Taannoisella Israelin matkalla näpsästy TUOKIOKUVA.

Aurinkolaseja ei paljon joutanut nenäkkeeltään pois ottamaan, niin oli tiivis ohjelma.(Kuvassa näkyvää hebreankielistä sanomalehteä emme myöskään "ehtineet" lukea).

Vuonna 2011 huhtikuussa otetaan jälleen lasit nenälle ja matkustetaan Israeliin, jos Luoja suo.

Matkalle otetaan kernaasti varausilmoituksia vastaan.

Sinne on jo yli kaksikymmentä henkilöä luvannut lähteäkkin.

Ei muuta, kuin tarkista, että passisi on voimassa ja eikun kapsäkkiä pakkaamaan.

Meikäläisen passi pitää uusia. Onneksi huomasin ajoissa.

Mukavaa, että saa sen ETSINTÄKUULUTUKSEN näköisen valokuvan vaihdetuksi. Nykyään saa jo kuulemma pikkasen hymyilläkkin passikuvissa, sanovat. Jos nyt jotakuta siinä tilanteessa hymyilyttää.

Minua ei ainakaan KOSKAAN hymyilytä, kun valokuvataan. Hymyni ovat tekiksiä joka ainoassa kuvassa hääkuvaa myöten!

Perjantaina olimme sitten ensi-illassa " KOHTI KOTIA" oopperassa Isonkyrön kirkossa.

Olimme viimetingassa hankkineet liput ja paikkamme oli viimeisellä penkkirivillä oikealla puolella pääsisäänkäynnistä.

Siihen penkkiin olisi mahtunut neljä yhtä muhkealla takalistolla varustettua ihmistä, kuin minä, mutta saimme olla siinä kahdestaaan Magnuksen kans.

Sinä perjantaina minulle oli sattunut kaikenlaista A) kivaa, kun sain olla kampaajalla ja päähäni saksittiin uusi lookki B) vähemmän kivaa:

seisoin kassajonossa ja pankkikorttini (uusi) ei toiminut.

Takana hengitti about viisikymmentä "iloista" asiakasta niskanappiini.

Ei mennyt kortti LÄPI, niinkuin sanotaan ja punakkana jouduin jättämään ostokseni siihen.

Kuiskasin, että tulemme pian ne hakemaan, kun menemme OOPPPERAAN, ja myyjät nyökkäilivät toisilleen ymmärtäväisesti ja vakavana.

Noh...hain pussukkani kaupan tiskin alta heti pian, kun hain Magnukselta setelin, jolla maksaa.

Jotenkin se vihoviimeinen penkkirivi sopi minulle näihin fiiliksiin hyvin.

Ooppera alkoi. Kirkkosali tuli täysin pimeäksi, vain alttari oli kirkkaasti eri värein valaistu.

Juhla voi alkaa.

Ooppera ylitti kaikki hurjimmatkin unelmani.

Sen vaikutus oli samansuuntainen, kuin jossain bloginsivustalla kertomani urkukonserissa kokemani.

En sen koommin muistanut, että minäni ympärillä on enemmän tai vähemmän paksulti nahkaa ja läsk...lihaa, kun valot kattokruunuista sammuivat.

EI! Unehutin kaikki senpäiväiset murheet ja jos velkaa oli, muuttuivat ne saataviksi oopperan ajaksi.

Kaunis musiikki, vaikuttava tarina ja valtavan ihanat laulut hyvin ja antaumuksella esitettynä huumasivat pään.

Sanat olivat koskettavia (erikoiskiitos niistä):

Jumala, taivaallinen Isämme,

kiitos , että kaikki rukoukset kuulet,

meille heikoille sinä annat avun.

Auta meitä tulemaan luoksesi

kaikesta kiittäen

ja luottavaisin mielin...

Kun eksymme matkalla

etsi meidät takaisin tiellesi

anna oppaaksi enkeli,

joka vie valoon ja vapauteen....

Ylistäkää Herran nimeä

ylistäkää, te Herran palvelijat

Halleluja....

Ison kuoron laulamana se oli valtavaa kuunneltavaa. Tekipä mieleni kiljahtaa, että HALLELUJA, VAIKKA HUIVI MENIS, niinkuin entinen muori huusi, vaikka omaiset olivat luvanneet uuden huivin vain, jos olisi huutamatta "hallelujaa" kirkonmenojen aikana.

Kotiin tullessamme Magnuskin sanoi: "Saa nähärä tulooko mustakin oopperan ystävä? "(olemme olleet tänä vuonna toisessakin oopperaesityksessä. Paavo Ruotsalaisesta tehdyssä " VIIMEISET KIUSAUKSET"-nimisessä ja sekin miellytti meitä kovasti).

Lauantaina oli sitten vuorossa Naisten kesken-iltapäivä, johon minulla oli kunnia leipoa puusteja ja lausua neljä runoa.

Laalaa väänsi herkullisia leipiä ja koristelimme pöydät kauniiksi.

Teemana oli: OLEN NAINEN.

Puhuja valotti tätä naisasiaa monelta kantilta ja tietenki Raamatun pohjalta.

Musiikki oli suloista, niinkuin vain pianolla ja viululla voidaan kuvitella soitettavan, kun sen osaa.

Minäkin sain väkerrettyä kolme runoa edellisiltana ja vaikka otin vesikupin käden ulottuville niitä lausuessani, minun ei tarvinnut siitä hörppiä, kuin korkeintaan kerran! Senkin tein vain vanhasta tottumuksesta.

Tälläistä onnenkantamoista ei ole sattunut koko lausujan urallani, etteikö kieli olisi tarttunut kitalakeen tukevasti, kuin korkolappu kengänkantaan.

Nyt siis ei! Tunne oli senverran outo ja uusi, että ajattelin, että se (kieli)luiskahtaa rinnanpäälle hela hoito!

Kelloja siirrettiin sitten tunnin taaksepäin ja se tiesi sitä, että meillä syötiin perunoita alatoobin kera jo kymmeneltä tänä päivänä!

Illansuussa oli Tuomasmessu ja minulla ja Laalaalla oli synnintunnustus.

Kirkossa oli tavallista enemmän kuulijoita, mikä oli ilahduttavaa.

Päälle oli tarjolla korppuja ja teetä seurakuntakeskuksessa.

Korpputeet maistuivat erikoisen hyvältä. Magnus kysyi kirkkoherralta, että saako kastaa korppua (!?)

Minä en ollut ymmärtänyt edes kysyä. Korppua pitää aina toffata kahviin tai teehen, mitä nyt tarjolla onkin.

Nyt on silmät jo niinkuin santapaperia. Ei ole ruppi vielä tottunut tähän talviaikaan.

Huomenna yritän kyllä tikistää perunoiden syönnin puolituntia myöhemmäksi, vaikka pötsi kuinka mouruaisi sitä mennyttä aikaa.

Jumalan runsasta siunausta sinulle, ketä sitten lienetkin. Pääasia, että LIENET!