Haikea kevätkuva Isonkyrön Tevajoen Yryselän Hälvän Vähällänevalla Letkutien päässä sijaitsevasta kotikolostamme.

Meillä on hieno jos hieno kamera, mutta se on aina piirongin laatikossa.

Niin hieno kamera se ei ole, että se huutaisi:"ottakaa mukaan ottamaan kuvia!"

Kun ei muista ottaa mukaan sitä, niin ei muista.

Sitä tärisee vain innosta, kun johonkin päin saa lähteä ja nostaa kytkintä, että unehtuu kaikenmaailman kameratkin.

Olisin nyt tarvinnut tänäänkin jonkin häikäisevän otoksen blogini kylkeen.

Etsinkin sellaista ainakin puoli tiimaa, mutta ei löytynyt.

Tai otoksia kyllä löytyi, mutta häikäisypuoli oli tipossa (lyhennelmä sanasta tipotiessään).

En viitsi niitä joulukuviakaan enää esille laittaa.

Pitää alkaa kulkea jatkuvasti kamera olalla, että saa ajankohtaisia kuvia juttuihinsa, eikä tarvitse mennä vääriin vuodenaikoihin.

Toissailtana olimme iltakirkossa ja sieltä meitä kutsuttiin kylään.

Charlesille kuiskasin, että meitä kuttuttiin kylille ja ennenkö hän ehti vastaansanoa mitään, jatkoin että SIÄLÄ ON PIANO!

Tiesin, että innokkaampaa kyläilijää kuin Charles, on vaikea yhyttää tämän tiedon kuultuaan.

Enkä tapani mukaan ollut väärässä.

Eilen olimme Catherinen syntymäpäivillä.

Muistan, miten silloin aikoinaan pelkäsin kaameasti, Catherine syntyy (tai mistäs minä SILLOIN vielä tiesin, että se oli Catherine)Nikolainkaupungin synnytyssalissa VUODEN ENSIMMÄISENÄ VAUVANA.

Lehteenhän aina tulee kuva ja juttu vuoden ensimmäisestä vauvasta, ja

silloinhan tulee myös sen ensimmäisen vauvan ensimmäinen ja ainoa äitikin sanomalehden sivulle naama pakrottaen.

En pystynyt edes kuvittelemaan mitään niin kamalaa.

Pelkoni ei siis onneksi toteutunut, vaan Catherine leikata pätkästiin tänne mualimaan vasta vuoden toisena päivänä, sanotaanko nyt joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Pelkoni joutua uutispalstoille ei suinkaan ollut aiheeton, jos niin luulette.

Hoitajakin sanoi, että NUU ALKKA ROUVA JUOPPIKIN NEYTTEE IHMINEN! samalla hän kampasi supertakkusen kuontaloni kahdella lujalla vedolla suoraksi.

Ruokkoaminen tapahtui useita päiviä synnyttämisen jälkeen, jotenka se IHMISELTÄ näyttäminen oli ollut vähän kyseenalaista sitä ennen.

Ostimme Catherinelle paniikkiostoksina syntymäpäivälahjaksi puseroita ja hamosen.

Ne tuntuivat olevan mieluisia.

"Kuinka sä aina löydät näin hyviä kaikkia?"kysyi Catherine.

" NO, OSTAN SELLASTA MITÄ ITTEKKIN PITÄISIN!"

(JOS OLISIN NUORI, HOIKKA JA NÄTTI) jätin lisäämättä, koska en äänen vapinan takia pystynyt jatkamaan.

Joimme sitten maukkaat synttärisumpit ja söimme viirunisupaakelsseja ja lakritsichili(!)keksejä, sekä raksuja.

Lyllankin sai raksun!

Sen piti ensiksi etsiä se, kuten kunnon salapoliisikoiran tuleekin.

Lyllan vietiin köökkiin, jossa sille sanottiin:" PAIKKA!"

Sitten raksu piilotetiin kuusen alla olevan olkipukin niskaan.

Lyllan totteli jo ennenkuin oli sanottukaan:" Etsi!"

Lyllan etsi ja etsi.

Harvoin on mitään niin etsitty, kuin sitä raksunrikanaa.

Sivullisetkin siinä jo hermostuivat ja Lyllan sai kannustavia ja osanottavia kehoituksia joka puolelta.

" Ei sen klyyvari oikein tunnu pelaavan" ihmetteli joku vahingoniloisena.

" KYLLÄ SE LENKKIMAKKARAN HAISTAA HETI!" puolusteli Catherine.

"No enpä ihmettele, ettei tollasen kuivan kikanan haju osu sen nenänreikiin. Kyllä makkara on aina makkara. Pthyi tollasia seinäntilkkeitä, vai mitä Lyllan?"kuiskasin koiralle.

" Jees!" se sanoi aika selvästi.

Tänään söimme viimeiset suklaakonvehdit täälä Hälvällä.

Tasasin ne kristillisesti kolmeen osaan.

Charles epäili, että hänen kasassaan oli vähiten s-vehtejä.

On kyllä kumma juttu, miten se oma kasa aina tuntuu pienemmältä, kuin muiden.

Minä epäilin nimittäin samaa oman suklaakekoni kohdalla, vaikka jakaja oli taatusti luotettava (=minä).

Tarkistin pala palalta pariin kertaan asian laidan.

Oikein, mikä oikein, mitä lukumäärään tuli. Kaikilla yhtä monta!

Sen sijaan tunnustan, että ne kamalat pitkuliaiset suklaacrispit jotenkin eivät osuneet siihen minun lautaselleni.

Ne putoilivat väenvängällä Magnuksen kuppiin.

Minulle osuivat paremmingin ne tryffelit (ne näkinkengän muotoiset).

Psst!Älkä ä kertoko Magnukselle.

Puolustuksekseni sanon, että Magnus tykkää KAIKISTA karkeista. Jopa Fazerin sekalaisista, joista en ole kenenkään muun koskaan kuullut tykkäävän (tai ehkä Fatseri itte).

Nyt menemme kohdakkoin saunaan.

Aionkin saunoa niin, että siitä alkaa joulukilojen sulaminen samalla löylytyksellä.

Sisuksissani alati valppaana asusteleva LIHAVUUSGEENI on ollut taas liian pitkän aikaa liian iloinen.

Magnus sanoi, että hänellä on KEENIT vaikuttaneet viiden kilon heilahduksen ylöspäin.

"SULLA ON OLLU SAMANLAANEN VAIKUTUS, KU KATTOO TUATA SUN KUPUA!"hän kehtasi lisätä.

" Ei takuula ole!" karjuin.

Ilmassa leijui makeat ainekset tulisempiinkin keskusteluihin.

Sain vaivalloisesti hillittyä itseni, koska keksin ovelan ja katalan juonen:

En syö enää tänään mitään.Saunassakin juon vain muutaman kulauksen Maikun ja Eerikin tuomaa mustaaviinimarjamehua.

Muina miehinä menen vasta aamulla puntariin ja olen varma, ettei se näytä minulla viittä kiloa, vaikka Magnus niin vannoo.

Joka tapauksessa viisari on minunkin kohdalla värähtänyt väärään suuntaan ja siitä tulee nyt loppu!!!

Tänään luin raamatusta taas sananlaskuja.

Snl. 15: 30

"

Ystävällinen katse ilahduttaa mielen, iloinen uutinen virkistää ruumiin".

Se on totta.

Tänään luki Pohjalaisessa yleisönpalstalla isolla otsikolla:

Jeesukseen kannattaa uskoa!

Ilahduin tästä niin, että olin hörppäistä kaffia väärään kurkkuun.

Siunausta jokaiselle uskoo ja toivoo Kaisa (väliaikaisesti geenimanipulaation uhri).