Viiri- ja mitkuasiaa

Jos sen verran vielä palaisi männämännä viikon asioihin, että laittaisi kuvan juhlallisesta viirienjakotilaisuudesta Isonkyrön seurakuntatalolla.
Kuten näkyy, niin tuossa minä juhlallisesti pönötän viiri käsissä kolmantena vasemmalta lukien.
Olen ollut sitä mieltä aina, että en oikein haluaisi mitään merkkejä, enkä viirejä.
Päin vastoin olen ollut jopa sellaistakin mieltä, että mitalikin ainoastaan hengenpelastamisesta ja vain pelastetulle!
Noh, takki on tullut käännetyksi jo aikoja sitten tuossa viimeksi mainitussa keississä. Ilman muuta ansaitsevat mitalin he, jotka toisen hengen rohkeasti ja neuvokkaasti pelastavat.
Viiri-asiassakin olen kääntänyt takkini ajat sitten. Olikin niin mukava kopsutella lintalla olevia kengänkorkojaan kävellessään noutamaan viirtä (tulipa hassusti taivuteltua viiri-sana) ja oikein piispan ja kirkkoherran kädestä.
Tosissani kyllä itsekseni ihmettelen, mistä kaikesta hyvästä sen sain. Marjo (nimeä ei muut) sanoi, että just siitä, kun sanoin yleensäkkin vasta 10 vuotta olleeni näissä maisemissa. En ruvennut asiasta kuitenkaan enempää kyselemään, koska olisivat pian siepanneet minulta viirin pois.
Paitsi takinkääntöäni viiri&mitaliasioissa olen jopa ajatellut niin, että kaikki jaettavat mitalit pitäisi olla kultaisia. Aina!
Olisi kauheaa (kun panee omalle kohdalleen), kun juhlassa kuulutettaisiin:
-Kultaisen ansiomerkin hopeisin ruusukkein saaja tänä vuonna:
Brynolf Rantarisku!
Ja hopeinen ansiomerkki valkoisin nauhakkein: Saimi Laimi Kantakourapää!
Sitten... (kuuluttaja kääntelee konseptipapereitaan)...olikos vielä jotain? Juu ruost...anteeksi rautainen ansiomerkki karhunlankasolmuin MARJA KAISA JOUPPIIIII!

Olen ollut kymmenien ja taas kymmenien elinvuosieni aikana jokusissa juhlissa ympäri Suomenniemeä ja aina sympatiseerannut kaikkia rauta&pronssimerkkien saajia.
Siitä syystä aionkin laittaa aloitteen kaikkiin niihin yhdistyksiin ja toimikuntiin, joissa mukana olen, että kaikki merkit poistettaisiin, tai siis nyt, kun olen kääntänyt takkia, niin että kaikki  merkit kullattaisiin ja mainittaisiin vain kultamerkiksi.
Joku voi sanoa, että ajattelen, että happamia ovat jne, mutta ei pidä paikkaansa.
Olen nähnyt ja haastatellut sellaista (oli muuten lähisukulainen) (ei enää elossa), joka olisi kuulemma ollut paljon onnellisempi, ellei ikinä olisi saanut pronssista rintapinssiään huomionosoituksena silloisesta toimintayksiköstään. Muut olivat saaneet, kuka hopeaa ja kuka kultaa.
-Hopeamerkin saajatkaan eivät olleet hymyilleet yhtä leveästi kuin kultamerkkien saajat, kertoi edesmennyt sukulaiseni happamen näköisenä.

Sitten alempaan valokuvaan. Muistattehan, että epäilimme, että ruusukaalikorvakissillä on pennut jossakin? Noh tuossa ne sitten eräänä kauniina aamu olivat. Talomme itäpuoleen antavan kivijalan juuressa. Oli lämmin aamu ja emo oli kantanut muksunsa raittiiseen ilmaan.
Vielä seuraavanakin päivänä karvakaksoset oli raahattu samalle paikalle, mutta sen jälkeen emme ole niitä nähneet.
Ehdin jo huolestua ja hermostua, jos aikovat meidän plantaasiamme kotitanterenaan pitää. Ei muuten, mutta meillä ei ulkona tarkene missään. En kestäisi nähdä hytiseviä kissejä siellä sun täällä.
Ruokaahan niillä kyllä piisais piisalle asti (vrt. viiksivallut), mutta...
Onneksi sain mukavaa tietoa naapurin Huivilta (nimi muut.), mitä kissoihin ja juuri nimenomaa ruusukaalikissaan tulee.
Huivi kertoi, että sama kissa oli viimevuonna tehnyt pennut heidän ulkorakennukseen. Heti, kun pennut olivat pysyneet tassuillaan, oli emo roudannut ne oikeaan kotiinsa. Niin kuulemma kissat aina tekevät. Mukava tietää, että näin on nyt käynyt Tupulle ja Lupullekin. Tervetuloa vaan hiirenjaolle meidänkin pihaan, jahka hampaanne ja häntänne vähän vielä kasvavat. Kotikultaa älkää kumminkaan unehuttako.
Saimme naapurista, paitsi mukavaa tietoa, niin myös runsaasti hyvänmakuisia omenoita.
Niitä me olemme nyt syöneet posket pullolla. (Taidanpa mennä ottamaan tässä välissä parit omput ja ryypätä samalla kupin kahvetta).

Jos sitten viikonvarrelta jotakin kertoisi, niin ainakin sen, että taas tuli päällekkäisyyksiä menemisissä ja tulemisissa.
Tiistaina olisi pitänyt olla Östermyrassa, mutta minulla oli luvattuna jo kevään kukoistuksessa, että menen Jurvaan Runon ja laulun iltaan. Ei liene epäselvää kumpaako tekemään.:D
VÄÄRIN! Tein kumpaakin! Lauloin toisten mukana, kun kerran yhteislauluja olivat. Runoja luin sitten minä vaan. Ja hyvin luinkin. Ei kieltentakertumisia, eikä sydämenpysähtymisiä.

Keskiviikkona luin runoja Eläkeliiton keskiviikkokerhossa. Magnus piti puheen.
Minulla ei taaskaan edes meinannut kieli kuivua. Tuskin tunsin koko loiskaretta olevankaan.
Ajattelin, että noinkohan on, että beduiinin sandaalifiilikset ovat osaltani kertakaikkisesti ohi?
(Palaan asiaan tuonnempana).

Lauantaina ajelimme Nikolainkaupungin uimahallille. Siis nyt paukahti mieleeni, että eikö Nikolainkaupungin uimahallilla tosiaan ole muuta nimeä kuin uimahalli?
Meidän Isonkyrön uimahalli on nimeltään Pärske. Kurikan (?) uimahallin seinässä muistan nähneeni myös jonkun hauskan nimen, mutta en kuolemaksenikaan nyt muista mikä se oli. Sen vaan muistan, että nauroin itsekseni ja ajattelin, että kyllä joillakin sätii.
Siis ajelimme Vaasan uimahallille seuraamaan uimakilpailuja. Vivianni ui kuin rasvattu hylje.
Sitä oli isoäidin ja isoisän mukava katsella. Pronssiakin tuli viestissä.
Uimahalleissa, oli sitten nimi mikä hyvänsä, on aina kuuma ja kostea ilma.
-Nyt loppuu happi tällä siunaamalla, valitin Magnukselle ja haukoin henkeä kuin kampela kuivalla maalla.
-Joo niin teköö. Iliman kosteusrosentti on sata, vastasi Magnus rauhallisesti, eikä katsonut päällekään.
-Ei riitä! Se on kaksisataa!!! ajattelin minä ja katsoin Magnuksen päälle myrkyllisesti.

Uikkahallista menimme Aija-Kanitan luokse kahville. On hienoa, että on täti, jonka luokse voi mennä kahville ja kysellä ja kertoilla asioita.

Sunnuntaina olin Vähänkyrön Vaasassa Naisten kesken iltapäivässä.
Nyt ei ollut runoa esitettävänä, vaan tehtäväkseni olin saanut kertoa jostakin Raamatun Uuden Testamentin naisesta. Minä kerroin Lyydiasta. Hän oli purppuranmyyjä.
Lyydia on minua kiinnostanut aina, koska koen, että hän on sukulaissielu (tykkää kankaista ja varmasti niistä tehdyistä vaatteista).
Lisäksi minä pidän tästä Lyydiasta siksi, että hän kun kuuli julistettavan evankeliumia otti ja uskoi saman tien. Minä olen tehnyt aikoinani samoin.
Koulussa kun kerrottiin uskontotunnilla Jeesuksesta ja näytettiin isoa kuvaa, jossa hän riippuu ristillä, tämä likka uskoi heti. Huitelin kumminkin MUALIMAN teillä aika kauan, ennenkö älysin, että stop tykkänään!
Opettaja sanoi meille lapsille näyttäessään sitä pahvitaulua Jeesuksesta, että Jeesus on tehnyt tämän meidän ihmisten vuoksi. Meidän syntiemme edestä, että me pääsisimme taivaaseen uskomalla häneen.Tuliko traumoja? (Olin 8-vuotias).
Voin vakuuttaa, että ei tullut. Monesta muusta asiasta kyllä, kuten täällä joskus olen itkeä turskinut, mutta ei tuosta. :D

Niin sitten siihen kielenkantakuivumiseen!!!
Kun siinä Naisten kesken ip:ssä sitten luin juhlamekko (vanha ja ainoa tällä hetkellä) lepattaen sitä kertomustani Lyydiasta, kuivui kieleni ja koko sisäinen turpavärkkini ensimmäiseen suolenmutkaan saakka. Muistutin kuivaa ruutitynnyriä ja puhe oli sen mukaista. Pientä pussahtelua ja kuivaa nassutusta.
Onneksi Eliisa (nimeä ei muut.) toi vesimukin. Koskaan ei vesi ole ollut niin hyvää ja tervetullutta.
Kyllä oli kamalaa ja se siitä suun sylkysenä pysymisestä.

Nyt täytyy niellä sylkynsä ja lähteä piirustuskurssille.
On minun vuoroni viedä fleetu.
T: Kaisa von Fleetu-Curkbichler
----------------------------
Apostolien teot 16: 14-15

Meitä kuuntelemassa oli myös muuan Lyydia,
jumalaapelkäävä nainen, joka oli kotoisin Tyatirasta ja kävi kauppaa purppurakankailla.
Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan sen, minkä Paavali puhui
ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin. Hän sanoi sitten meille:
"Jos kerran pidätte minua Herraan uskovana, tulkaa kotiini ja jääkää vieraikseni"
Hän vaatimalla vaati meitä tulemaan.

-Ei riit

Keräystä ja viiriä

Yläkuva on oiva esimerkki siitä, miten todellisuus on aivan jotakin toista kuin kuvallisuus.
Meidän köökkimme pöytä ei koskaan kiillä tuolla siivolla muutoin, kun silloin, kun sitä jostain syystä filmataan, tai silloin, kun tulee vieraita.
Jos joku nyt, juuri tällä sekunnilla, tulisi meille, niin se joku näkisi, että emännän (so. minä) paikalla on pieniä kasoja makaroninpäkiä, joidenka pätkien välissä hiukan toissatoissapäiväistä viljapossusuikalesoosia. Magnus on oikeassa, kun sanoo, että puolet putuaa riveeliltä pöyrälle ja toinen puali osuu suuhun.
Kiiltäväinen kuva on otettu alkukesästä. Muistan, kuinka halusin ikuistaa puutarhamme kukkasia vaasissa ja  sitä varten piti pöydän kansi puleerata viimeisen päälle.
Sen sijaan köökkimme ikkunasta näkyviä maisemia ei ole puleerattu. Ne todella ovat noin suloiset ja puhtoiset. Aina.

Alakuvassa on mato matolla. Tarkemmin vielä: Portaiden edustamatolla. Kyseessä on matto, joka on pikkuhiljaa sulautumassa luontoon. Uudempi matto (samassa kuvassa) vielä sentään toimii rapaklönttien puhdistusalustana.
Mutta eikös vaan ole kaamean pitkä lötkäre tuo maski? Melkein metrin mittainen.
Kyllä örkötti, kun huomasin sen, mutta juoksin hakemaan kameran, että saan sen ikuistetuksi.
Ei ole kumma, että supit viihtyvät plantaasillamme, kun jo yhdestä kasiaisesta tulee kupu täyteen.
Ja jos vielä pyytään örkötysaiheessa, niin hiiret ovat kiitettävästi taas löytäneet vanhan ja hyväksi kokemansa väylän vinttihuoneeseemme.
Tänne, tähänvinttihuoneeseemme, jossa nytkin juuri kirjoitan ja jonka uumenissa olevaan sänkyyn taas illalla raskaan pääni painan.
Siis ottaako päähän? Että ne sen tuhannen viiksivallut ja siimahännät tänne joka syksy pränkäävät!
Asuntolehteä olen taas kädet vapisten selaillut, kuten kymmenenä syksynä tätä ennenkin.
Nythän meidän liiterissä kyllä majailee kissi. Kissi ja ainakin yksi poikanen. Se kyllä tietää huutia ainakin muutamalle pask...siis hiirelle.
Yhtenä iltana, tässä viime viikolla, Charles oli tullut kotiin ja ihmetellyt autosta noustessaan, että mikä vikisee ja missä?
No siinä ihan muutaman metrin päässä oli kuojunut pienen pieni kissanpoika, jota äitinsä (sellainen topakan näköinen katti, jolla on toinen korva kuin ruusukaali) oli heti lähtenyt viemään turvaan.
Se turva sattuu olemaan meidän navettamme ylinen, jonne pääsee puuliiterin puolelta ja jonne ei kyllä pääse meistä muut. Sen verran kapeat ja klaakkerot tikkaat sinne vievät.
Voin vain kuvitella lääkärin ja fysioterapeytin hitaita katseita, jos menisin katkonaisine kinttuineni vastaanotolle tikkailta pudottuani. Ja juuri, kun toinen olkapää on joten kuten toennut. (Toinenhan tokeni jo muutama vuosi takaperin).
Tämä nykyinen toinen tokeneminen minua myös itsekseni ihmetyttää sangen isosti.
Olin nimittäin viikon keskivaiheilla olkapäineni fysioterapeutin luona ja, vaikka hän väänsi käteni niskan takaa etupuolelle umpisolmuun ja heittäytyi sen päälle (jos ihan pieni liioittelu sallitaan) niin ei ottanut kipeää!
Myöhemmin samana päivänä olkapäähän (tai siis tuonne vasemman solisluun sekaan johonkin) tuli sitten kumminkin niin kauhea kiputila, vaikka istuin, että piti huutaa Magnukselle, että hän toisi vesikupin ja panisi särkypillerin suuhun.
Ajattelin, että minuun on nyt sitten iskenyt se kuuluisa luulotauti. Lääkäri ja fysioterapeutti eivät totea mitään (tietenkään, kun potilas vannoo, ettei tunnu sillä hetkellä kipeältä).
Kovasti on tympee tauti muuten tuo luulotauti.
Mutta onneksi ko. tauti ei enää iske kuin kerran päivässä. Tänään ei vielä kertaakaan, vaikka ollaan jo päivän paremmalla puolella.
Jumppaharjoituksetkin sujuvat ihan kivasti. Paitsi lauantaina, kun en viitsinyt nousta tuolista, vaan kurkottelin käteni terapeutin ohjeen mukaan peukalot edellä ylös.
Silloin vasemman rintavarustuksen alle iski sellainenkin kramppi, että en pystynyt hengittämään muutamaan minuuttiin ja senkin jälkeen hyvin säästeliäästi.
Yhtään ei naurattanut. Päinvastoin. Tirautin muutaman kuuman kyyneleen. Olisin tirauttanut enemmänkin, mutta otti niin kipeää se  nyyhkyttäminen.
Vanhuus ja vaivat. :(
Ja jotkut vielä sanovat, että vanhana on kivaa. Esimerkiksi rakas edesmennyt äitini.
Hän sanoi, että on kivaa, kun yhtään ei tarvitse välittää mistään. Siis siitä, mitä sanoo.
-Saa paukutella puheessaan mitä tykkää, eikä tarvitse välittää miltä vaatteet näyttää ja tollasta, äitini puhui innosta hehkuen. Muistan ilmeetkin kristallinkirkkaasti.
Noh, ehkä minä en sittenkään olekaan vielä vanha. Välitän nimittäin kovasti, miltä vaatteet näyttävät ja häpeän, jos tulee päästettyä suusta sammakoita.

Vaatteistanikin huolestuin viimeksi sunnuntaina kirkkoon lähdettäessä. Huomasin, että olen lyhentänyt lurexlegginsieni puntit eripituisiksi.
-Kuinka mä voin mennä noutamaan pöytäviiriä, kun toinen puntti on polvesta poikki ja toinen menee kantapää alle? tuskailin Magnukselle ennen kirkkoon lähtöä.
-Kuule kukaan ei katto sun päälles ja jos kattoo nii ei ne mitää huamaa,
-Jassoo? Sun mielestä mä voisin mennä vaikka nakuna, eikä kukaan kattois, eikä huomais mitään?
Olen siis olematon jo, vaikka en ole vielä seitsemänkymppinenkään? nyyhkäisin.
(Viittasin tässä siihen totuuteen, että nainen muuttuu 7-kymppisenä näkymättömäksi, kuten eräs kirjailijatar on anonut).
Noh, ei Magnus kuulemma sitä meinannut ja päästiin lähtemään kirkkoon. Ajattelin, että juoksen eteen viiriä noutamaan nopeasti ja ehkä vähän vinossa, niin kukaan ei huomaa.
Piispanmessun jälkeinen ansiomerkki&viirienluovutus-sessio meni kuitenkin hyvin ja nyt pöytäviiri komeilee kotimme kaapin päällä.
Legginssien pultuille teen myös myöhemmin jotakin, jos viitsin. Legginssithän alkavat kuulemma olla jo hiukan poissa muodista. Nyt pitää punttien lösöttää!

Keskiviikkona olin Punaisen Ristin nälkäpäiväkeräystä suorittamassa Annin (nimeä ei muut.) kanssa.
Ihmiset ovat anteliaita ja avokätisiä täällä Isossakyrössä (ja varmasti muuallakin).
Huomasin myös, että jos kerääjä on iloinen, ystävällinen ja nauravainen, niin ihmiset hakevat vaikka autosta rahaa ja tulevat takaisin pudottamaan ne keräyslippaaseen.
Päätinpä minäkin muuttaa rautakankikeräystyyliäni ensi vuonna. Eikä ole pahitteeksi, yrittää leventää hymyä luonnolliseksi sen väenväkinäisen jakoavainhymyn sijaan. :D

Viime viikolla olin Vaasassa runojani lukemassa. Vanhan Vaasan pappilassa,
Illan nimi oli "Pätkiikö?"
Menin sinne Magnuksen tavan mukaan HYVISSÄ ajoin.
Kukaan muu ei ollut vielä tullut paikalle, paitsi tietenkin kahvinkeittäjät. Satoi kaatamalla, mutta oli lämmin. Niinpä istuin autossa (jonka olin ajanut melkein ulkokynnykselle vastoin Magnuksen tapoja) ja vaivuin horteeseen.
Jonkun aikaa hortoiltuani saapui  illan juontaja ja organiseeraaja Eikku paikalle.
-Niin olikos sinulla tänä iltana jotakin..., Eikku kysyi minulta ja näytti kysymysmerkiltä nenänpäästä kengänkärkiin saakka.
-Juu! hönkäisin minä. -Frouva on minut jo keväällä tänne tilannut. Keväällä siksi, että varmasti saa minut, koska kysyntä käy kuumana...sanoin tärkeän näköisenä.
Niinpä ulkopaikkakuntalaisen runoilijavierailijan nimi lisättiin konseptiin.
Kyllä piti nauraa! Voiko osuvampaa teemaa illalle olla? En malttanut olla revittämättä siitä silloin, ennen lausumistani, kuten en nytkään.
Meillä on. plikat ja poijat, huumorintajuinen Jumala.

Sunnuntaina ajelimme Vaasaan. Menimme ensiksi Huutoniemen kirkkoon seuroihin ja sieltä Asevelikylään.
Joimme Joonathanin syntymäpäiväkahvit nyt, vaikka H-hetki oli 15 päivä ja lahjakin annettu.

Tänään aloitan harrastuksen, jota oikeastaan olen tehnyt jo vuoden täällä vinttipöksässä.
Aloitan nimittäin piirtämiskurssilla piirustamisen Vaasan kansalaisopistossa Vähässäkyrössä.
Menen päälukua lisäämään, että saavat kurssin aloitettua.
Penaalit on etsitty framille. Myös paperi, pyyhekummit, lyikkärit ja teroittimet. Ans kattoo, miten lennokkaita kuvia alkaa pukkaamaan.

Tähän loppuu raportti täältä Hälvänperältä. Monta asiaa jäi viikosta kertomatta, kuin myös asioita ja menoja tekemättä. Ehkä ensiviikolla sitten.
T: Kaisa. Penaalin tylsin kynä.
-------------------------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 118: 24-26

Tämän päivän Herra on tehnyt,
iloitkaa ja riemuitkaa siitä!
Hoosianna! Herra anna meille apusi!
Oi Herra, anna menestys!
Siunattu olkoon se, joka tulee Herran
nimessä.
Herran huoneessa teidät siunataan.

Ulkona paistaa kaunis syyskuun aurinko ja minä istun vinttipöksässä ja kirjoitan.
Täällä on hämärää. Johtuu siitä, että juuri kirjoituspöytäni edessä oleva pieni ikkunaräppänä on peitetty tyynyllä.
Jos tyynyä ei olisi, olisi niin kirkasta, etten näkisi tietokonetta ollenkaan, saatikka kirjasinnappuloita.
Täällä vinttipöksässä kaverinani on myös peukalonpään kokoinen sontakärpänen. Peukalonkokoisia sontakärpäsiähän ei saa millään ilveellä listittyä. Minulla oli kyllä sanomalehdestä kääräisty truuttu nyrkissä, mutta ei puhettakaan, että olisin onnistunut edes hilpasemaan mokomaa sontiaista.
Lähdinkin alakerrasta hakemaan myrkkypottua, vaikka en mielelläni moisia pottuja käytä. Varsinkaan, jos joutuu itse istumaan pottumyrkyn vaikutusalueella.
Ihme ja kumma! Kun tulin takaisin, ei kuulunut pihaustakaan mistään.
Joko se makasi ketarat pystyssä pelkästä säikähdyksestä (vrt. lehdellä lätkintä), tai se osasi ulos avonaisesta aakkunasta. Jälkimmäistä vaihtoehtoa epäilen raskaasti. Sontakärpäset eivät koskaan osaa ulos ikkunasta.
No niin, täällä on siis hämärää. Ihan samoin, kuin tuossa yläkuvassa kuvanottohetkellä oli.
Toivottavasti sentään näette siitä sen verran, että tunnistatte sen yhdeksi Daltonin kolmesta veljeksestä.
Salamaa ei voinut käyttää, koska kuva on otettu ikkunan läpi. Ulos ei voinut mennä, etteivät suloiset pikku karvakeräset vaan saisi estoja, eivätkä traumoja. (Silloin olimme vielä suosiollismielisä veljeksiä kohtaan).
Vaan annas olla, kun aikaa kuvan otosta kului, niin mielemme muuttuivat ja kalistelimme ja kolistelimme iltaisin niille kaikkia mahdollisia peltikanistereita ja lisäksi huusimme kuin leijonat saaliinjakotaisteluissa.
Sepäs auttoi, koskapa emme ole niitä pitkään aikaan enää NÄHNEET. Joka aamu kävin myös  tarkistamassa kaarisiltamme lankkuja. Että löytyykö tassunjälkiä. Nimittäin juuri meidän kaarisillallamme  niillä oli tapana tanssahdella rapaisilla tassuillaan jonkun aikaa, ennenkö siirtyivät puutarhaan mato- ja kotiloapajille.
Ei näkynyt sillalla jälkiä. Eikä liioin karviasimarjapensaista oltu räätsitty marjoja, vaikka ne vinistävät ihan maata myöden. Hyvä! Ymmärsivät veljekset katsella muualta kotikolopaikan.

Karviaismarjoista puheenollen tänä vuonna niitä tuli ilahduttavan runsaasti.
Tänä vuonna olen vihdoinkin myös saanut surutta moosata naamaani niin paljon tikkelpääriä kun ikinä olen jaksanut. Ja tämä likkahan jaksaa. Litraa vähempää ei viitsi alkaa syömäänkään.
Lapsuuden trauma (seinäntakanaapurin karviaismarjapuskat meidän punaistenviinimarjapuskien vieressä, eikä yhtäkään k-marjaa saanut edes ajatuksissaan suuhunsa pistää) on viimeistäänkin nyt kunnolla hellittänyt. Kuusikymmentä vuotta se otti.

Traumoista puheenollen järkytyin pikkasen, kun ajattelin, että aika moni trauma ei enää varmastikaan ota häipyäkseen. Olenhan jo iälliseksi tullut.
Ei yksikään terapeutti taatusti alkaisi kanssani työskentelemään, kun kuulisi ikäni. Ei, vaikka yrittäisin ykyttää, että pienenä en saanut nukenvaunuja, vaikka kovasti halusin. Nyrkinkokoinen korikoppakärry ei poistanut pienen tytön harmitusta. Kaikilla oli oikeat nukenvaunut, eikä kenelläkään korikärryjä.
En ollenkaan väitä, etteivätkö käpylehmätkään tympeitä olisivat olleet, mutta...
Eikä asiat pelkästään leikkikaluista juohtuneet. Kaikenlaista oli muutakin. Ja on. Magnus aina ihmettelee. Hänellä on aina kaikki ollut lapsena jees.
Näistä asioista olen urputtanut ennenkin. Nii-in! Sellaista se on, kun ei pääse valittelemaan vastaanotoille. ;)
Ihan kaitainen asiahan tuo leluasia on, sillä eihän monilla muillakaan ole ollut, vaikka muuta tuolla aiemmin väitin. Puisia leluja meillä kaikilla oli ja nekin aina patterin välissä.
Olen muuten salaa iloinen lasten puolesta, jotka saavat hirveät määrät leluja, vaikka sanotaankin, että kaikkea on liikaa. eikä ne opi, ettei kaikkea saa tässä maailmassa...
Leluja ei koskaan ole liikaa. Tai no, ehkä sitten, elleivät ne sovi kaikki 100 neliömeeterin leikkihuoneeseen.
No joo se siitä.
Olen siis sen ikäinen, että saan luvan kantaa kaikki MINUUDEN TUNTEMATTOMAT TUSKATILAT hautaan saakka.(Pyhkii räkää nenänpielestään).
Ehkä käyn tässä välissä juomassa lohtukahvit ja lohtuomenapiirakanpalan.
Luulisi, että sitä olisi meikäläinen hyvinkin lohdutettu, kun olen leiponut ainakin kaksikymmentä omenapiirakkaa pitkin tätä alkusyksyä, mutta ei. Siitähän vasta tuskaa pökkää.
Näin yksikin yö unta, että joku tarttui poskiini kovalla otteella niin, että suupieleni venyivät ja kieli pullahti pari senttiä suusta ulos. Se joku sanoi kovalla äänellä:
-Olettepas te lihonu!
Olin siinä unessa samaa mieltä ja herättyäni vasta oikein olinkin samaa mieltä.
Niinpä tänään taas aloitin kuntoilun. Varovasti. Ihan vaan lehdenhaku sadan metrin päästä ja kuntovehkeen oikeinpäin kääntäminen. Nyt aluksi. Eikä tuo olkapääkään kestä mitään ylenpalttista reuhtomista.

Koko viime viikko melkein meni vielä potiessa. Tosin kipu on alkanut mukavasti hellittää ja tablettimäärää on saanut vähentää. Menojakin piti vielä karsia, mutta mikäs on ollut ollessa, kun on oli niin mahtavat ilmat koko viikon.
Jo hiukan kelmenneet posketkin ovat ruskistuneet uudestaan ja mieli on ollut kesäisen keveä.
Olen istuskellut ulkona ja lukenut kirjoja ja välillä paiskannut vatupassiin, jos on siltä tuntunut.
Viikonloppuna sitten olikin vientiä.
Lauantaina serkkupoika täytti vuosia ja hänen mökilleen ajeltiin puolenpäivän tietämillä juhlia viettämään.
Oli mukavaa tavata serkkuja ja sukulaisia ihan livenäkin, eikä vain naamakirjan lehdillä.
Samana iltana oli minulla ja Magnuksella vastuuta Vaasassa Palosaaren kirkossa. Se tavanomainen kaava:
Magnus puhui ja minä paasas...siis luin runoja. Hyvin meni. Noinkohan on, että meikäläisen kieli on vihdoinkin antunut? 28 vuoden rupeaman jälkeen?
Ei puhettakaan korppukielestä esiintyessäni. Ennemminkin piti vähän nieleskellä, ettei olisi sylkeä kirjalle nokahtanut.
Kolme runoa luin ja tunsin luissani ja ytimissäni, että niitä myös kuunneltiin. Siitä siihen, ettei mukana lausuttu. Ovat jo aikalailla usein runoiltuja. Siksipä uusia runoja pitäisikin saada kehiin ja sassiin.
Eilen jo kirjoitinkin kaksi. Siinä samalla, kun suunnittelin Naisten kesken iltapäivän ohjelmarunkoa, Kahteen eri runkorakoon rustasin runon.
Ihan lyhyitä vaan, koska juontajan (jona minä tilaisuudessa toimin) pitää juontaa, eikä luturoida muuta, kuten lausua runoja tai sen semmoista.
Kun Naisten kesken iltapäivä oli ohi revin ohjelmarunkokonseptin tuusan nuuskaksi!
Siis apua!
Ja minä kun aioin briljeerata niillä kirjoittaessani seurakuntaan raporttia tilaisuudesta.
Onneksi muistan runojen aiheet. Toinen oli olkapään yli sylkemisestä, kun musta kissa juoksee tien yli ja toinen kesän kiinnipitämisestä kynsin&hampain. Kirjoitan runot ihan uuteen uskoon ja kuosiin jahka tästä selviän.
Nyt, jos sinä olet selvinnyt tähän saakka, onnittelen. Ellet, niin ei haittaa.

Ps. Sontakärpänen heräsi. Se sai niskaansa tuhtin pruuttauksen myrkkymööliä. Sitten se vasta oikein innostuikin. :(

T: Kaisa Paksuposki-Möölpruut
-------------------------------------------------------------------
Evankeliumista Matteuksen mukaan 11: 28-30 (Jeesuksen sanoja).

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn
ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille
levon.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja
katsokaa minua: minä olen sydämeltäni
lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löy-
tää levon.
Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun
kuormani on kevyt.

Kipuilua ja kituilua

Kuvia piti taas etsiä kirjoista ja kansista ainakin 1/2 tiimaa, eikä mikään kuvake ottanut oikein tulta alleen.
Loppujen lopuksi mhvv:n alkuun tuli yksi ylimääräinenkin kuva. Nimittäin tuo keskimmäinen. Varmastikaan en painanut mitään napukkaa sen kohdalla. Kuva tuli ihan itsestään tähän framille!Vähäsen siihen sähtiin kuin lapsena. Silloinkaan, vaikka ei mitään tehnyt, niin kumminkin piimälasi kaatui, pikkuveli rääkyi, kukkavaasi meni rikki jne. Tiedättehän mitä tarkoitan?

Ylimpänä olevassa kuvassa on selvästi näkyvillä lintu. Eikä mikään tavallinen lintu, vaan 10 vuotta vanha ja tismalleen tuossa samassa paikassa joka kesä nököttävä lintu.
Magnus meinaili, jottei se voi olla sama lintu kusse, joka kymmenen vuotta takaperin muutettuamme  tuossa samassa kohtaa kurnutti.
-On se! kiljaisin. -Tismalleen sama! Ei kai aina voi löytyä uutta lintua, joka kesä kesän jälkeen päivät pääksytysten lirkuttaa samassa paikassa.
-Kyllä voi! fämmäsi Magnus. - Poikaset teköö niin ku vanhemmat on teheny. Ei samat linnut vuasikausia elä. Älä unta näje! Papukaijat on asia eriksensä, mutta tua ei oo papukaija.
No sen minäkin ymmärsin ja näin. Mutta taatusti ainakin sama västäräkki tulee kesä toisensa perään meidän pihaamme ja juosta kipittää aina samat polut. Yhtään se ei pelkää, vaikka juttelen sille ja kerron kaikki kotipuoleni asiat. Olen antanut sille nimen. Räkki. Se tuntee nimensä ja viipottaa iloisesti häntäänsä sen kuullessaan.

Alimmaisessa kuvassa on aasi. Israelilainen aasi. Kuvanottohetkellä se oli vain parinviikon vanha, tuore ja väkevä. Vivianni sai kauheat näppylät naamaansa ottaessaan itsestään sen kanssa selfien, kuten keväällä jo teille kirjoitinkin.
Mainitsin uudestaan asian päältä siksi, että ainahan voi olla joku ihka uusi lukija joukossanne, (jota seikkaa kyllä raskaasti epäilen), jolle asia tulee uutena ja täysin puskista.

Keskikuva on myös Israelin matkaltamme. Se on liike, josta ostin eurolla käsirenkaan. Käsirengaslaatikot näkyvät kuvassa siinä heti oikeahkolla. Käsirengas, jonka ostin,  on näkinkengistä tehty ja on hyvin hieno. Olen pitänyt sitä jo monta kertaa. On mukava pitää hienoa käsirengasta, joka mahtuu ranteen ympäri, eikä kinnaa ja seisauta puolen tunnin pitämisen jälkeen verenkiertoa. Sellaisia ei meikäläinen kovin usein löydä.

Koko viikon olen kitunut olkapääni kanssa. Olkapään ja siitä juohtuvan kivun kanssa. Kivun, joka säteilee niskaan, korvaan, poskeen, lapaluuhun, rintapieleen ja...en edes viitsi luetella kaikkia.
En uskaltanut viime viikolla tilata fysioterapiaa, koska en olisi purematta kumminkaan antanut käteeni koskea.
Tänään tilasin ajan, jota ei sitten kumminkaan ollut. Soittelevat, kun on ja jos joku vaikka peruuttaa oman saamansa ajan. No mikäs siinä. Odotellaan.
Mauno oli Ryttylässä Kansanlähetyksen vastuunkantajaretriitissä ja siellä kurikkalaiset naiset (terveisiä vaan ja kiitoksia myötätunnosta ja jotkut oikein kortinkin lähettivät) olivat Magnukselle sanoneet, että kyseessä on hermopinne. Olisi kuulemma heti pitänyt mennä fysioterapeutille. Nyt voi olla myöhäistä (hampaiden kalinaa ja vilunväristyksiä).
No en usko, että kaikki on vielä menetetty, koska luulisi, että lääkäri olisi sanonut, että nyt pillit vinkuen fysioterapeutille.
Hän kysyi vaan ystävällisesti, että tahtoisinko mahdollisesti mennä fysioterapeutille tässä jolloinkin?
Eikä fysioterapeuttikaan ollut huolestuneen ääninen, vaan sanoi, että soitellaan, kun jotakin siirtoja tapahtuu potilasjonoissa.

Tuossa jo mainitsinkin teille Ryttylästä. Siellä minunkin olisi kaiken todellisuusfunktioiden ja faktojen mukaan pitänyt olla, mutta en vaan pystynyt lähtemään. Lepäsin täällä Hälävänmutkalla ja olin tekemättä sitäkään vähää, mitä joskus teen.
Lepo oli kädelle hyväksi. Tänäänkään en ole ottanut kuin yhden pillerin.
Jouduin olemaan monesta muustakin kivasta asiasta syrjässä olkalumpioni vuoksi. Mainittakoon nyt vaikka Viviannin uimakilpailut, joka sunnuntainen jumalanpalvelus, kyläkirkko tässä ihan lähellä sijaitsevalla rukoushuoneella ja sunnuntaiseurat jne.
Istuskelin  kotona villasukat kintuissa ja poltin kynttilää ja pouhotin ilmalämpöpumppua lämmitelläkseni ja hälventääkseni natkua mieltäni.
Kun on kipeä, niin mitkään pumput eivät oikein tahdo auttaa. Minä ainakin vaivun syviin syövereihin. Katselen peilistä kelmeitä paksuja poskiani ja ihmettelen, mihinkä kaikki hehku ja sisäinen palo ovat haihtuneet? Tunnen itseni vanhaksi Saimaan norpaksi, tehtävänsä tehneeksi satatonnariksi.
Yritin tilata Elloksesta uuden hamosenkin. Uusi hamonen piristää aina, vaikka särkis kuinka paikkoja. On tulossa kaikenlaista juhlaakin seurakunnassa. Minulle ojennetaan pöytäviiri. En tiedä mistä syystä, mutta haluan mennä ottamaan sen vastaan sievässä uudessa koltussa.
Kaikki varmaan muistavat, että kaikkinaiset vaatteet ovat minulle aina olleet hyvin mieluisia.
Niiden ei tarvitse olla kaupanhyllyltä, vaan ne voivat olla sellaisia, joita jo muut ovat käyttäneet aikansa. Catherineltä saan tuon tuostakin jotakin kivaa. Hän on ostanut jotakin ja kotona se ei olekaan  yhtä upea kuin kaupan sovituskopissa rokin rytkeen siivittämänä.
On aika outoa, että vaatteet sopivat minulle, kun ottaa huomioon, että kokonumeromme ovat ihan eri kymmenlukua, mutta niin se vaan onneksi on. Joko Catherine tilaa ja ostaa vääränkokoisia vaatteita, tai sitten materiaalit ovat harvinaisen venyviä koostumukseltaan tätä nykyä.
Niin se tilaamani mekko. Se oli kauhea. Siihen mahtuisi kaksi meikäläistä ja jotka vähänkin minua tuntevat, tietävät, että se on jo aika hurjaa.
Palautan kläningin Ruotsinmaalle ja kirjoitan lapun mukaan, jossa lukee: ei passaa! Passar nej!
Ei auta kuin koikkelehtia (aion laittaa korkokengät jalkaan, koska Magnuskin saa tulla talut...öh...mukaan) siis koikkelehtia viiriä noutamaan vanhassa lurextantussa.

Hiukan vielä kirjoitan teille puutarha-asioita ennen kuin läiskään loppupisteen:
Omenoissa on tänä vuonna sekä muumiotauti, että rupitauti.
Omenoita olisi vihdoinkin, 10 vuoden vonkaamisen jälkeen, tullut ihan mukavasti.
En tiedä, mutta tuo puutarhointikin aiheuttaa mielestäni aika paljon mieliharmia ihmislapselle.
Joka kerta ikkunasta katsoessani omenapuitamme oikein kuulen, kuinka ruvet ja maskit kihisevät.
Piirakan sain kuin sainkin niistä tehtyä. MINUA eivät mitkään pikku pintaruvet, eivätkä röhelmät (vrt. oma naamarustinki, josta kirjoitin viime maanantakina) haittaa, mutta kovin paljon ei omenan sisuksissa saa olla elämää.

T: Kaisa Viiri-Koikkalainen

----------------------------------------------------------------
Jesajan kirja 40:28-31

Etkö ole jo oppinut,
etkö ole kuullut,
että Herra on ikuinen Jumala,
koko maanpiirin luoja?
Ei hän väsy, ei uuvu,
tutkimaton on hänen viisautensa.
Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.
Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,
nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat,
saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.
He juoksevat, eivätkä uuvu,
he vaeltavat, eivätkä väsy.

Uudelleen alkamisen jäykkyyttä&kankeutta

Jos hurahtivat keväällä (ja aiemminkin) maanantain välit liukkaasti, niin samaan sähtiin ovat kuluneet kesäkuukaudetkin. Tuossa tuokiossa on tullut se elokuun 31:s, jolloin sanoin alkavani taas nämä maanantaibloggaukseni.
Kaikenlaista häppeninkiä on ollut pitkin mennyttä kesäaikaa. On paleltu, hiottu, kuljeksittu pitkin maakuntia ja kaupunkeja.
Muun muassa yläkuvassa olimme  Nikolain kaupungiss Huutoniemen kirkossa pitämässä kesäseuroja. Minä lausuin omitekemiä runoja ja Magnuksella puhe. Minä olen näköjään kuvanottohetkellä par´aikaa estraadilla.
HEHHEH..no ei sentään. Oli siellä paikalla muitakin. Vahtimestari nyt ainakin. :D
Kuvanottohetkellä olimme juuri vast´ikään vasta saapuneet paikalle. Mehän olemme Magnuksen kaa aina joka paikassa ensimmäisenä. Viimeisenä myös. Usein meidän jälkeemme, sammutetaan valot ja pannaan ovet säppiin.
Kesän mittaan olen myös, paitsi laususkellut runoja niin taistellut paarmoja, kusiaisia ja supikoiria vastaan.
Kun viimeksi mainitut 3kpl supikoiranpentua kesän alussa lyllersivät illalla hämäränkuhjassa puutarharuohikollemme, olimme hipihiljaa. Tuskin henkeä uskalsimme vetää, etteivät "pienet söpöskäiset karvapallukat" vaan kiskaise matoa väärään kurkkuun, tai säikähdä ja lähde naapurin tontille majailemaan.
Lueskelimme päivän näöllä innokkaana googlesta kohdasta "pihojen pikku karvapallot" ja huomasimme, että eivät ne supiliinit  nyt ihan niin ihania piha-asukkeja ehkä olekaan.
Alkoipa ihan aivoon ottaa ja ihmetytti, että miks maailmassa niiden piti prängätä juuri meidän plantaasillemme? Lääniä olisi ymäristössä vaikka huru mykky oleilla ja kavapalloilla.
Googlesta löytyi sellaistakin tietoa, ko.koirat syövät kaiken, mikä liikkuu, tai on liikkumatta. Siis mitä ne ikinä vaan näkevät menee kurkusta alas. Meillä ne tulisivat näkemään ja kurkusta alas menemään  mansikoita+muita marjoja, herneitä, perunoita jne.
Oli kuitenkin vielä niin kevät, että ne joutuivat nurmikollamme einehtimään vain matoja, koppakuoriaisia ja etanoita. Pidimme sitten huolen, että muunlaista menuuta ei meidän krekoolista kyllä niille heltiäisikään.
Nimittäin eräänä iltana, kun nuo kolme supipiskiä taas illankuhjeessa saapuivat pientä Maunon pykäämää siltaa pitkin puutarhaamme, annoimme niiden kisailla hetken ja sitten syöksyimme ulos ja kiljuimme ja huidoimme ilmaa (naapureille tiedoksi, jos sattuivat kuulemaan, että emme me Magnuksen kanssa riidelleet! Itse asiassa emme muistaakseni riidelleet koko kesänä).
Kiljumisista ja sohimisista oli kuin olikin apua. Ei ole näkynyt supeja, eikä liioin niiden torttuja. (Ihmeellistä, kuinka niin pienet pallerot päästelevät niin suuria pulleroita!)
Supikoirat kuulemma levittävät tautejakin. Olen kyllä rukoillut, että kaikki elukat, joita meidän kotikonnulla liikkuu (hiiret, supit, myyrät, linnut, sisiliskot, punkit, koppakuoriaiset...) olisivat TERVEITÄ. Eivät kai kaikki ötökät aina voi olla kivuliaita ja sairaita ja levittää jotakin kaameeta röppöriä ympärillensä?

On ollut siis taukoa tässä kirjoittelussa, jos joku ei ole huomannut.
Joka maanantai olen kyllä miettinyt, mitä kirjoittaisin, jos kirjoittaisin. Joka kerta on vastaukseksi tullut: en niin mitään.
Kalenterissa on kyllä merkintöjä aika montakin, niin että ehkä sitä aina jotakin olisi ollut revitettävänä, mutta siltikin oli hyvä pitää hiukan taukoa.
Lämmitti kovasti mieltä, kun laajasta (yskäisy) lukijakunnasta parikin ilmaisi odottavansa MHVV: n alkamista. (Mhvv: mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Toinen odottelija oli Rosina ja toinen Catherine. Jälkimmäisen kannustajatar nousee sitäkin varten arvoon arvaamattomaan, koska hän on tyttäreni. Lämmittää mieltä, että tytär jaksaa lukea vanhan äitinsä jorinoita asioista ja niiden vierestä, vaikka kuulee niistä toisiakin kanavia pitkin.

Jos nyt VIELÄ tähän loppuun jotakin mainitsemisen arvoista kesältä kaivelee, niin Joonathanin rippijuhlat ja Magnuksen SISARUSKOKOONTUMINEN Heinolassa ovat sellaisia. Erittäin paljonkin mainitsemisen arvoisia!
Asevelikylässä rippijuhliin valmistautuminen aloitettiin jo kuukausia ennemmin.
Rippijuhliinhan kuuluu aina tapetoida, maalata, jynssätä ja putsata koko talo kellarista vintille.
Myös ulkoveranta kuuluu rakentaa uusiksi ja pihan kaikki istutukset tulee siirtää paikasta a, paikkaan b ja lisäksi kukka-amppeleita pitää ostaa jokaiseen mahdolliseen tappiin riippumaan ja pystyttää 50 henkilön teltta nurmikolle.
Näin tehtiin ja juhlat onnistuivat yli odotusten. Ne olisivat onnistuneet ilman mitään. Syystä, että itse rippilapsi on niin ihana.
Sisarustapaaminen herättää minussa aina runsaita tunnekuohuja. Jo siitäkin syystä, että itselläni ei ole yhtään sisarusta. Rakas ainoa veljeni on kuollut toistakymmentä vuotta sitten.
-Onhan sulla niitä kivoja serkkuja ja serkkutapaamisia! sanoi Maikku, yksi sisaruksista, kun itkua teetellen ruokapöydässä asiasta valitin. Maikku oli kyllä ihan oikeassa.

Ihan nyt kesän viime päivinä on tapahtunut myös hiukan senkaltaista, että pitäisi alkaa teettelemään itkua, mutta niistä ei sen enempää. Jo siitäkään syystä, että olen vollotellut niistä Facebookissa ihan piisalle asti. Paitsi yhdestä asiasta:
oikean jalan peukkuvarpaankynnen kääntymisestä sekunnin murto-osaksi nurinpäin!
Näin pääsi käymään, kun eräältä kauppareissulta palatessa piti hyökkiä äkkiä autosta ulos ja sisälle saniteettitiloihin, jos ymmärrätte mitä tarkoitan?
Magnus oli tapansa mukaan mennyt kiireesti edellä, avannut oven selkosen selälle, että vaimo pääsee ampaisemaan esteettä sisään.
Otin pari laukka-askelta ja valmistauduin konkoamaan rappusia ylös. Laskin matkan väärin ja ukkovarvas hilppasi simenttiaskelmaa (aiemmin mainituin kynsiseuraamuksin) ja kaaduin rähmälleni lyöden paksut sääreni kiveykseen ja myös vahvat leukaperäni.
Ei kuitenkaan ottanut erikoisemmin kipeää. Ei liioin tarvinnut liiemmin enää kiirehtiä saniteettitiloihin.

Viime lauantaina tuli 28 vuotta siitä, kun sain armon tulla uskoon. Käsittämättömän hyvin on Jeesus huolta pitänyt. Olen saanut muovautua semmoiseksi persoonaksi hänen hoteissaan, joksi Hän on alkaappäälle minut tarkoittanut. 41 vuotta ehdin sählätä itse.
Mimmonenkohan minusta vielä kehkeytyykää, jahka elää saan? ;)

Tässä nyt lyhykäisesti tämä syksyn ensimmäinen postaus. Ensi maanantaina hieman enemmän. (Yskii ja kurnuttaa nenäänsä).
T: Kaisa Kurnu
-------------------------------------------------
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko. Jes. 33:6

Hampaiden kalistelua

Jälleen kaksi valokuvaa näytille niistä vajaasta kuudestasadasta, joita keväisellä Israelinmatkallamme napsittiin.
Yläkuvassa Nasaretin perinnekylässä tepastelee kukko ja yksi eukoistansa.
Alakuvassa Vivianni ja perinnekylän luultavasti nuorin asukki. Viikon vanha aasivauva.
Tai sitten kuvassa on kylän toiseksi nuorin asukki: kahden viikon vanha aasivauva.
Kauempana näkyy molempien äitiaasit. Ne töräyttelivät huolehtivaisesti ohjeitaan niin vauvoilleen kuin meille muillekin. Valtavan luottavaisia koko aasilössi oli meitä  kohtaan. Ovat tottuneet ihmisiin ja heidät kaikin puolin kilteiksi havainneet.
Vivianni sai ankaran allergisen reaktion ottaessaan selfieitä itsestään ja molemmista pikkuaaseista.
Meikäläiselle ei noussut yhtäkään ylimääräistä näppyä jo olevaisten lukuisten näppylöiden rinnalle, vaikka haistelin noita pitkäkorvia sangen antaumuksella. Aasit (ainakin muutaman viikon ikäiset) tuoksuvat kivalta. On vissiinkin niin, että kaikki vauvat tuoksuvat kivalta, olivat ne sitten eläimen, tai ihmisen.

Aina vaan on pidellyt viluisia ilmoja! Aikamoinen sotisopa on pitänyt niskaansa laittaa, jos ulos on mielinyt mennä.
Sen verran olen nokkaani ulos laittanut, että sain istutettua taas kukan siemeniä hiukan sinne sun tänne. Tykkään, kun kukkia pökkää kesän mittaan pystyyn sieltä sun täältä.
Sellaiset järjestäytyneet penkit eivät vetele tämänmoisen hortonomin hoteissa.
Ei! Kukkapenkkien pitää yht´äkkiä vaan putkahtaa esiin ja eteen eri kohdista plantaasia. Ne eivät liioin saa olla pyöreitä, eivätkä neliskanttisia ne penkit, eivätkä oikein mielellään soikeitakaan. Kukkapenkit saavat kernaasti olla kiemuraisia ja joistakin kohdin kapeampia levitäkseen sitten suuntaan jos toiseen.
Täytyy kyllä tunnustaa, että on puutarhassamme pyöreäkin penkki. Sekin on oikeastaan kyllä ihan hyvä ja kauniskin, vaikka siinä rehottaa aikalailla villiheinää. Plussaa pyöreälle penkille lisää myös se, että siinä keskellä ei ole lipputankoa.
Pyöreän kukkapenkin keskellä ei saa olla lipputankoa, eikä liioin kiveä. Ei mitään!
Hiukan arkaillen sanon näitä säännöksiäni, koska monellahan voi olla lipputanko keskellä kukkapenkkiä. Olenkin kyllä  myös sitä mieltä, että kukin saa pitää lipputankonsa missä tykkää ja sen muotoisia kukkapenkkejä kuin ikinä tahtoo. Onneksi! Onneksi on olemassa monenlaisia eri makuja, mitä penkkeihin ja lipputankojen sijanteihin tulee.

Muistanette kaikki ne tautikuvaukset, joita viimekerralla teille revittelin?
Magnus sanoi, jotta noon paljolti luulua. - Sen tären sä saat nuata kohtauksia, kussä alakaat miättimähän niitä!!! On se kyllä paljolti noinkin. ;)
Noh, neuvolassa laitettiin luulotautiselle  lähete verikokeisiin.
Syömättä ja mielellään juomattakin on oltava 12 tiimaa, kuten kaikki, joilta vähänkin on verta putkiloihin lurutettu, tietävät. Minä jouduin kauhukseni olemaan syömättä ja melkein juomatta 15 ja 1/2 tuntia. Vahingossa!
Kirjoitin niin innokkaasti bloggaustani, että syöminen unehtui. Voin vakuuttaa (ja minut nähneet sen huomaavat ilman vakuutuksiakin), että kovin usein en syömistä unohda.
Säikähdin ja luulotauti oli hyvin lähellä puhkeamista,  kun huomasin, kuinka mummun on käynyt. Olin varma, etten pysty aamulla ajamaan autoa. Tuskin edes näkisin koko menopeliä, jos vaikka joten kuten pystyisin sängystä ulos autotalliin ryömimään.
Aamulla kasvoni olisivat luunvalkoiset ja kylmä hiki noruisi ohimoilta selkäpiitä pitkin nahkahousuihin (jos pystyisin yleensä edes pukeutumaan).
Näihin kauhuskenarioihin nukahdin. Nukuttuani levottomasti nousin ylös ja menin suihkuun. Ihmetelin pirteätä olotilaani ja tarmokkuuttani. Siis, voisiko olla mahdollista, että juuri syöminen aiheuttaa sen hirvitystunteen ja vapinat sun muut suhinat? Jospa sitä alkaisikin olemaan syömättä vuorokaudet läpeensä?
No ei vainkaan. Yltiöhurmoksellisuus suuntaan, jos toiseen on aina pahasta.
perille ajeltuani sain auton TK:n ensimmäiseen parkkiruutuun ja pääsin ensimmäisenä nyhtäsemään telineestä odotuspiljetin.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut missään. Ei näkynyt henkilökuntaa, mutta ei kyllä tosin potilaitakaan.
Käytävällä joku ovi oli johonkin raollaan ja koputin kuuluvasti kamanaan.
Kähisin huoneessa työskentelevälle rouvalle, että kuinka täällä oikein toimitaan?
-Luukku on kiinni, vaikka kehotetaan vuorolippu ottamaan ja kelakortti valmiiksi käsväskystä esiin kaivamaan.
-Me avaamme klo 8, sanoi nainen ystävällisesti sieltä huoneesta, jonne kuikuilin.
-Kello on puoli kahdeksan, jatkoi nainen, jos mahdollista, vieläkin ystävällisemmin.

Kuin nakutettu, kello kahdeksan, aukeni luukku ja muutenkaan, ei mennyt montaakaan sekuntia, kun istuin verenimijää vastapäätä. (Äitini sanoi näytteiden ottajia aina verenimijöiksi).
Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun kaikki tarvittavat tuubit oli täynnä ja homma ohi.
Ikinä ei ole ollut NIIN helppoa ja NIIN kivutonta toimitusta kuin nyt. Mahdottoman hyvä ja taitava oli tämä ystävällinen "verenimijä".
Huomenissa aion soitella tuloksia ja kerron sitten teille viimmosta piirtoa myöden joka naksahduksen ja mittaustuloksen.
Hei haloo! En nyt sentään.
Muutenkaan en aio kertoa ensi viikolla yhtään mitään. Blogi jää kesäpaussitauolle.
...............................................................................................................
SEURAAVA BLOGI ILMESTYY j.L.s ELOKUUN 31 päivä!!!
------------------------------------------------------------------------------------
Kukaanhan ei kesällä ole koneella, joten senkin takia on hyvä pitää taukoa. :D
Mutta tämän kertaista bloggausta on vasta, sanoisinko ALKULAUSEEN verran kirjoitettu, joten ota lokoisa lukuasento! Juttua pukkaa vielä monta plaria.
No ei sentään! Jokunen asia tähän vielä lopuksi:

Lauantaina olimme Alajärvellä trasukirkossa, eli telttaseuroissa. Magnuksella oli puhe ja minä olin mukana muuten vaan ja siksi, että rakastan telttaseuroja.
Vaatetus oli tukevaa. 28 vuotta kesätelttaseuroissa istuneena olen jo oppinut.
Telttaseurathan ovat aina kesäkuukausina, mutta se ei tarkoita sitä, että vaatetus olisi kesäistä. (On sitä tosin joskus hiottukin. Ei sen puoleen. Mutta aika harvinaisia ovat hikihelmet teltan katveessa).
Puin ylleni sukkahousut, pari pitkähiaista, lämmintä puseroa, tuulenpitävät vuorilliset pitkikset, villakankaisen takin ja paksun huivin. Ei ollut kylmä. Ei, vaikka sataa tihuutti ja tuuli ujelsi telttamastossa.
Sunnuntaina Magnuksella oli taas puhe ja minä sain lausua runoja.
Magnus sanoi edellispäivänä minulle, jotta älä sitte rupia valittohon ihimisille, kuinka sun kiäli on kuiva ku peruiinin sanraali! (Olin itse juuri arvostellut ja varoitellut häntä olemaan tekemättä niin ja sanomaan noin).
-Senku otat vesipotun viärehes ja hörppäät siitä, ekkä kitaja, jatkoi Magnus.
Olimme jo ajaneet muutamat kilometrit, kun kiljaisin, että vesipullo unohtui! Suu krapsahti saman tien kuivaksi.
-Mennään ostamaan Ässästä, sain sihistyä.
Niin tehtiin. Kerroin Magnukselle autossa, että ostin lähdevettä.
-Minkä tähäre?
-No olisko kivaa, kun hörppäis jotaki kuplivaa värssyjen välissä ja kun alkais lausumaan, niin tulis ryökäys? kauhistelin.
Siinä käytiin kuitenkin sitten niin, että istuessani ja odottaessani jännittyneenä vuoroani ja puristaessani sormet valkoisina pulloa, huomasin, että kuplivaahan se!
Aukaisin korkin valmiiksi ja....pullon suusta tursuili valtoimenaan raikasta, coolia lähdevettä. Hapollista. Päärynän makuista.
Magnusta rauhoitellakseni kuiskasin, että otan vaan pikkuisia hörppyjä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ihana seuraväki siunasi lopuksi meidät mahdollisille tuleville puhuja&lausunta matkoille ja kotimatkalle. Ensin kävimme juomassa kahvia ja syömässä maukkaita voileipiä.
Tänään olen ollut iloisella tuulella. On melkein tupsahtanut muutama sana runoakin mieleen.
Samoin olen saanut idean pariin kesäkorttiinkin. Se on mukavaa se. Paljon mukavampaa kuin tautien kuuhosteleminen.
Niin ja olin minä kaksi kertaa kuntosalillakin männäviikolla. Aion mennä tälläkin viikolla.
Jospa sitä alkaisikin olo olemaan kuin friskillä melkein seitsemänkympisellä, eikä kuin kunnottomalla ikälopulla.
Ellokselta tilasin kesämekon, kun oikein kännykkään viestittivät, että halavalla lähtee. Siitä siihen, etteivät jo melkein maksa niistä mekoistaan.
Se on vihreä. Se mekko.
T: Kaisa Grönklänning-Ellosäng
-----------------------------------------------------
Psalmi 102, jakeet 1-3

Nääntyneen ja onnettoman rukous,
kun hän avaa sydämensä Herralle.
Kuule rukoukseni, Herra,
nouskoon huutoni sinun luoksesi!
Älä kätke kasvojasi,
kun olen ahdingossa.
Kallista korvasi minun puoleeni!
Kun huudan sinua avuksi,
älä viivytä vastaustasi.

Kesä kalenterin mukaan, muttei muuten

Matkakuvia huhtikuiselta Israelin matkalta. Kuvia räpsittiin yli viisisataa, joten alkukuvabrobleemaa blogieni alkuun ei minun elinaikanani luultavasti pääse syntymään.
Yläkuvan napsaisin lähtöaamuna hotellin edustalta Tiberiaksessa ennen kuutta ja alakuvassa Vivianni kävelee Autuuksien vuorella joskus keskipäivällä. Sillä nimenomaisella vuorella,  jolla Jeesus piti ja puhui vuorisaarnan.
Kuvia kun katselee iskee kaukokaipuu ja ikävä välittömästi. Ah vielä, kun joskus tuonne pääsisi. Ja vielä, jos joskus jaksaisi. Jaksaminen ei ole niin itsestäänselvyys näillä vuosirenkailla varustetun naisihmisen. Muistatte varmaan, kun kerroin matkan jälkeen rapa-ja muustakin kunnostani, jonka surkeuden todella vasta kunnolla huomasin päivittäin kaikkialla kulkeissamme?
Sitä ei niin kotona jääkaapin ja sängyn väliä roudatessaan huomaa, kuinka kaikki menee takapakkia iän myötä, eivätkä lihakset suinkaan VAHVISTU jääkaappikäynneillä. Päinvastoin! Ne lötkistyy!Varsinkin, kun ei heiluta, eikä treenaa yhtäkään muuta paikkaa, paitsi leukojaan, syödessään.
Noh, tahti on nyt hiukan taas muuttunut ja kilojakin on huventunut muutamia. Vieläkään ei tosin kovinkaan pienelle silmukalle mittanauhaa uumilleni saa ja puntarikin kitisee aika pahasti, kun sille "hypähdän".
Tänään hypähdin neuvolan digivaakan päälle. Kaikkihan te muistatte, että meilläpäin käydään neuvolassa muutakin varten, kuin vauvoja odottelemassa ja punnitsemassa?
Minä menin makeuttani mittaamaan. Säikähdin nimittäin kovasti sitä kauheaa kohtausta, josta viimekerralla laimean kuvauksen teille kirjoitin.
No eipä mitä! Perjantaina sain taas kohtauksen. Erilaisen tosin. Tällä kertaa silmänmunosistani hävisi näkökenttä keskeltä ja munosten sivuilla vilisi ja värisi!
Lukijakuntaani kuuluva Anitta oli onnekseni minulle neuvonut Siripirin. Enpä ollut moisesta aineesta ikinä kuullutkaan. Ostin lähikaupastamme heti pari pötkylää ja apteekista hain pussukan yksittäispakattuja Siripirejä. Kolme kertaa olen niistä jo avun saanut. Kiitos vaan rakas Anitta! :D

Tänään, maanantaina, olin skarppina heti aamusta ja tilasin neuvolaan ajan. Pääsin miltei niiltä jalansijoiltani mittauttamaan sokerit ja suolat. Tai siis verenpaineet.
Mittaustulos oli kuulemma alhainen, kun vertaa, että olin puolitoistatuntia aiemmin syönyt. Verenpaine oli normaali, mitä seikkaa minä puolestani kovasti ihmettelen. Kuinka paine voi pysyä normaalina, kun hauis puristetaan niin uhkatiukalle, että silmät ovat lähteä pullahtaa ulos kuopistansa?
Magnus sanoi, jottei oo ikänä kuullu muiren sanovan verenpainemittooksen ottavan kipiää.
Magnus epäilikin, jotta mulla (siis minulla) on niin löyhät lihakset, jotta sen tähären tarttoo kinnata mittooreimi niin taivahan alla tiukalle.
Mene ja tiedä.
Hammaslääkärissä sen sijaan ei ottanut yhtään kipeetä. Aamulla nimittäin keräsin kaikki rohkeuteni ja tilasin saman tien hammaslääkäriajankin. Vastaanotot kun ovat samassa rakennuksessa ja olen jo muutaman viikon kerännyt rohkeudenriekaleita tilatakseni hammaslääkärin. Etten nyt antaisi liian surkeaa kuvaa itsestäni, niin olen kaksi kertaa soittanutkin, mutta ei ole ollut vapaita aikoja. Nyt tärppäsi silläkin saralla siis.
-Ei varmaankaan tarvitse puuduttaa, kun hammas on oikeastaan vaan paikkaa kokonaan?  kyseli hammaslääkäri.
Minulla oli suu niin täynnä pumpulia ja kuolanpoistoimureita, että en saanut suustani tulemaan kuin: -Yyyhhh, jonka lääkäri tulkitsi myöntymiseksi, vaikka varmaan muistaa, että minut pitää melkein odotussaliin tulla puuduttamaan. Hartioita myöden. Nyt ei siis puudutettu, mutta ei kyllä yhtään kipeää ottanutkaan.
Ne lapsuusajan hirmuhoidot ovat jättäneet pysyvän kammon mieleeni ja leukaperiini, että melkein uskon, että paikkoihinkin muodostuu ajan saatossa tuntohermonystyröitä.

Sokerinmittauksesta seurasi jatkoa. Huomenna menen aamusta TK:een ja kyynärtaipeesta lurutetaan muutamat ampullit hurmetta. Tutkitaan kuulemma isoa ja pientä verenkuvaa, sekä makeutta ynnä happamuutta.

Oli viikolla taas kaksi sellaista päivää, jolloin olisi pitänyt revetä kahtia. Yksi ihminen ja kaksi samanaikaista menoa. Keskiviikkona ja lauantaina.
Valitsin yhtenä palana pysymisen. Menin Östermyraan, jossa oli kokous KD:n asioiden tiimoilta ja lauantaina  Laurilanmäelle laulamaan virsiä virsipiiriin.
Lauloimme lopuksi tietenkin suvivirren. Olen laulanut suvivirren viimeviikon aikana useampaankin kertaan. Muun muassa Viviannin koulun kevätjuhlissa Nikolainkaupungissa.
Yhtään ei enää ko virren laulamisesta tule niin murheellinen tuntu sisikuntaan kuin useiden vuosien aikana tuli ja joista tunnoista näilläkin sivuilla olen valitusta pitänyt.
Vieläkään en ole NIIN toennut, että itsekseni tuota virttä laulaisin, tahi sitä jossakin laulamaan itse ehdottaisin, mutta sekin on jo selkävoitto, kun pystyn laulamaan mukana.
Painotan myös sitä, että sanathan ovat ihan mahdottoman jees, mutta SÄVEL! Muistan joskus kirjoittaneeni, että toivoisinpa, että suvivirsi sävellettäisiin uudestaan.
Laurilanmäellä veisasimme iloisesti kaikki säkeistöt koko poskella.
Olen ehkä pikkuhiljaa paranemassa siitä kauheasta itsesäälin raastavasta tunnekuohusta, joka aina niin katkerasti sieluni syövereihin synkeästi....niisk...
Nyt stop tykkänään!
Mutta olen kyllä aika herkkä, mitä tunnekuohuihin tulee.
Olen joskus (lue: alituisen usein ja monituisesti)  Magnukselle valittanut (lue: tuskaisasti volissut), että miksen voi olla sellainen, että sanoisin vaan. että ohhoh, pitipäs nyt sattua? Tai, että onpas tämä nyt aikamoista. Tai, että pitikös nyt näin ja kylläpäs ottaa sangen kovasti hermon päälle, mutta kyllä se tästä...
Suvivirttä laulaissani muistan, miten surkea todistus kuumotti sinisen villakabardiinijakkuni taskussa ja miten  tuijotin vaaleanpunaisia kankaisia balleriinatossuja, jotka oli pesty kevätjuhliin....Valkoinen poninhäntäni riippui selkää pitkin....
Ei, kyllä nyt taitaa olla paras lopettaa tämän maanantain jatustelu tähän ja mennä keittämään teetä ja syödä leipä ennen 12 tunnin paastoa.
T: Kaisa Retosblom-Sockerskog
--------------------------------------------------
Virsi 571, 4:s säkeistö:

Oi Jeesus Kristus jalo
ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo, ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme
luo meihin uusi mieli,
pois poista murheemme