Hovikuvaaja ei ole napsiskellut kuvia muutamaan päivään.
Energia on mennyt lumenlapioimiseen kuulemma.
Niinpä laitoin teille ihasteltavaksi taas vaihteeksi taannoiselta Israelin matkalta ottamani kuvan.
Muistaakseni kuva on otettu Betesdan lammikon läheisyydestä. Joku voi ehkä sanoa, että ei ole. Minulla on varaa antaa periksi.
Nyt, kun seuraavan kerran menen Israeliin toivon, että pystyn painamaan kaaliini paremmin kaikki paikat ja ajat.
Sitä oli jotenkin niin ökötyksissä muka koko ajan, ettei aina muistanut kunnolla omaa nimeäänkään.
Pitänee ottaa sama systeemi, kuin eräällä tuttavallani on (ja Israelin matkalla eräällä seurueeseemme kuuluvalla): pieni lyikkärin tumppi aina taskussa ja pikkarainen lehtiö toisessa.
Siihen kun raapustaa väliaikatietoja, missä mennään ja mikä maa, niin muistaa asiat ehkä hivenen paremmin. Mene ja tiedä, ainakin kun itseäni tarkastelen.
Tänään viimeksi ihmettelin Magnukselle, kun en eilistä päivää muistanut.
Kysyin siinä vetelästi tiskikonetta tyhjäillessäni, että mikä se oli se asia, mistä eilen tuohduin niin, että olin laihtua?
Magnus sanoi, että mitä nuata muisteloo? Ollutta ja mennyttä. Ny on ny ja mikään ei tuahruta. Oo onnellinen.
Niinpä. Mutta hivenen vaivasi.
Kyllä minä sitten jonkun ajan, ja astian jälkeen muistin. Eipä olisi kannattanut kaivella. Tuohduin taas.



Siihen Israeliin vielä mennäkseni:
Ota ja lähde mukaan Israeliin!
Ilmoittaudu minulle tai Magnukselle, niin lisätään listaan nimi!



Eilen menin runopiiriin runokassi mukana.
Sinne tuli vain yksi minun lisäkseni, mutta meillä oli oikein antoisaa. Juttelimme elämää tärkeimmistä asioista ja luimme molemmat yhden runonkin.
Tuntui ovelalta lukea toisen kirjoittamia riimejä.
Yritin lukea mahdollisimman kauniisti. Runo oli nimittäin kaunis ja RUNOLLINEN.
Olen ihmeissäni, miten toiset osaavat kirjoittaa niin mahdottoman runollisia runoja. Se on taito se.
Opettajani sanoi aikoinaan, että kirjoittamisen taito joko A) on, tai B)sitä ei ole. Hänen mukaan sitä ei voi oppia.
Mene ja tiedä häntä. Haluaisin silti oppia runolliseksi.
Kävin runopiirin jälkeen kaupassa ja ostin runollisen näköisen silakkapurkin.
Läpinäkyvässä purkissa sijaitsi päättömiä ja pyrstöttömiä ja suolettomia suolasilakoita. Ilahduin ikihyviksi!
Aion tehdä silakkalaatikkoa ja tekemisen kammottavin vaihe: perkaaminen jää tipotiehen.
Vesi herahtaa kielelle, kun ajattelenkin silakkalaatikkoa. Ostin lisäksi jykevän annoksen raitaläskin paloja, joilla toppaan koko komeuden päälle uuniin pantaessa.
Lisäksi ostan pussukan puolukoita ja tömppään niistä hilloa kyytipojaksi.
En tiedä oikein mitään muuta niin hyvää sapuskaa, kuin silakkalaatikko. Joskus sairastellessani, kun ruokahalut ovat MELKEIN kateissa, Magnuksen on pitänyt lähteä hakemaan silakkalaatikkoa.
Eihän se kaupasta tuotu ole niin hyvää, kuin OMItekoinen (siinä ei ole raitafläskiä ollenkaan), mutta minä en ole kovin kranttu syötävien kanssa. Kun pöydänmitalla saa kiinni, niin hyvä on!)



Tänä aamuna menimme sikaflunssapiikille.
Väärällä vuorolla!
Tänään saivat piikkinsä viisikymppiset terveet yksilöt. Me täyttimme kriteerit, mitä terveyteen tulee, mutta iän kanssa hiukan klikkas.
Meidän vuoromme olisi ollut huomenna, mutta me olemme silloin Alajärvellä.
Meille sanottiin, että ei muuta, kuin jonoon vaan.
Jonotus kesti noin kaksi minuttia.
Otti kipeetä. Ei pistos tosin. Sitä tuskin huomasi, mutta sen liemen valuminen olkavarteen!
Tunsin, miten silmänvalkuaiset olivat muljahtaa ympäri. Pikkasen teki ihan mieli röhkäistä ja vingahtaa.
Viisitoista minuttia piti istua odotushuoneessa ja kuulostella vaikutuksia.
Minulla pakotti kättä ja niskaa ja kylkee ja ottaa.
Kauhuissani ajattelin, miltä tuntuisi jos henki salpautuisi ja kuuluisi vain vaimeaa korinaa...ja mossahdus.
Kouluaikoina pyörtyä kumahdin joka kerta, kun rokotettiin. Isä sai aina tulla ja kantaa hervottoman tyttärensä autoon ja köörätä kotiin.
Varmaan on siitäkin jäänyt joitain ammottavia traumoja, kun pakkaa niin pökerryttää, vaikka silloiset rautakangen paksuiset neulat ovat vain pahaa unta enää.



Tänään oli raamattupiirissä kaksi ihmistä (so. Magnus ja minä).
Lauloimme virren ja luimme raamattua Johanneksen evankeeliumin kohdasta 4.
Rukoilimme kaikkien piiriläisten puolesta. Rukoilimme myös lähettien puolesta (erityisesti Ullan).
Lopuksi joimme teet.
Kiitollisena illasta hypähtelin tänne vinttikamariin kirjoittelemaan.
Kirjoitin Uuteen Tiehen puffin Ryttylän naistenpäivistä.
Sitten päätin vielä kirjoittaa blogiini, ettei satojen ja taas satojen (!) lukijoiden tarvitse pettyillä.


Rakkaita ja hyviä unosia kaikille (ei vähiten Minulle ja Magnukselle, kun fammaamme anivarhain Alajärvelle).
Jeesus on tie totuus ja elämä.
Jaa, että kukako niin sanoo?
No, Jeesus itte.