Olen muuten, mausteissa pysyäksemme, luultavasti keksinyt yhden uuden mausteen, jota aion laittaa tästä lähtien kaikkiin leivonnaisiin ja keitoksiin, mitä käsistäni lähtee.
FARIINISOKERIN!
Aivan, se on ikiaikainen maustesokeri ja keksitty ajat sitten, kuten ruutikin. Kyllä! Mutta tähän saakka olen luullut, että sitä voi laittaa vain vappusimaan.
Vappusimaa en ole tehnyt vuositolkkuihin.
Kaikki alkoi siitä, kun ostin erehdyksessä fariinisokeria. En muista, mitä se oli, kun piti sen tilalla ostamani, mutta fariinipussi oli pussissa, kun sitä kaupasta tultuani tyhjäsin.
Sitten tarina jatkuu... Unehutin kerran ostaa siirappia ja leipään ja sämpylöihinhän tarvitaan tujaus siirappia. Näiltä nurkilta ei noin vain lähdetä hiivanpalaa, tai mitään muutakaan, siitä paikasta noin vaan, ostamaan.  Kekseliäänä flikkana laitoin fariinisokeria leipäleipomukseen siirapin asemesta.
Tuli maikean makuista leipää ja samanmoista sämpylää.

Nyt sitten olen laittanut sekä, siirappia, että fariinia, koska molempia on kaapissa nyt runsaasti..
Marjakiisseliinkin lisäsin pikkasen f-sokeria ja siitä tuli niin hyvää, että jopa minä pystyin syömään sitä.
Tarkkaavaisena lukijana teistä usea muistaa, että en pysty syömään ruokia, joita vieraille keittelen.
Tietenkin nyt sen verran, ettei vieraat ihmettele, että mitä ihmeen keitoksia heille syötetään, kun ehtoisa emäntä ei pysty nielemään pipenöäkään.
Fariinisokeri antaa ihastuttavan maun myös sämpylöihin. Tähän saakka sämpyläni ovat maistuneet (ja osin näyttäneetkin) seinäntilkkeeltä, mutta nyt ne vain osittain näyttävät.
Kiitos fariini-imeläkiven!
Olivat tänäänkin sämpylät hyviä kuin mitkä.
Itse uskon vakaasti f-sokerin vaikutukseen ja tujaukseen. Odotankin innolla lihapullien tekoa.
Niitä nyt on vain on vielä pakkasessa joulusta jäljellä, mutta jahka ehtyvät, niin pyörittelen uusia fariinisokerilla terästetystä taikinasta.
Rakas, rakas isä-vainaa teki usein lihapullia ja aina innoissaan kyseli, että maistammeko me mitään erikoista tekemissään lihapullissa?
Me arvuuttelimme kaikenlaista ja usein emme osuneet oikeaan.
En muista, että isäni olisi koskaan maininnut fariinisokeria yllätysaineena pullissa.
Olen näköjään perinyt häneltä kokeilunhalua. Minulle se pukkaa esiin  valitettavasti vain silloin, kun jotain valmistusainetta puuttuu.

Kuvia, joita alkuun olin laitellut voin selostaa tässä vaiheessa.
Tuntuu, että koko ajan ovat kuvat loppu. Siis sellaiset kuvat, joita voisi blogiin laittaa.
Olen filmannut varmaan jokaisen nurkan sisältä ja jokaisen kolkan ulkoa. Ei niitä voi montaa kertaa näytille laittaa.
Mitään ei kukaan siinä häviäisi, vaikka en mitään näytille laittaiskaan, mutta on mukava aloittaa kuvilla, eikä kuivakiskoisella kerronnalla heti.
Muuten en tykkää vaihtaa blogin ilmettä yhtään piirua mihinkään suuntaan. Ei väripohjaa, ei sivu/ylä/ala kuvia, eikä kuvioita. Ei mitään!
Jututtujen vaihtuminen olisi kyllä mukavaa ja että ne muuttuisivat viikottain, mutta...
Voi olla, että pitää alottaa neljäkymmentäluvulta jauheskelemaan niitä samoja omia bravuurinumeroita, jotka jo on usealla eritaholla jauhettu ja luettavaksi kirjattu.
Vanhuus tulee ja häppeningit laimentuvat, lässähtääkseen lopuksi hissuksensa jonnekkin sinne morttelin pohjalle.

Äidilläni oli myös jotkut bravuurinumerot, jotka hän aina kertoi, jos juttu vähänkin sinnepäin liippasi.
Esimerkiksi hänen ja vaarini välisiä (vaari oli äidin appivaari) hauskoja tapahtumia kuulin ainakin kaksisataa kertaa äitini eläessä.
Ne eivät tosin kyllä olleet mitä tahansa juttuja ja ainakin kaksisataa kertaa niille nauroin. Eikä tarvinnut edes teeskennellä. :D
Ai ,niin siis kuvat.
Noh, ensimmäisessä kuvassa on enkelikokoelmastani osa.
Toinen osa on kuvassa olevan kaapin päällyställä, joka ei tietenkään mahtunut kuvaan ja  muutama enkeli liihottelee alakerrassa.

Alakuvassa on Vilpolan peräseinä ja sen ikkunasta urkeneva maisema.
Tuo maisema on nyt totaalisesti muuttunut.
Tunkioruusu, joka peräikkunan takana rehevänä pursuilee on menettänyt kasvualustansa.
Entinen vanha paskatunkio on tasattu samalla, kun Magnus muutenkin heilui kaivinkoneen kanssa takapihallamme.
Takapiha-sanaa toivon myös, etten enää koskaan kuule. Takapiha on tätänykyä ja jahka se saadaan oikein kukoistuksen kukkaan TAKAPATIO! Ettäs sen lähisukulaiset kaikki tiedätte.
Sinnehän tulee se uima-allas ja muutama lepolasse sivutarjoilupöytineen.
Eihän se sovi seinillekkään, että mennään TAKAPIHALLE uimaan ja lepolassen päällä limonaadia juomaan.

Huomaatte varmaan, että en ole paljoa liikkunut ja ollut missään.
Ei siis ole mitään suunkorppuuntumis- yms juttuja revitettävänä tällä kertaa.
Olen kirjoittanut Runollinen kirja N:o 2:sta päivittäin. Yhden proosajutun olen laittanut usiamman  suudelman ja rukouksen saattamana etiäppäin ja kolmatta projektia väännän myös, kun aika antaa periksi.
Siinäpä ei paljoa muuta tehdä kuin istuta yläkerran alkovi-pöksässä sormet koukussa näppäimistöllä.
Minulla on kyllä hyvä apu: Magnus.
Jos sanon, että EI, PITÄIS TÄSTÄ MENNÄ KIRJOTTELEMAAN, MUTTA PAINAA TUO SIIVOUS JA SEN SEMMONEN NIIN ILKEÄSTI NISKANPÄÄLLE, ETTÄ (huokaisu ja teeskenneltyä nenän niistoa)...niin Magnus sanoo:
-Meessä kuule vaan kirijoottohon. Mä voin siivota. Ihan niinku tähänki saakka, vaikket oo kirijoottanukkaa!
Magnus on Magnus, vaikka vois paistais.

Sunnuntaina olin Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivässä.
Minä sain keittää kaffit ja kaadellakkin sitä, mutta pääasiassa join kahvia ja olin kuulijan paikalla.
Ihan mukava pesti sekin.

Nyt loppuu tämänkertainen kirjoitusbloggaus, jatkuakseen ensi maanantaina, jos Jumala suo.
T: Kaisa Farin-Sockersjö
------------------------------------------------------------------------

Psalmi 119, jakeet 112-117

Olen taivuttanut mieleni täyttämään käskysi, aina ja tinkimättä.
Mieltään muuttelevia minä vihaan, mutta sinun lakiasi rakastan.
Sinä olet minun suojani ja kilpeni, sinun sanaasi minä panen toivoni.
Kaikotkaa pahantekijät! Minä tottelen Jumalan käskyjä.
Ole tukenani lupauksesi mukaan, niin saan elää. Älä vie toivoani.
Taluta minua, pelasta minut, niin pidän määräyksesi aina mielessäni.